KATUOJA

Lännen Katuoja! JII-HAA!

Arviot: 19.8.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Olen arvioinut sarjakuvia puolisentoista vuotta, mutta olen pidättäytynyt koskemasta muutamiin suomalaisen sarjakuvakulttuurin pyhiin lehmiin. Esimerkiksi ikiaikaiseen Aku Ankaan en ole kajonnut. Huomiotta olen myös jättänyt Tex Willerin ja Korkeajännityksen, kaksi sarjakuvajulkaisua, jotka ovat yhtä vanhoja kuin isäni. Vuosi 2003 on kuitenkin Suomen Texille ja Korkkarille merkkivuosi: molempia on julkaistu viisikymmentä vuotta. On aika katsoa, mistä oikein on kysymys. Miten ihmeessä kaksi sarjakuvalehteä ovat selvinneet pidempään kuin Kylmä sota?

Viisikymmentä vuotta on järkyttävän pitkä aika mille tahansa julkaisulle. Viidessäkymmenessä vuodessa mistä tahansa tulee instituutio. Siltikään en eläessäni ostanut ainuttakaan Texiä tai Korkkaria, enkä oikeastaan muista juuri niitä lukeneenikaan. Ennen kuin nyt. Tällä viikolla siis eräänlainen ”Lännen Katuoja”, jos sallinette.

TEX WILLER on, mukaillakseni numeron 10/2003 pahaa pyssymieshahmoa, Texasin ranger, pahin kyttä, mitä maa on koskaan päällään kantanut, ja hän on toimittanut laskemattoman määrän väkeä turpeen alle. Kenties pehmentääkseen tätä karskia vaikutelmaa Tex pukeutuu kirkkaankeltaiseen paitaan.

Aisaparejakin hänellä on kokonainen trio: vanha Kit Carson, Texin poika - hänkin nimeltään Kit - sekä navajo-intiaani Tiger. Tässä numerossa joukkio matkustaa pohjoiseen selvittelemään rehdin amerikkalaisen turkistehtailijan ja likaisen kanadanranskalaisen kilpailijan välejä. Alueen intiaaniheimotkin on vedetty mukaan yhteenottoon, jossa lyijyä ei säästellä.

Pokkarista ei käy ilmi milloin, missä maassa ja missä formaatissa tarina on alun perin julkaistu, joten näiltä osin joudun perustamaan arvion silkkaan spekulaatioon. Erinäisistä Tex Willer –lähteistä päätellen sarjakuvan alkuperämaa on Italia. Tällä lännentarinalla on kuitenkin vähemmän tekemistä Sergio Leonen illuusiottomien italowesternien kanssa ja enemmän yhtymäkohtia 50-lukulaisiin jenkkiwesterneihin. Pahat miehet ovat rumia ja huonotapaisia, sankarit rehtejä ja suoraleukaisia. Pyssyt sanovat ”bang, bang”, luodit puolestaan ”zip” ja ”zing”. Pahat ampuvat aina ohi, mutta hyvät eivät koskaan. Tarina jatkuu ensi numerossa, mutta kokonaisuus vaikuttaa arkkityyppiseltä westerniltä.

Sellaiselta, joita minun on vaikea sietää.

Western genrenä on enimmäkseen vastenmielinen. Se on niin kadonnut omiin kliseisiinsä, että genren tarinat tyytyvät usein vain pyörittämään tuttua kuvastoa saluunatappeluineen, pyssytaisteluineen ja karjanajoineen. Kliseisyys yhdistettynä vielä vuosisadan alkupuolelta periytyneeseen arvomaailmaan, jossa naiset uikuttavat, inkkarit skalpeeraavat ja länkkärit puhdistavat kaupungin voivat yhdistyä pahimmillaan surkuhupaisaksi sopaksi. Mainitaan vielä westerneille tyypillinen juonenkuljetuksen tahti: jostain syystä parhaimmissakin westerneissä tapahtuu tuskallisen vähän. Saako eeppiseksi mielletty miljöö westernien kirjoittajat niin pauloihinsa, että tarinankerronta unohtuu?

Myös Claudio Nizzin Tex-tarina kärsii toistosta ja juonen päätalomaisesta etenemisestä. Sankarijoukko saattaa pysähtyä kahdeksi sivuksi keskustelemaan siitä, pitäisikö mennä syömään. Tarinan konflikti selitetään sankareille kolmessa eri kohtauksessa samansisältöisesti. Nizzi kirjoittaa liikaa. Mäen takaa kuuluu ammuskelua, jota sankarit terävinä kommentoivat: ”Tuolla ammutaan – Se kuuluu tuon mäen takaa!”.

Kuvituksesta vastaa Fernando Fusco, joka on sangen pätevä. Hän kuvittaa tarinan erämaat tarkasti. Lukijan on helppo sijoittaa tapahtumat mielessään oikeaan paikkaan. Hänen puusta veistetyn näköiset hahmonsa tuovat mieleen Sal Busceman tyylin. Fuscolla on outo maneeri piirtää hahmot niin viirusilmäisiksi, että ne näyttävät kävelevän unissaan. Suurissa toimintakohtauksissa on särmää, kun Nizzi ymmärtää antaa Fuscon kuvien kuljettaa tarinaa.

