KATUOJA

Idioottien jalanjäljet

Arviot: 16.12.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Joulun lähestyessä aion hiljentää hieman tahtia ja tälläkin kertaa arvioidaan vain yksi sarjakuva. Toissaviikolla pohdin kauhugenren soveltuvuutta sarjakuviin arvioidessani Necronauts-sarjakuvaa. Kauhuteema ei ole mitenkään erityisen jouluinen, mutta koska se sattuu nyt kiinnostamaan minua, ja merkittäviä uutuuksia ei juuri ole käsillä, aion tutkia tuoretta kauhusarjakuvaa ja yrittää rakentaa jonkinlaista käsitystä kauhun soveltamisesta sarjakuvaan ja siitä, toimiiko kauhu yleensäkään sarjakuvassa. Onko olemassa sarjakuvaa, joka saa minut pelkäämään aidosti?

Hypoteesini on, että oikeasti paatunutta aikuista pelottavaa kauhusarjakuvaa ei ole mahdollista tehdä. Vaikka toteutus olisikin erinomainen, sarjakuvalta puuttuu keinot säikytellä lukijaa. Todistakaa, että olen väärässä!

Ja ennen kuin kirjoitatte vastineita, ottakaa huomioon, että en ota lukuun eksistentialistista kauhua tai "vain" ahdistavia sarjakuvia. Minä olen ohjelmistosuunnittelija: jokainen päiväni on eksistentialistista kauhua. Minä haluan pelätä!

Aihe on mielestäni kiehtova myös siksi, että genre elää jonkinlaista pientä renessanssia englanninkielisillä markkinoilla. Buumin aloitti IDW-kustantamon 30 Days of Night -sarjakuva ja sen jatko-osat, joissa vampyyreja ja zombieita tutkiskellaan modernista näkövinkkelistä. Samoin Dark Horse on julkaissut sarjan uusia kauhusarjoja. Outoa pienessä kauhubuumissa on DC/Vertigon passiivisuus: entinen kauhusuosikki on keskittynyt scifiin, toimintajännäreihin ja fantasiaan. Sen ainoat kauhusarjat ovat muinaiset Hellblazer, Swamp Thing ja Sandman-spin-offit. Toisaalta, Vertigon viime vuosien julkaisupolitiikka on ollut sekavampaa kuin autoileva Ozzy Osbourne, joten eipä ihmekään.

Tällä viikolla kauhua etsitään sarjakuvasta THE DEVIL'S FOOTPRINTS, joka on osa mainittua Dark Horsen uutta kauhusarjakuvalinjaa. Sen takakannessa on suositus Alan Moorelta, joten sen täytyy olla hyvä. Vai täytyykö?

Eläessään William Waite oli voimakas mustan magian harjoittaja. Hänen syntinsä ovat jääneet elämään, vaikka mies itse jo puskee ylös koiranputkia. Waiten perilliset Dexter ja Brandon (arvatkaapa nimistä kumpi on salskea sankari ja kumpi rillipäinen nörde) joutuvat tutkimaan isänsä perintöä, kun sarja selittämättömiä sairauksia puhkeaa suvussa. Näyttää siltä, että jokin olento tuonpuoleisesta on palannut lunastamaan Williamin velkaa, ja maksumiehiksi joutuvat pojat. Brandon kärsii satunnaisesta verenvuodosta, Dexter alkaa änkyttää (?), Brandonin tyttöystävä saa parantumattoman keuhkosairauden ja Dexterin vaimon syntymätön lapsi katoaa tämän kohdusta.

On hyvä oivallus kirjoittaja Scott Allielta leikitellä sairauden pelolla. Omalla tavallaan ajatus hitaasta kitumisesta steriileissä sairaalavuoteista on pelottavampikin kuin puskassa vaaniva murhamies. Varsinkin kohtauksessa, jossa Dexterin vaimolle selitetään, ettei tämä koskaan oikeasti ole ollut raskaana, on painavaa vakavuutta: keskenmeno on ajatuksena on ikävä, ja kun sen taustalla on yliluonnollinen voima niin kuin tarinassakin, tilanteen täydellinen epäreiluus - raskaana oleva nainen kärsii ilman omaa syytään - vaikuttaa.

Toinen asia, jossa Allie onnistuu, on tarinan sitominen aikaan ja paikkaan. Devil's Footprints sijoittuu 60-luvun lopulle, Yhdysvaltalaiseen Ipswichin kylään, jolla on pitkä noitavainojen historia. Tarinan nimi viittaa "todelliseen" okkulttiseen tapahtumaan, jossa salaperäisiä paholaisen jalanjälkiä on löydetty maasta yön jälkeen. Tämän kaltainen todellisuudesta lainailu yhdistettynä kuvittaja Paul Leen tulkitsemaan realistisen tuntuiseen ajankuvaan luo hyvän pohjan kauhukertomukselle.

