KATUOJA

Kohti parempia sarjakuvia

Arviot: 20.08.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Niinkuin fiksuimmat varmaan huomasivatkin, otan tästä eteenpäin tavaksi listata arvioitavien sarjakuvien speksit arvion alkuun, kiinnostuneille tiedoksi.

Tällä kertaa arvioissa on yksi keskinkertainen albumi, yksi mainio albumi ja mahdollisesti vuoden paras albumi. Jätän teidät arvailemaan mikä on mikin. Ei juonipaljastuksia tällä kertaa.

Reima Mäkisellä tulee aina olemaan erityinen pieni ja vaaleanpunainen paikka sydämessäni. Mäkinen nimittäin oli ensimmäinen sarjakuvantekijä, joka lähetti materiaalia arvioitavaksi Katuojaan. Ihka oikea sarjakuvataiteilija lähetti lehtensä minulle! Minulle, ilmaiseksi vielä!

Tämä on yksi sarjakuvakulttuurin hienoja puolia. Lähettäisikö Aki Kaurismäki uusimman elokuvansa videolla leffakriitikolle? Kolahtaisiko Hanoi Rocksin uusi levy uutisryhmiin levyjä arvostelevan fanin postilaatikkoon? Tuollaiset huomionosoitukset tietysti korrutoivat, ja nykyisin minä kierränkin ruinaamassa kotimaisilta sarjakuvaihmisiltä almuja kuin puolen euron gigolo. Mutta Mäkinen tulee aina olemaan minulle Herran Oma Erityinen Enkeli – lähettipä hän uuden albuminsa KIVISYLIN paria viikkoa ennen sen julkaisua. Tekeekö kaikki tuo tästä puolueellisen arvion?

Kivisyli on oikeastaan laajennettu versio Mäkisen ja kollaboraattori Kari Sihvosen aikaisemmasta sarjakuvasta, Ruuhkalukemistosta. Ruuhkalukemiston materiaalia on uudelleenkirjoitettu ja uudelleenjärjestetty siten, että kokonaisuus on ehjä, lievää tussausjäljen muutosta albumin keskellä lukuunottamatta.

Takakansitekstin perusteella Mäkisen ja Sihvosen työalueet ovat menneet sen verran ristiin, että kirjoittajaa ja piirtäjää on vaikea erottaa – herrat ovat vaikuttaneet molemmilla osa-alueilla. Mikäs siinä, kun jälki on näin hyvää.

Kivisyli on kertomus Jorista ja Jaanasta, heidän suhteestaan ja sen loppumisesta. Mikään liirum-laarum-herttasarja ei kuitenkaan ole kyseessä. Tekijät etäännyttävät lukijan hahmoista lähes huomaamattomalla huumorilla. Kivisylin ihmiskuva on melkein kyyninen: itsesäälissä rypevä Jori ja kylmäkiskoinen Jaana eivät kumpikaan ole mitenkään rakastettavia tyyppejä. Erinäisiä selkäänpuukottajia, juoppoja ja kusipäitä on sivuhahmogalleria täynnä.

Tekijöiden taitavin temppu onkin saada aikaan sympaattinen kertomus käyttämällä näitä viallisia tyyppejä. Toteava kuvitus ja puhekieltä onnistuneesti tavoitteleva dialogi yhdistettynä viittauksiin viime aikojen tapahtumiin ankkuroivat Kivisylin lukijalle tuttuun todellisuuteen. Tämän ansiosta tarinasta on valitettavan helppoa tunnistaa itsensä.

Kuvitus on ammattitaitoista. Tekijät saavat albumin näyttämään mielenkiintoiselta sujuvalla tarinankuljetuksella ja erikoisen voimakkaalla rasterin käytöllä. Tämä onkin saavutus sarjakuvassa, jossa suurimman osan ajasta hahmot viettävät istumalla baarissa jauhamassa paskaa.