SUOSITUS: Ainakin yhden numeron perusteella voi arvata, että Tex Willerin suosio perustuu lähinnä tunnistettavuuteen. Se kierrättää kliseistä Western-kuvastoa, eikä mitenkään erityisen kiinnostavasti tai taitavasti. Tarina kärsii hitaasta tahdista ja toistosta. Fuscin kuvitus palvelee tarinaa, muttei ole niin itseisarvoista, että Texiä kehtaisi suositella muille, kuin vannoutuneimmille western-diggareille.

Entäpä miten puolestaan suoriutuu suosikkipiirtäjä Petri Hiltunen väsyneen genren parissa?

Egmont herättää henkiin 70- ja 80-luvuilla ilmestyneen LÄNNEN KORKEAJÄNNITYKSEN illuusiottomista intiaanisarjakuvistaan tunnetun Hiltusen sarjakuvalla HERRASMIESKOSTAJA. Korkeajännitys tunnetaan parhaiten ulkomaisista alkuteoksista kierrätetystä sotafiktiosta, joten kotimainen länkkäri ei liene paras esimerkki sarjan tyylistä. Hyvä sarjakuva se on, joka tapauksessa.

Herrasmieskostajassakin tavataan keltapaitainen pyssymies, joka ei nähtävästi koskaan ammu ohi. Rosvot osuvat häntä vain hattuun. Nuori mies on matkalla kostamaan entiselle Etelävaltioiden upseerille, joka ampui miehen isän tämän ollessa vasta poikanen. Murhamies on kuitenkin syyllisyyttään ratkennut ryyppäämään eikä ole pyssytaistelukunnossa. Tehdään herrasmiessopimus: nuori mies auttaa isänsä murhaajan jaloilleen, jotta voi tasata tilit reilussa kaksintaistelussa.

Vaikka kliseisessä maastossa kostoteeman ja kaksintaistelu-aihion kanssa liikutaankin, kantaa Hiltusen idea loppuun asti. Syyllisyydentunnoissa riutuva murhamies on toisena päähenkilönä verrattoman paljon kiintoisampi kuin tavanomaiset teflon-lännenmiehet, joihin ei lika tartu. Myös nuoren kostajan armottoman tinkimätön moraalikoodisto on kiehtova. Vaikka loppuratkaisu olisikin voinut olla vielä tyydyttävämpi kyynisempänä, sankaruuden ja sen määrittelemisen teema pitää kokonaisuuden hienosti kassa. Hiltunen on mahduttanut 64 sivuun tuplasti enemmän ideaa kuin Nizzi kaksi kertaa paksumpaan Tex Willeriin. Kirjan takasivujen haastattelussa Hiltunen kertoo olevansa kiinnostunut tekemään Tex-tarinan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, onnistuisiko hän kertomaan yhtä mielenkiintoisen tarinan kliseiseltä vaikuttavalla hahmolla. Alun perin Herrasmieskostajan oli tarkoitus sisältää Tex Willer –cameo, mutta sopimussyistä tämä oli mahdotonta. Sen sijaan Texas rangerina nähdään Spede (!).

Herrasmieskostaja on kuvitettu Hiltusen jo tavaramerkiksi muodostuneella realistisella tyylillä. Lännenmiljöö näyttää tutulta ja uskottavalta. Ammuskelu- ja toimintakohtauksissa näkyy Hiltusen taito valita jännittäviä kuvakulmia. Esimerkiksi kohteena toimivan kolikon takaa kuvattu tarkk’ammuntakohtaus on huima. Moderniin tyyliin ääniefektit ja suurin osa tekstilaatikoista ja ajatuskuplista on jätetty pois. Ratkaisu on toimiva ja tarina olisi ollut vieläkin jylhempi, jos oltaisi uskallettu heittää kaikki selitetekstit raa’asti pois. Pienen sivukoon vuoksi sarjakuvassa nähdään vain pari-kolme ruutua per sivu. Ilmeisesti sarjakuvassa käytetty tarinan rytmittäminen puolen sivun kuvilla on jonkinlainen Korkkaristandardi. Asia vaatii jatkotutkimuksia.

SUOSITUS: Herrasmieskostaja on mainio lännentarina, joka väistää lajityypin sudenkuopat. Ainoa miinus tulee teatteri-ilmaisua muistuttavasta dialogista, joka on tavallisesti Hiltusen itse kirjoittamien tarinoiden Akilleen kantapää. Vahva teema, hyvät ideat ja hieno kerronta tekevät Herrasmieskostajasta olennaista lukemistoa länkkäreiden ystäville ja tutustumisen arvoisen muille.

Korkkari- ja Tex Willer –teemaan palataan vielä tulevaisuudessakin Katuojassa. Nyt ainakin tuntuu siltä, että kulttisarjat ansaitsevat lisäanalyysiä. Ensi viikkoon.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.