etusivu       KK-files

 

KATUOJA

Sarjakuva-arvioita
19.3.2002

Lehdet luki Otto Sinisalo


Katuojassa tällä viikolla: Transformers-retrospektiivi

Kun luette tätä, olen Saksassa, mutta olen kirjoittanut tämän artikkelin viikkoa etuajassa. Minulla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta kirjoittaa arvioita tälle viikolle, mutta sen sijaan viihdytän teitä egosentrisellä nostalgiatripilläni. Koittakaa pidätellä innostustanne.

TRANSFORMEREIDEN PALUU
Eli propellihatun tunnustukset

Tunnustan olevani osa ongelmaa. Olen märkivä haava, joka mädättää sarjakuvakulttuuria sisältäpäin. Minä olen aikuinen mies, joka haluaa lukea Transformers-sarjakuvia.

The Transformers. Moni varmasti muistaa käsitteen. Jotkut eivät kehtaa myöntää muistavansa, vaikka nimen mainitseminen lähettääkin lämpiä nostalgia-aaltoja pitkin selkäruotoa.

Transformerit olivat 80-luvun puolivälin ultrakaupallista popkulttuurihulluutta aidoimmillaan. Hässäkkä alkoi robottileluista, joiden markkinointiin kyhättiin TV-sarja. TV-sarjassa talon kokoiset, muotoaan muuttavat taistelurobotit pieksivät toisiaan romuksi. Nerokasta, kaiken kaikkiaan. Ihmiset, jotka eivät osaa arvostaa taistelevia jättirobotteja mielestäni saattavat jäädä paitsi yhdestä elämän aidoista iloista. Taistelevista jättiroboteista, siis.

Sarjassa esiintyvät robotit olivat kaikki yksilöitä, joista kukin kykeni muuttumaan erilaiseksi härveliksi. Jostain syystä hyvät robotit muuttuivat autoiksi ja muiksi kodinkoneiksi, kun pahat taas kykenivät ottamaan suihkuhävittäjien, aseiden tai muiden tappelussa kätevämpien aparaattien hahmon. Jokaista sarjan roboa kohti oli tietysti vastaava lelu, jota piltit pystyivät vanhemmiltaan vonkaamaan. Sarjan design oli ottanut vahvasti vaikutteita japanilaisesta animaatiosta, jonka vakiokuvastoa erilaiset robottihirmut ovat olleet pitkään.

Animaatiosarja sinällään ei ollut mikään taideteos. Se oli puolituntinen lelumainos, joka houkutteli lauantai-aamuisin sokerihumalaisia kakaroita liittymään 80-luvun kulutusjuhlaan. Lajissaan se ei ollut ainoa: M.A.S.K, My Little Pony, He-Man and the Masters of the Universe, G.I.Joe, Go-Bots... Eikä tilanne ole miksikään muuttunut. Pistäkää vaikka TV auki viikonloppuaamuisin, niin tiedätte mitä tarkoitan.

Itse lankesin Transformereihin vuonna 1986, jolloin näin ensimmäiset TV-sarjan jaksot. Olin luonnollisesti myyty. Muovirobotteja alkoi kasaantua kaappiini. Suomen kanavilla ei piirrossarjaa koskaan esitetty, mutta tuoteperheeseen liittyvä, amerikkalaisen Marvel-kustantamon sarjakuvalehti saapui Suomen markkinoille loppuvuodesta 1987. Lehti oli tietysti vain 50-sivuinen lelumainos, mutta minä hankin jokaisen numeron.

Sarjakuvan taso vaihteli huonosta keskinkertaiseen, mutta tuolloin pelkästään taistelevat jättirobotit riittivät ylläpitämään mielenkiintoani. Sarjan loppupään alunperin Englannissa julkaistu materiaali oli jälkikäteenkin tarkasteltuna ihan siedettävää. Lapsena sarjakuvan "rankkuus" viehätti: koska hahmot olivat robotteja, saatettiin niitä tappaa, ilman että pelättiin lapsien järkyttyvän moisesta väkivallasta. Sarjakuvassa harrastettiin Marvel-tyyliin pitkiä tarinakokonaisuuksia, joiden seuraaminen oli palkitsevaa.

Yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa TV-sarja päättyi, sarjakuvalehden julkaiseminen lopetettiin ja lopulta lakkautettiin myös lelujen valmistus. Transformerien kanssa kasvaneet lapset, minä mukaanlukien, varttuivat teineiksi. Se siitä, kaikki loppuu ajallaan? Väärin.