Albumin hienoimmassa kohtauksessa kokosivun kuvat Göteborgin mellakoista lomittuvat dialogiin puistonpenkillä. Tässäpä on esimerkki pahuksen hienosta kuvakerronnasta. Kivisyli on pahuksen hyvä sarjakuva.

Kivisyli julkaistaan 24.8.2002 Helsingin sarjakuvafestareilla.

Äänekäs britti Warren Ellis on sanonut: ”THE AUTHORITY on Groo the Wandererin jälkeen maailman menestynein yhden vitsin sarjakuva”. Ja se vitsihän on, tietysti: auktoriteetit voittavat aina.

Authority on sarjakuva radikaalista supersankariryhmästä, joka suojelee maailmaa välittämättä valtioiden rajoista tai politiikasta. Sarja on oikeastaan perinteinen supersankarisarja, jossa volyymi on väännetty sinne kuuluisaan yhteentoista. Kaupunkeja räjäytetään, mantereita siirretään ja ulottuvuuksien välillä seilataan.

Fiksuna miehenä Ellis kirjoitti 12 numeroa The Authoritya, ja lopetti. Sarjan peri Mark Millar, jota ei käy kateeksi. Ellisin lähtiessä vitsi oli kerrottu ja Authority oli, jos näin jälkiviisaasisti voi sanoa, tullut tiensä päähän. Millar muutti sarjan lähestymistä poliittisemmaksi ja laittoi jumalsankarit pistämään kuriin ihmisoikeusrikkomuksia tekeviä hallituksia ja ajamaan miehittäjäarmeijoita kotiinsa. Pääosassa olivat kuitenkin edelleen elämää suuremmat uhat, joita Authorityn piti ratkoa.

Ja tässäpä sarjan kolmannen kokoelman EARTH INFERNO AND OTHER STORIES ongelma onkin. Kun itse Jumalakin on piesty, uudet, maailmaa uhkaavat älyttömyydet ovat vain vanhan toistoa.

Albumin päätarinassa itse planeetta kääntyy ihmiskuntaa vastaan. Sankareiden on evakuoitava koko ihmisrotu (!) turvaan maanjäristyksiltä ja tuhotulvilta. Näyttää siltä, että Doctorin aikaisempi, murhanhimoinen inkarnaatio saattaa olla kaiken takana.

Lopussa Authority voittaa. Anteeksi, spoilasinko?

Älkää ymmärtäkö väärin, kokonaisuus on ihan toimiva supersankaritarina. Millarin hahmojen naseva läppä on viihdyttävää ja tarinassa on sopivan eeppistä yritystä. Chris Westonin kuvittamat ensimmäiset 50 sivua ovat kelvollisia, mutta Frank Quitelyn seuraavat 50 ovat juuri sitä, josta maksoinkin. Quitelyn suorastaan anaalisen pikkutarkka tyyli kestää useita katselukertoja.

Albumissa on myös kolme lyhyttä tarinaa erikoisjulkaisuista ja erilaisista antologioista. Kaikki ovat kokolailla nopeasti unohtuvia.

Jos the Authority kiinnostaa, suosittelen hankkimaan The Absolute Authority Hardcoverin, joka kokoaa Ellisin ja Bryan Hitchin 12 numeroa, suurennettuna vieläpä. Earth Inferno on jo väsyneempi esitys.

Ha ha. Vitsi on vanha.

Kun olin ostamassa sarjakuvia, meinasin jättää Rich Koslowskin sarjakuvaromaanin THREE FINGERS ostamatta ja poimia mukaani uuden Catwoman-albumin sen sijaan. Siis meinasin jättää tämän vuoden parhaan sarjakuvan ostamatta ja hankkia sen sijaan Kissanaisen. Jumalauta, KISSANAISEN.

Errare humanum est, melkein ainakin tällä kertaa. Onneksi kuitenkin Catwoman jäi hyllyyn.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten hyvää sarjakuvaa Top Shelf julkaisee. Eivät perhana valehtele, jos Three Fingers on mikään indikaattori.

