KATUOJA

Mää oon äärimmäinen hämähäkkimiäs

Arviot: 15.4.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tällä viikolla Äärimmäinen Hämähäkkimies hankkii uusia vihollisia ja Alan Moore pyörittää poliisiasemaa. Ei koskaan tylsää päivää, täällä Katuojassa.

Ensimmäinen kolmesta täksi vuodeksi luvatuista SPIDER-MAN SPESIAALEISTA kokoaa viisi jenkkiläisen Ultimate Spider-Manin numeroa. USM on siis modernisoitu versio Hämähäkkimiehestä: hahmot ovat entuudestaan tuttuja, mutta tarinat uusia. Nyt kun hämismyytin pakolliset kuviot kuolleine setineen ja hämähäkinpuremineen on käyty läpi, uskalletaan tarinaa kuljettaa rohkeasti uusiin suuntiin.

Kirjoittaja Brian Bendis ja hänen Hämmästyttävät Puhuvat Päänsä pääsevät loistamaan spesiaalin ensimmäisessä kappaleessa, jossa Peter paljastaa salaisen henkilöllisyytensä tyttöystävälleen. Bendisillä on tapana viljellä runsaasti puhekieltä muistuttavaa dialogia sarjakuviinsa, edisti se tarinaa tai ei. Ainakin tällä kertaa hienosti rytmitetty puhe luo illuusion kahdesta oikeasti epävarmasta ja epätäydellisestä teinistä elämässä tärkeää hetkeä. Koko 20-sivuinen keskustelu tuntuu aidolta.

Juuri hahmot, jotka ovat persoonallisuuksia nimikylttien sijaan saavat Ultimate Spider-Manin toimimaan. Ja nämä persoonallisuudet tulevat suurilta osin esiin juuri mainion dialogin kautta, vaikka käännöksessä menetetäänkin osa sen iskevyydestä.

Eivätkä Bendisin tarinat suinkaan ole pelkkää puhetta. Spesiaalissa esitellään ultimaattiset versiot sekä Tohtori Mustekalasta että Kravenista. Ensiksi mainittu on tuttua Tohtoria selkeästi häiriintyneempi ja pelottavampi heppu. Bendis ja kuvittaja Mark Bagley käyttävät suoria kauhuelementtejä kuvatessaan Mustekalan raivoa ja hämmennystä, kun hän herää koomastaan tuhoutuneena miehenä ja lähtee kostoretkelle. Vaikka pahiksen yksinpuhelut ovatkin turhan selvästi suoraan lukijalle suunnattuja tilannekatsauksia, on hahmosta saatu uskottavan uhkaava.

Mark Bagley on niitä sarjakuvataiteilijoita, joista ei paljon puhuta. Kenties tämä johtuu siitä, että mies on luotettava duunari, joka on jo kolme vuotta työskennellyt Ultimate Spider-manin parissa eikä tiettävästi ole koskaan myöhästynyt. Mutta mikäpä miehen ollessa, kun saa kuvittaa yhtä Yhdysvaltojen suosituimmista sarjakuvista.

Bagleyn tyyli on lievästi karrikoivaa, mutta tarpeeksi lähellä realismia pitääkseen tarinan maanläheiset tilanteet tunnistettavina. Hänen tulkintansa Hämähäkkimiehestä pienenä, laihana ja notkeana rääpäleenä on tervetullut poikkeus ja oikeastaan välttämättömyys, onhan sarjan päähenkilö merkittävästi nuorempi kuin kollegansa kuukausittaisessa Spider-Man-lehdessä.

Mielenkiintoista on myös huomata, että Ultimate-hämärissä kaikki muutkin hahmot ovat saaneet nuorennus- ja kauneusleikkaukset. Tohtori Mustekala on lihaksikas ori, Jonah Jameson on hädin tuskin keski-ikäinen, Ben Urich ei ole ehtinyt edes harmaantua ja May-tätikin on aika viehättävä, joka on kyllä lievästi irvokasta. Niin kuin amerikkalaisissa TV-sarjoissa, kaikki hahmot ovat kauniita ja hyvärakenteisia. Tämä on ristiriidassa tarinan kanssa, joka pyrkii luomaan osittain arkista tunnelmaa.

SUOSITUS: Vaikuttaa siltä, että Ultimate Spider-Man on tällä hetkellä paras Suomessa ilmestyvä variaatio Hämähäkkimiehestä. Kilpailua on, sillä myös kuukausittaisen lehden puolella taso on kova, mutta Bendisin kyky luoda uskottavia hahmoja ja jännittäviä tilanteita yhdistettynä Bagleyn energiseen piirrokseen vetävät pisimmän korren. Suositellaan kaikille toimintasarjakuvan ystäville.

