KATUOJA

Gronk murskaa!

Arviot: 14.10.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tällä viikolla Katuojassa jatketaan kotimaisten uutuuksien arviointia. Tämän viikon tarjontaan mahtuu omakustanne, yksi albumi kotimaisilta tekijöiltä ja uusin Mega Egmontilta.

"GRONK-sarjan viidennessä antologiassa olisi kirveelle töitä", kirjoitin vuosi sitten Lahden sarjakuvaseuran julkaisusta. Tämä näytti aiheuttavan hilpeyttä seuran heppujen keskuudessa. Uutta Gronkia mainostettiinkin Helsingin sarjisfestareilla rohkeasti mainoslauseella "Crap has a new meaning".

Ei kuitenkaan niin että Gronk #6 silkkaa skeidaa olisi. Myönnettäköön, että Lahden sarjakuvaseuran julkaisupolitiikka näyttää koko lailla avoimelta. Ilmeisesti kaikki vähänkään piirtämistä harrastavat pääsevät mukaan, sen verran hätäisen näköistä jälkeä lehdessä paikoin on. Lehden tarkoituksena taitaakin olla tarjota kaikille seuran piirtäjille (joiden nimiä ei lehdessä mainita) foorumi, jossa saada töitään julki ja huvitella piirtämällä, sen suuremmista ambitioista viis.

Idea, jonka ympärille Gronk #6 on rakennettu on joka tapauksessa hyvä. Jokainen aukeama on poikkileikkaus talosta ja jokaisen huoneen tapahtumia kuvittaa yksi piirtäjä. Sarjakuvan edetessä hahmot liikkuvat huoneista toisiin ja näiden tarinat menevät vastaavasti ristiin. Mitään erillisiä tarinoita yhdistävää juonta ei Gronkissa ole, mutta eri tarinoiden risteykset ovat usein nokkelia. Lehden voi hyvin lukea useita kertoja keskittyen aina yhden hahmon tarinaan kerrallaan.

Kokonaisuus vaikuttaa nopeasti improvisoidulta. Kuten mainittu, piirrosjälki on monissa "huoneissa" kömpelöä. Toisaalta, huolellisesti piirrettynä tällaisen jammailulehden kokoaminen olisikin ollut merkittävästi vaikeampaa. Tekijöiden huumori hakeutuu melko luontevan tuntuisesti alapääosastolle. Paskaa lentää kaikista aukoista, eikä sovi unohtaa oksennusta, verta ja virtsaa, joissa oikein kylvetään. Irstaudet eivät kuitenkaan ole tarpeeksi nokkelia oikeasti huvittaakseen.

SUOSITUS: Gronk #6 on jännittävä kokeilu formaatilla, vaikkei kovin kunnianhimoinen sellainen. Vilpittömästi en voi sitä suositella, koska kokonaisuus ei ole kovin viehättävän näköinen tai älyttömyydessäänkään tarpeeksi hauska. Mutta julkaisun luonteesta johtuen näin ei välttämättä ole ollut tarkoituskaan. Gronkin kotisivut ovat osoitteessa http://personal.inet.fi/yhdistys/gronk/ . Tätä kirjoitettaessa sivut eivät ole valmiit. Lehteä voi tilata osoitteesta lsfs_gronk miugumaugu yahoogroups.com .

Uusimmassa MEGASSA esiintyy Hulk. Tai ei oikeastaan juuri esiinny.

Kirjoittaja Bruce Jones on kauhusarjojen veteraani, joka päätyi pari vuotta sitten Marvelin leipiin kirjoittamaan piinatun Bruce Bannerin ja tämän vihreän alter egon edesottamuksia. Jonesin Hulk on kauhutarina, ja Hulk itse on kauhutarinan hirviö, joka on pelottava kun sitä ei näe. Ja Hulk pysytteleekin näkymättömissä suurimman osan tarinaa.

Bruce Banner, kuten tavallista, on pulassa. Hän kiertää maata kintereillään joukko nähtävästi kuolemattomia palkkatappajia, jotka on määrätty kaappaamaan Hulk. Myös vanha tuttu Doc Samson liittyy jahtiin, jonka takana on hyvinkin X-Files-tyyppinen salaliitto.

Jones ja Hämähäkkimiehestä tuttu kuvittaja John Romita Jr. kuljettavat tarinaa amerikkalaisesta kauhusta tutussa miljöössä, tienvarsikuppiloissa, pienissä maalaiskylissä ja synkissä metsissä. Kannen kuuluttama "100 sivua toimintaa!" on hieman liioiteltua, koska vaikka salamurhaajien välistä kisailua nähdäänkin, on tarina Hulk-sarjakuvaksi erikoisen hienovarainen ja toiminnaton.

Vaikka puristit epäilemättä tuohtuvatkin Hulk-murskaa-toiminnan puutteesta, osaavat Jones ja Romita Jr. asiansa. Valittu lähestymistapa toimii: ne harvat kerrat, kun Hulk astuu esiin ovat visuaalisesti näyttäviä ja säästeliään tarinankehityksen takia vaikuttavia. Jonesin Hulk on pelottava luonnonvoima, eikä sympaattinen, väärinymmärretty sankari.