G.I.Joe oli toinen vastaanvanlainen lelusarja, jota markkinoitiin sarjakuvalla ja animaatiosarjalla. Sarjassa supersankarimaiset armeijan kommandot taistelivat ilkeitä terroristeja vastaan. Marvelin julkaisema lehti ilmestyi suomessa nimellä Action Force muutaman vuoden ajan. Kuriositeettina mainittakoon, että lättyä kirjoitti pitkään Larry Hama, joka muistetaan rupeamastaan saman yhtiön Wolverine-lehdessä. Myös G.I.Joe unohtui ennen 90-luvun puoliväliä.

Vuonna 2001 amerikkalaisesta Image-kustantamosta alkoi kuulua kummia. Image oli ostanut lisenssin G.I.Joe-sarjakuvan julkaisemista varten. Ajatukselle naureskeltiin. G.I.Joe-nukkeja ostaneet kersat olivat nyt aikuisia: ketä kiinnostaisi vanhan lelumainoksen uudelleenlämmittely? Sarjalle povattiin nopeaa kuolemaa.

Viimeisimmän tilaston mukaan Imagen G.I.Joe-lehti on Amerikan seitsemänneksi myydyin sarjakuva sekä Image-kustantamon kaikkein myydyin sarja.

Tämä tilasto on oivallinen ja pelottava indikaattori sarjakuvaa ostavan yleisön enemmistöstä, meistä 80-luvun lapsista, joita nyt aikuisenakin nostalgia vetää takaisin lapsuuden ikonien äärelle. Itse huomasin kuuluvani tähän joukkoon taannoin, kun eräissä illanistujaisissa pyöritettiin Transformers: The Movie -pätkää. Kyseessä on vuonna 1987 valmistunut animaatiosarjaa laadukkaammilla tekniikoilla toteutettu kokopitkä elokuva. Katsoessani elokuvaa regressoiduin. Katselin jättirobotteja ampumassa toisiaan muttereiksi, ja se oli hienoa.

Kuinka suuri osa sarjakuvien vetovoimasta on regressiivistä paluuta lapsuudessa omaksuttujen hahmojen luo? Viehättääkö Aku Ankassa tai Hämähäkkimiehessä hyvät tarinat tai kaunis taide vai menneisyydessä aivoihin syöpyneet ikonit?

Älkää ymmärtäkö väärin, on olemassa paljon laadukasta sarjakuvaa (osa niistä Ankkaa tai H-Miestä) joka ei rakennu menneiden lypsämisen varaan. Mutta arvatkaapa, mikä vanha suosikki palaa seuraavaksi? Niinpä tietysti, the Transformers tekee tänä vuonna comebackin, sekin säännöllisesti ilmestyvän sarjakuvalehden muodossa. Lapsuudessaan robottileluja keränneet miehet tulevat todennäköisesti ostamaan sitä tuhatpäin.

Ja tässä juuri on sarjakuvayhteisön ongelma. Transformers-sarjakuvan kaltaiset hankkeet eivät kehitä sarjakuvaa ilmaisumuotona, eivätkä ne todellakaan houkuttele uusia lukijoita sarjakuvan pariin. Ne vain vahvistavat kuvaa sarjakuvakulttuurista sisäänpäin lämpiävänä propellihattujen ajanvietteenä. Eivätkä ne välttämättä ole edes kovin hyvää viihdettä. Silti ne tulevat myymään kuin kuumat kakut.

Myönnän auliisti, etten pysty vastustamaan nostalgian houkutusta, eikä siinä sinällään olekaan vikaa. Mutta jos rajoittaa sarjakuvaharrastuksensa yksinomaan ja kritiikittömästi turvallisiin lapsuuden suosikkeihin, ei kannata taivastella, miksi kulttuuripiireissä tuhahdellaan sarjakuvalle.

Vaikka olenkin osa ongelmaa, pyrin toimimaan avoimin mielien tehdessäni sarjakuvahankintoja. Aina silloin tällöin on tervettä tarttua vaikka kokeilevaan indie-sarjaan tai klassikkoon, itsessään hyvään sarjakuvaan. "Vaikeampien" sarjojen suosiminen kannustaa kustantamot ja suuren yleisön suhtautumaan sarjakuvaan muutenkin kuin fanipoikien rahastusvälineenä.

Tokihan minulla on paheeni. Sisäinen fanipoikani odottaa jo ensimmäistä Transformers-kokoelmaa. Hei, siinä on muotoaan muuttavia jättirobotteja taistelemassa.

* * *

Tästä laatikosta voit jättää palautetta kirjoittajalle.
   

etusivu       KK-files