Neopoliksen kaupungissa järjestystä ylläpitävä poliisipiiri 10 on haastava työpaikka. Joka ikinen Neopoliksen asukas hampaattomasta pummista kaupungintalon virkailijoihin on jonkinasteinen superolento. Kaupungista ei löydy ainuttakaan kansalaista, jolla ei ole mutanttivoimia, jumalia sukulaisina, trkoita, koodinimeä tai ruostumattomasta teräksestä rakennettua ruumista. Kaupungin lainvalvojien täytyy olla valmiina kaikkeen, ja aivan kaikkeen, oli kyseessä sitten jumalallinen veljessurma, päihtynyt dinosaurus tai kosmisten jyrsijöiden järjestämä maailmanlopun sota kerrostaloyksiön olohuoneessa.

TOP 10 on Alan Mooren ideoiman ABC-sarjakuvalinjan toiseksi paras sarjakuva, häviten silkassa viihdyttävyydessä vain niukasti erinomaiselle League of Extraordinary Gentlemenille. Kaksitoistaosaisen sarjan viimeiset viisi osaa on lopulta koottu pehmytkantiseen kokoelmaan. Edellinen albumi ilmestyi vuonna 2001, joten oli jo aikakin.

Top 10 on lähtökohtaisesti vitsi, parodia niin television poliisisarjoista kuin tutuista supersankareistakin. Erinomaisen hauskoja vitsejä Moore saakin viritettyä, kun viittasankarit näyttäytyvät arkisissa tilanteissa. Kaupungissa, jossa kaikki ovat superolentoja, trikooukot trivialisoituvat vain tavallisiksi kaduntallaajiksi.

Vaikka siis osittain parodialinjallla mennäänkin, Mooren pistämätön draaman taju ei ole kadonnut mihinkään. Minä luen sarjakuvia lievästi sanottuna paljon ja harva tekijä enää onnistuu yllättämään minut. Moore sen sijaan pystyy vetämään maton jalkojeni alta melkein joka ikinen kerta. Top 10:ssä on pari kohtausta, jotka ovat täysin järkeenkäypiä, mutta joita ei pysty näkemään ennalta hienovaraisesta pohjustuksesta huolimatta. Kun ollaan tarinan kannalta ratkaisevien hetkien äärellä, Moore saa kohtaukset ladattua sellaisella dramaattisella painolla, että lukija tuntee luissaan jotain hurjaa kohta tapahtuvan. Hän tekee sen hyvällä rytmityksellä, oivaltavalla ruutujaolla ja säännöstelemällä tekstin määrää. Temput ei ole mitenkään ilmeisiä, mutta niillä saadaan luotua erinomaisen jännittäviä kohtauksia ja vaivattomasti etenevä tarina.

Poliisipiiri kympillä pyörii työn puolesta huima määrä hahmoja, joilla melkein kaikilla on oma tapansa hoitaa työtään, kommunikoida, ja reagoida tilanteisiin. Juuri kukaan ei jää yksiulotteiseksi pahvihahmoksi, vaan kaikille annetaan muutakin kuin yksi luonteenpiirre ja tunnistettava puheenparsi. Joidenkin hahmojen kehitys, kuten machokyttä Smaxin vaivihkainen avautuminen työparilleen ovat ennalta-arvattavia, mutta antavat silti hahmoille uskottavuutta. Suosikiksi nousee työssään supertehokas androiditulokas Joe Pi, joka kamppailee työpaikkarasismia vastaan omintakeisella huumorillaan.

Kuvituspuolella Zander Cannon vastaa layputeista ja Gene Ha lopullisesta piirrosjäljestä. Kaksikon piirrokset ovat täynnä yksityiskohtia, joissa riittää bongattavaa useammiksikin lukukerroiksi. Viittauksia tuttuihin sarjakuvahahmoihin löytyy enemmän kuin kymmenestä Salatusta Sodasta. Piirrospuolella ainoat ongelmat ovat toisinaan kehnosti lukijalle välittyvä likkeen kuvaus sekä toisinaan tärkeitä kuvia häiritsevä detaljien määrä.

Top 10:n toinen kirja on kaikella todennäköisyydellä sarjan viimeinen, sillä Alan Moore on tänä vuonna ilmoittanut vetäytyvänsä mainstream-sarjakuvan parista, kenties lopullisesti tällä kertaa. Tämä on sääli, sillä Moore saattaa olla länsimaisen sarjakuvan ainoa todellinen käsikirjoittajanero, jolla on kyky kertoa mikä tahansa tarina sarjakuvan keinoin ja tehdä se aina vähintäänkin hyvin. Missä muualla, kuin Alan Mooren sarjakuvissa voisi lukea kohtauksen, jossa jättimäinen elävä shakkinappula selittää elämän tarkoituksen liikenneonnettomuudessa kuolettavasti loukkaantuneelle avaruusmatkaajalle?

SUOSITUS: Top 10 on jälleen yksi osoitus Alan Mooren taidoista tehdä jännittävä ja helkkarin hauska sarjakuva. Pätevä kuvitus palvelee tarinaa mainiosti. Suositellaan kaikille, joilla on edes vähäinen tuntemus supersankareista. Top 10 on erinomainen.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.