KATUOJA

Baxeman vs. Warren Ellis

Arviot: 15.10.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Tällä viikolla arviossa onkin vain kaksi julkaisua, joista toinen kaiken lisäksi ei ole sarjakuva. Kyllä vain, Katuojassa arvioidaan ensi kertaa antikuvakirja, mutta koska se käsittelee sarjakuvia ja sisältää sangen mielenkiintoisia näkökulmia, katsoin aiheelliseksi kertoa siitä joka tapauksessa. Hui, rohkeaa!

Kotimainen omakustanneantologia PIENLEHTI COMICS menettää minut oikeastaan jo esittelytekstissään. ”Minultakin oli kysytty tiedänkö Pahkasian korvaajaa”, kirjoittaa lehden koonnut Miikka Mattheiszen, ja jatkaa: ”Silloin en tiennyt. Nyt voin sanoa, että sellainen lehti on käsissäsi”.

Oma työn hypettäminen ei tietenkään ole kiellettyä, varsinkaan oman lehden sivuilla, mutta vertaamalla itseään Pahkikseen, Mattheiszen asettaa riman aika korkealle. Tämä pakottaa lukijan vertailemaan lehtiä ja vertailussa Pienlehti comics on se, joka näyttää kehnolta. Pahkasika kun oli parhaina päivinään aika helvetin hauska, siinä missä Pienlehti comics on vain huvittava.

Kokoelman avaa ilmeisen maanisella tahdilla työskentelevä Aura Ijäs tarinallaan Kummituskämppis. Nuoren hepun asuntoa riivaa kummitus, joka koittaa kovin epätoivoisesti olla pelottava, tavallisesti epäonnistuen. Asetelma on on ihan hauska, vaikka kovin tehokkaita vitsejä Ijäs ei veistelekään. Piirrosjälki on tuttua Ijästä, eli kuvitustyyli ja tietyt maneerit ovat hyvinkin mangamaisia, mutta tarinankerronta on länsimaista. Laadukas juttu joka tapauksessa, ja jatkoa ilmeisesti on luvassa.

Nimeämättömältä tekijältä on julkaistu tarina Kauhu, jossa mies etsii autonsa hajottua apua synkästä talosta. Jutussa on harjoitustyön makua. Piirros on karrikoivaa ja paikoin kömpelöä eikä juonessa ole tavanomaisten kliseiden lisäksi mitään muuta. Hauskakaan se ei ole, joten Kauhu sopii huonosti huumoriantologiaan.

Nimeämätön on myös Tohtori Nyrkkikyllikki –sarjakuvan tekijä. Yhden sivun tarinassa parodioidaan Frankensteinin tarinaa, ilmeisesti. Kuvitus on nopeasti suditun näköistä ja jutun vitsi pilataan kertojanäänellä, joka on tietävinään lukijan reaktiot tarinan käänteisiin.

Pauli Hirtolahti on piirtänyt ja kertonut tarinan Baxeman Marsin kamaralla, jossa vitsailun kohteena ovat erilaiset supersankari- ja avaruusseikkailujen konventiot. Supermies Baxeman ryhmineen päättää räjäyttää Marsin, koska siellä on elämää! Tehtävä ei kuitenkaan ole yksinkertainen, sillä joukossa on petturi! Voiko se olla ryhmän mukana jostain syystä kulkeva tuntematon mies? Absurdeja juonenkäänteitä ja toimivaa, pöhkönhauskaa huumoria on siis tyrkyllä. Pikkutarkka kuvitus palvelee tarinaa mainiosti. Kokoelman hauskin.

Lehden pahnanpohjimmaisena on Afromies, joka on taasen parodioi supersankareita. Supersankariparodiaa on nähty suomalaisissakin lehdissä maailman sivu, eikä Afromies erotu edukseen. Nimeämättömän tekijän tarinassa ei ole toimivia vitsejä ja kuvitus on kehnoa. Kaikki hahmot on kuvattu joko suoraan edestä tai sivuilta, varjostuksia ei ole ja sivujen rakennetta ei ole mietitty.

En voi suositella Pienlehti comicsia, vaikka Ijäksen ja Hirtolahden sarjat ovatkin hupaisia. Huonommat sarjat vetävät antologiaa alas ja ainakin minulle jäi lehdestä vaikutelma harjoitustyöstä. Sinne Pahkasian pahnoille on siis vielä matkaa.

Pienlehti comicsia voi tilata osoitteesta: miikka_mattheiszen@hotmail.com tai webbisivun kautta osoittessa http://pienlehticomics.cjb.net .

Warren Ellisillä on sanottavaa. Hän on työskennellyt sarjakuvan parissa yli kymmenen vuotta ja on kehittänyt näkemyksen englanninkielisen sarjakuvan ongelmista, mahdollisuuksista ja tulevaisuudesta.

