KATUOJA

Anonyymit sarjakuvantekijät RY

Arviot: 18.3.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan kokoelma Hesarin sivuilta tuttua sunnuntaisarjaa sekä uusin Mega, jossa päättyy edellisessä numerossa alkanut Daredevil-tarina.

KAIKKI PIENET JULMAT TARINAT kokoaa yksiin kansiin kaikki Grönroosin ja Rantion toistaiseksi ilmestyneet Pieniä julmia tarinoita -stripit.

"Kuka Grönroos?", "Kuka Rantio?" te kysytte. Niin kysyn minäkin. Otavan julkaisemaan kovakantiseen kokoelmaan ei ole sisällytetty mitään olennaista tietoa sarjan tekijöistä tai sen historiasta. Kovakantisessa kahvipöytäkirjassa ei kerrota mitä Grönroos ja Rantio ovat tehneet aiemmin urallaan, eikä se kerro mitä he ovat tehneet tämän sarjakuvan eteen: onko toinen kenties kuvittaja, toinen kirjoittaja? Kokoelma ei myöskään tee selväksi, missä siihen kootut sarjakuvat ovat alun perin ilmestyneet (Helsingin Sanomissa, ainakin).

Mikä parasta, kirjassa EI KERROTA TEKIJÖIDEN ETUNIMIÄ.

Jos kyseessä ei ole tekijöiden oma päätös jäädä nimimerkkien suojiin, voi rivien välistä lukea inhottavia asioita. Kokoelman puutteelliset tekijätiedot muistuttavat sarjakuvia ympäröivästä nurinkurisesta ajattelusta, jossa sarjakuvan tekijä on toissijainen sarjakuvan brändille. Elokuvat samastetaan niiden näyttelijöihin ja ohjaajaan, kirjat niiden kirjoittajiin, mutta sarjakuvat putoavat maagisesti taivaan suuresta sarjakuvamaasta lukijoiden syliin. Ihmekö tuo, jos sarjakuvia ei oteta vakavasti, jos kieltäydytään tunnustamasta, että joku oikeasti näkee vaivaa niiden valmistamisessa?

Ja Pienet julmat tarinat on sentään hauska ja fiksu sarjakuva. Kaksi- tai kolmirivisissä sunnuntaistripeissä sörkitään tarkasti arjen ongelmapaikkoja. Stripistä toiseen vaihtuvat hahmot säheltävät työ- ja perhesuhteissaan ja ovat enimmäkseen vittumaisia toisilleen. Aivan kuin todellisuudessakin.

Strippien kuvitus muistuttaa Timo Mäkelän (Vaaleanpunainen pilvi, Minun elämäni) mustavalkojälkeä. Ohutviivainen piirros palvelee tarinaa mainiosti: arkiset tilanteet ja tavallisen näköiset ihmiset näyttävät todellisilta ja kohtaukset maitokaupoissa ja ruokapöydässä mielenkiintoisemmilta, kun miljöö antaisi olettaa. Grönoosin ja Rantion strippeihin on pakattu mahtava määrä informaatiota. Jokaisen tarinan on esiteltävä lukijalle useita henkilöitä, heidän tilanteensa ja konflikti tai väärinkäsitys, joka sitten johtaa viimeisen ruudun huipennukseen. Huipennus ei ole punchline sen tavanomaisessa merkityksessä vaan käänne, joka paljastaa hahmon kieroutuneen asenteen tai näyttää, miten ihmiset voivat kohdella toisiaan väärin, tietoisesti tai tahtomattaan.

Yksitellen luettuina Pienet julmat tarinat ovat sopivan ironisesti etäisiä. Vaikka tarinat ovatkin tilanteiltaan tunnistettavia, voi lukija nauraa Grönroosin ja Rantion mustalle huumorille. Putkeen luettuna kokoelmassa Pienet julmat tarinat eivät kuitenkaan toimi edukseen. Ironian terä tylsyy, kun joka sivulla kohdataan uusi pieni tragedia. Piikikkääseen huumoriin turtuu, tragikoominen muuttuu traagiseksi. Käyttämällä vaihtuvaa henkilökaartia menetään stripistä toiseen siirtymistä auttava jatkuvuuden tunne, joka on strippikokoelmissa olennainen. Loppupään kolme strippiä, joissa tutustutaan kontrollifriikki-miehen dominoimaan parisuhteeseen antaisivat ymmärtää, että Grönroos ja Rantio olisivat saaneet pidemmätkin tarinakokonaisuudet toimimaan.