Koslowskin kuvittama ja kirjoittama albumi on eräänlainen muunnelma Hollywood-paljastusdokumentista. Three Fingers koostuu ”haastatteluista” näyttelijöiden ja tuottajien kanssa sekä juonnoista, jotka kokoavat haastatteluiden valottamaa taustatarinaa. Jutun juju on rakentaa tarina animaatiohahmojen ympärille. Piiroshahmot ovat tarinassa yhtä eläviä kuin ihmisetkin, vaikka myönnetäänkin ”toonien” olevan oma lajinsa. Sama ideahan oli taannoisessa elokuvassa Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?.

Tarina valottaa toonien historiaa Hollywoodissa. Dizzy Walters, hyvin suora analogia Walt Disneystä, keksii 1930-luvulla käyttää elokuvassaan Rickey Ratia, köyhää toon-näyttelijää. Rickeystä tulee sensaatio, mutta muut toonit eivät tunnu saavan töitä elokuvista. Koslowski rakentaa pikkuhiljaa varsin hirvittävää kuvaa menestystä tavoittelevista tooneista ja niitä ympäröivästä Hollywoodin korruptiosta, julmuuksista ja salaliitoista.

Tällaisen tarinan vetäminen älyttömäksi parodiaksi olisi ollut varmasti helppoa ja houkuttelevaa. Piirtää vaan pari kuvaa Mikki Hiirestä tykittämässä heroiinia silmämunaansa ja heittää soppaan joukon kikkelivitsejä. Lukija hymähtäisi ja unohtaisi hassun kuvasarjan samantien.

Mutta ei, Koslowski on älykkäämpi ja julmempi mies.

Hän tutustuttaa lukijan hienovaraisesti tähän omituiseen rinnakkaismaailmaan ja esittelee helposti tunnistettavia piirroshahmoja ja yhdistää ne yhtä lailla tunnistettaviin Hollywood-stereotyyppeihin. Koslowsin piirrostyyli yhdistelee karikatyyrimäisiä hahmoja valokuvamaiseen ilmaisuun. Aluksi lukija hymähtelee omituisille otuksille, mutta Koslowski saa toonit kuulostamaan ja käyttäytymään uskottavan inhimillisesti. Vanha ja katkera piirroshahmo, jonka lukija tunnistaa lapsuutensa animaatioista puhuttelee oudolla tavalla. Lukija alkaa kokemaan sympatiaa ja jopa samastumista. Ja sitten onkin liian myöhäistä yrittää etääntyä tarinasta, kun Koslowski alkaa pudottelemaan pommeja.

Toki tarinassa on mukana paljon absurdeja tilanteita ja herkullista mustaa huumoria, mutta pohjimmiltaan Three Fingers on tragedia. Niin kuin eläinsadut, tarina kertoo jotakin olennaista ihmisistä käyttämällä antropomorfisia eläimiä vertauskuvina.

Three Fingers sai minut nauramaan ääneen ja siitä jäi aidosti ilkeä olo vatsanpohjaan. Mikään sarjakuva ei ole päässyt ihoni alle samalla tavalla kuin Three Fingers, ei pitkään, pitkään aikaan.

Normaalisti on yritä kehottaa ketään ostamaan arvioimiani albumeita, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Hanki Three Fingers. Three Fingers on 20 euroa, joiden polttaminen ei kaduta. Tässä on, ellei vuoden paras sarjakuva, niin ainakin vuoden paras amerikkalainen sarjakuva. Ensi vuoden Eisner-voittaja. Aidosti Hyvä Sarjakuva.

Hanki, hanki, hanki. Hanki.

Ensi viikolla arvioissa ainakin Brian Bendisin Alias, Mike Careyn Lucifer: Dalliance With the Damned plus mahdolliset lehtipistesarjakuvat. Siihen asti, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.