Esseekokoelma COME IN ALONE sisältää 52 Ellisin kirjoitelmaa, jotka ovat alun perin ilmestyneet viikottain kolumneina http://www.comicbookresources.com -sarjakuvasaitilla vuoden 2000 aikana. Viikottaisen tahdin takia Ellis kirjoittaa toisinaan vähän siitä, mitä päähän milloinkin pälkähtää. Sisältääpä kokoelma muun muassa röpöttelyraportin Islannin luentomatkalta.

Hajanaisista teksteistä muodostuu kuitenkin kuva englanninkielisen sarjakuvan tilanteesta, ja se kuva on melko ankea, ainakin jos Ellisiin on uskominen. Hän tuo esille useita mielenkiintoisia näkökohtia, jotka saivat ainakin minut pohtimaan sarjakuvan tulevaisuutta.

Amerikkalaista sarjakuvaa hallitsevat vuosikymmeniä vanhat, yhtiöiden omistamat ja pitkälle tuotteistetut hahmot. Minkälainen media, kysyy Ellis, keskittyy pitämään hengissä vanhoja tuotemerkkejä sen sijaan, että loisi uusia? Pikku hiljaa ollaan siirtymässä ajattelutapaan, jossa sarjakuvan tekijä nousee yhtä tärkeäksi kuin sarjakuvahahmo, mutta Ellisin mielestä sarjakuva ei ole kypsä media, ennen kuin tämä toteutuu lopullisesti.

Myöskin supersankarigenren dominanssi saa kuulla kunniansa. Ottaisiko kukaan kirjallisuutta vakavasti, jos 90 prosenttia kaikista kirjoista olisi vaikkapa lääkäriromansseja?

Sarjakuvan katoavaisuutta ja kertakäyttöisyyttä käsitellään. Jenkkimarkkinoille tyypillinen julkaisuformaatti, 22-sivuinen sarjakuvalehtinen, on tehnyt mahdottomaksi löytää joitain merkittäviäkin teoksia, jotka on julkaistu parikymmentä vuotta sitten. Koska lehdistä ei oteta uusintapainoksia, pelkästään kokoelmakirjat ja ”graafiset romaanit” pysyvät kirjahyllyissä pidempään kuin muutaman viikon. Ongelma on varmasti tuttu kaikille suomalaisille, jenkkisarjakuvaa alkukielellä ostaville lukijoille. Ellis pitääkin kirjassa vahvan puheenvuoron sarjakuvakirjan puolesta.

Muitakin epäkohtia löytyy. Miksei aidosti sarjakuviin keskittyviä kauppoja ole? Mitä Diamond-jakeluketjun ylivalta merkitsee sarjakuvamarkkinoille? Mitä vikaa on sarjakuvantekijöiden palkkausjärjetelmässä? Miksi sarjakuvia kirjoitetaan edelleen lapsille, vaikka lapsiyleisöä ei enää ole?

Mielipidekirjoitusten lisäksi kokoelma sisältää useita haastatteluita. Muun muassa Mark Waid ja Grant Morrison pääsevät ääneen. Neljässä kolumnissa Ellis neuvoo aloittelevia sarjakuvantekijöitä sarjakuvien kirjoittamisessa, käsikirjoitusten formaatissa ja oman työnsä markkinoinnissa. Kolumneissa käytetyt pimahtaneet esimerkit eri kirjoitustyyleistä ovat koko lailla hulvattomia.

Kirjoittajana Ellis on hyvin puhutteleva. Hän on poleeminen, hän kärjistää, hän ottaa lukijaa rinnuksista kiinni ja ravistelee. Hän on myös hauska: Come In Alonen teksti on kyynisen humoristista ja oivallisia havaintoja viljellään runsaasti. Silkka poleemisuus rasittaa tekstiä paikoin, kun Ellis takoo viestiään perille. Useammat miehen ajatuksista ovat kuitenkin hyvin perusteltuja, joten luotaantyöntäväksi teksti ei milloinkaan muutu.

Mielenkiintoista oli havaita, että verrattuna useisiin Ellisin vastustamiin epäkohtiin suomalaisella sarjakuvalla menee melko hyvin. Eri genret ovat hyvin edustettuja, albumi tai sarjakuvakirja on suosittu julkaisumuoto ja melkein kaikki hahmot ja nimikkeet ovat tekijöidensä omistamia.

Tosin tästä huolimatta suomalaisilla tuntuu olevan vaikeuksia mieltää sarjakuva taiteeksi tai edes aikuistenkin viihteeksi. Mitähän Ellis tästä ajattelisi?

AiT/Planet Larin julkaisema kirja on kohta kaksi vuotta vanha, mutta sen esittämät kysymykset, ongelmat ja ratkaisut ovat edelleen ajankohtaisiavaikkei aina samaa mieltä Ellisin kanssa olisikaan. Suositeltavaa lukemista kaikille englanninkielisen sarjakuvan ystäville.

Ensi viikon arvioista on vielä paha sanoa mitään. Tarkkailen lehtipisteitä, kirjakauppoja ja sarjakuvaliikkeitä ja raportoin poikkeavuuksista viikon kuluttua. Siihen asti, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.