SUOSITUS: Grönroosin ja Rantion stripit tekevät tarkkoja havaintoja arjen mikrotragedioista. Kokoelma-albumi ei vain ole paras mahdollinen formaatti niille. Sopii toisinaan selattavaksi kahvipöytäkirjaksi.

Daredevilin oikeudenkäynti saadaan päätökseen MEGAN numerossa 2/2003 .

Bob Galen tarinan ongelma on ajatus siitä, että supersankari voitaisiin haastaa oikeuteen ja juttu käsitellä paljastamatta naamiomiehen salaista henkilöllisyyttä. Onneksi Galen tarina tunnustaa ajatuksen naurettavuuden ja juttu muuttuu loppumetreillään suoranaiseksi farssiksi. Yllättävää on, että pakollista tappelunnujakkaa ei nähdä: lopussa paljastuva superroistokin tyytyy vain lakonisesti heittämään sankarin ulos toimistostaan.

Gale käyttää hyväkseen lakimiesfiktion temppuja ja soveltaa niitä onnistuneesti Marvelin ainoaan lakimiessankariin. Lopputulos on viihdyttävä, vaikkakin tarinan tyyli poikkeaa paljon Daredevil-tarinoiden normaalisti synkästä pohjavireestä. Gale ei kuitenkaan pistä tarinan hahmoja käyttäytymään rankasti totutusta poikkeavalla tavalla, joten luulisi jutun uppoavan hahmon vanhoihin faneihinkin.

Galen tarinaa kuvittavat ensin Dale Ross, sitten Phil Winslade. Ross piirtää ihmishahmot pätevästi, mutta Mark Penningtonin tussaus latistaa kuvia. Muun muassa Vertigon Goddess-sarjakuvasta tutulla Winsladella taas on silmää detaljeille ja perspektiiville ja saa oikeussalikohtaukset näyttämään mielenkiintoisilta.

Lehdessä nähdään myös Ron Haynesin täytepala, jossa Daredevil metsästää Kingpinin kalsareita. Typerä vitsi poislukien jää hämäräksi, mitä Haynes on halunnut tarinallaan tehdä. Miehen pelkistetty piirrostyyli ja leveitä ruutuja käyttävä, toiminnallinen kerronta tosin vaikuttaa.

Lehden päättää D.G. Chichesterin ja Lee Weeksin lyhäri, jossa Daredevil pyrkii estämään Kingpinin asekaupat. Nykyään jenkeissä kovasti pinnalla olevaa terroriuhkaa sivutaan myös, vieläpä yllättävän kiihkottomasti. Näppärästi kuvitettu, eri aikatasojen ja näkökulmien välillä hyppivä tarina kompastuu omaan nokkeluuteensa. Chichesterin ja Weeksin kerrontaratkaisu on kunnianhimoinen, mutta tarinaan on päästetty liian monta tuokiokuvaa, jotka eivät varsinaisesti johda mihinkään. Eri etnisten streotypioiden tulkinnat Daredevilista ovat kyllä hauskoja.

SUOSITUS: Epätasainen kokoelma Daredevil-tarinoita ei sisällä parasta mahdollista DD-materiaalia. Elokuvateatterista lehtikioskille harhaileva satunnainen sarjakuvaharrastaja saa tästä tuskin paljoakaan irti.

Ensi viikolla Katuojassa arvioidaan mahdollisesti Daredevil-leffaspesiaali, Egmontin mainosten mukaan "myynnissä NYT" jo toista viikkoa, vaikka itse lehteä ei näy mailla halmeilla. Terveisiä vaan yhtiön markkinointiosastolle: älkää yrittäkö myydä minulle sarjakuvaa, jota ei ole vielä olemassa.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.