Myös tavallisimmat kliseet onnistutaan välttämään taustoituksessa. Ipswichin asukkaat ovat takapajuisia ja taikauskoisia, mutta kyläläisiä ei käytetä naurettaviin ylilyönteihin, vaikka lopussa nähdäänkin vanha kunnon lynkkauskopla. Allie osoittaa pienillä detaljeilla, että on rakentanut triviaaleimpiakin sivuhahmoja vähän ja kaikilla tuntuu olevan tausta ja tarina. Ipswich tuntuu elävältä ja todelliselta.

Tarina kuitenkin epäonnistuu, kun Allie tuo esiin yliluonnolliset elementit. Heti alussa tarina kaatuu munilleen, kun vieraillaan Waite-vainajan vanhan yhteistyökumppanin luona: tämän taikakauppaan kuljetaan maagisen kangastuksen läpi ja puodin seinällä lentelee pieni violetti perkele. Tämä siis vain lyhyen pohjustuksen jälkeen. Jos tarkoitus olisi tehdä Hellboy-tyyppistä kauhufantasiaa, voisi absurdi kummallisuuksilla revittely onnistuakin, mutta tyylilaji on eri. Devil's Footprints on teoriassa Poltergeistin tai Manaajan sukulainen, jossa kauhuelementtien pitäisi hiipiä tarinaan pikku hiljaa, ensin outoina sattumina, sitten vasta hurjina kauhuvisioina, eikä koomisina violetteina kauppa-apulaisina.

Mikä pahinta, hahmot käyttäytyvät edelleen kuin eivät olisi nähneet violettia lentävää perkelettä tulipalloja heittelevän taikurin puodissa. Dexterin on kovin vaikea uskoa, että jokin yliluonnollinen voima on liikkeellä, vaikka hän näki juuri VIOLETIN LENTÄVÄN DEMONIN TAIKAKAUPASSA. Jos tarinan ensimmäinen kappale tekee selväksi, että magia on arkipäiväistä, päähenkilöitä ei voi enää yrittää myydä lukijalle skeptikkoina. Eikä tässä vielä kaikki: Brandon kohtaa kadulla sinisen haltijan tai minkä lienee, joka laukoo täydellisen banaaleja ennustuksia. Ja mitä Brandon tekee? Lähtee kaljalle muina miehinä. Kun loppujaksossa veljekset manaavat esille kirouksesta vastaavaa demonia, Dexter tuohtuu: "Tämä on hullua! Veljeni on saatananpalvoja!". NO ÄLÄ!

Lopputulos on tarina, jonka päähenkilöt käyttäytyvät kuin autistiset idiootit. Lukija ymmärtää täysin mitä tapahtuu, mutta päähenkilöt valssaavat eteenpäin mistään välittämättä. Se on turhauttavaa, oikeastaan. Tekee mieli kirkua sarjakuvalle: "NÄIT JUURI SINISEN DEMONIN BAARIN TAKANA! IDIOOTTI! TEE JOTAIN! EI, ÄLÄ MENE KALJALLE, DEMONIT VAINOAVAT PERHETTÄSI! HYVÄ LUOJA, KUINKA TYPERÄ SINÄ OIKEIN OLET? VOI VITTU TEIDÄN KANSSANNE, TAMPIOT!".

Ja viimeistään tämän vuoksi The Devil's Footprints ei ole kovin pelottava sarjakuva.

SUOSITUS: Paul Leen ja Brian Hortonin äärimmäisen tehokas ja realismia tavoitteleva piirrostyyli tuo mieleen Javier Pulidon ja David Mazzucchellin. Se sopisi Devil's Footprintsiin erinomaisesti, jos kirjoittaja Allielta eivät menisi tyylit sekaisin. Koska hän ei ilmeisesti osannut päättää, onko tarina goottilaista kauhua vai kauhuun vivahtavaa fantasiaa, tarinan tehot hukataan. Miljöökuvaus on onnistunut ja hahmot periaatteessa mainioita, mutta tarinan kauhuydin on banaali. Alan Moore oli väärässä!

En ole täysin varma, ehdinkö kirjoittaa arviot ensi viikolla, joten toivotan jo nyt erinomaista joulua Katuojan lukijoille. Aion jatkaa toimivat kauhusarjakuvan etsintää myös jatkossa. Siihen asti!

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.