Kokonaisuuden heikoin lenkki on vuoksi Hulkia jahtaava salaliitto, koska lukijoilta pimitetään liikaa tietoa siitä eivätkä pelkät varjot ole kovin mielenkiintoisia antagonisteja. Lopun paljastukset ovat kuitenkin riittävän kiinnostavia, että jatkoa jää odottamaan.

Lehden täytepalana julkaistaan tiettävästi ensimmäinen suomeksi julkaistu James Kochalkan sarjakuva. Kochalka on indie-piireissä suosittu sarjakuvataiteilija, joka on tunnettu muun muassa omalaatuisista autobio-sarjakuvistaan ja naivistisesta kerronnastaan. Lyhyessä tarinassa Hulk taistelee sadetta ja mutaa vastaan. Juttu on huvittava, joskin melko yhdentekevä.

SUOSITUS: Jonesin kauhuelementeistä ammentava lähestymistapa on tuore ja toimiva. Erinomainen tarina ei ole, mutta kiinnostava joka tapauksessa. Kauhusarjakuvien ja leffa-Hulkin ystävien kannattaa tarkastaa tämä tavallista hienovaraisempi Hulk-tarina.

Pauli Kallio haluaisi kertoa sinulle levysuosikeistaan. Kiinnostaako?

ORNETTE BIRKS MAKKONEN on Pauli Kallion ja Ville Pirisen luoma DJ-hahmo, joka näinä päivinä esiintyy Soundi-lehden stripeissä. Makkonen diggailee jazzia, bluesia ja soulia, kerää pakkomielteisesti vanhoja vinyylejä ja heittää DJ-keikkaa hiki hatussa aisaparinsa McCartneyn kanssa.

Albumissa KURKKU JÄÄ PYSTYYN Makkonen päättää auttaa kellarissa skebaa soittavaa McCartneyta hankkimaan Robert Plantin lauluäänen. Kun Tohtori Torikauhun tarjoama "Plant-implantti" osoittautuu liian kalliiksi, ilmestyy itse herra Led Zeppelin jakamaan neuvoja. Kyseisen pitkän tarinan lisäksi albumi sisältää joukon sivun mittaisia strippejä, joissa sankari kohtaa rytmimusiikin eläviä - ja Barry Whiten tapauksessa jo kuolleitakin - legendoja ja liikkuu musiikki- ja klubiympäristössä.

Ornette Birks Makkonen on ladattu täyteen viittauksia musiikinharrastuskulttuuriin sekä enemmän tai vähemmän kuuluisiin muusikoihin. Isäni on harrasteleva jazz- ja blues-diggari, joten olen altistunut alan musiikille ja trivialle tarpeeksi ymmärtääkseni Kallion vitsejä. Tiedän esimerkiksi, miltä kuulostaa Bob Dylanin huuliharppusoolo tai mitkä ovat "Dizzyn posket" tai miksi vinyyli on CD:ta "parempi". Populaarimusiikin tuntemus on se viitekehys, johon sarjakuvan absurdeimmatkin vitsit tukeutuvat, ja jos se ei ole tuttu, Kallion ja Pirisen jutut tuskin paljoa naurattavat. Mutta minä, paljolti kiitos isäni, pystyn nauramaan Makkoselle.

Todellakin, kun Kallio osuu, hän osuu hyvin. Makkos-jutut eivät niinkään nojaa nokkelaan lopputvistiin vaan huvittavat koko matkan otsikkoruudusta loppuun. Tässä auttaa Ville Pirisen kuvituksen oivaltavat yksityiskohdat - esimerkkinä vaikka kolme housutonta tyyppiä levykaupassa, jotka soittavat "sedälleen". Muutamaan strippiin Kalliolta ole riittänyt ideaa ja nämä jutut vaikuttavat enemmänkin luetteloilta Kallion omista levyaarteista. Kallio ironisoi musiikkimaullaan snobbailevaa Makkosta, mutta paikoin ironia unohtuu ja stripit vaikuttavat enemmän kirjoittajan valitukselta siitä, miten kunnon musiikki on hyvää ja kaikki muu on epäaitoa helinää. Musiikkitrendeille irvailun ja elitismin raja on hiuksenhieno ja Kallion kunniaksi on todettava, että hän kuitenkin tasapainoilee sillä enimmäkseen onnistuneesti.

Kuvittaja Ville Pirinen oli suosikkejani jo kauan ennen, kuin aloin aktiivisesti seurata kotimaista sarjakuvaa. Pirisen äärimmäisen kulmikas ja vahvalla tussilla varjostettu tyyli on jännittävää ja omintakeista. Kaiken lisäksi Pirisen piirros svengaa yhteen Kallion tarinoiden kanssa mainiosti: täyteen ahdetut ruudut luovat välitöntä, hektistä, hikistä tunnelmaa. Groovea!

Lopuksi huomautus: tätä arvioita kirjoitettaessa kuuntelin VNV Nationin goottidiskojumputusta, jota Ornette Birks Makkonen varmasti paheksuisi. Ja isäni, luulisin.

SUOSITUS: Kallio ja Pirinen tähtäävät teoriassa hyvin pienelle kohderyhmälle: sarjakuvia lukeville musiikkidiggareille. Tähän ryhmään Ornette Birks Makkosen pitäisikin upota kuin huumeiden sekakäyttö Birdiin. Siinä, hämärä muusikkovitsi.

Ensi viikolla uusien kotimaisten arviointi jatkuu. Myös Egmontin Ranma pitäisi käsitellä.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.