KATUOJA

Robottifiliaa

Arviot: 21.1.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tämän viikon arvioissa käydään läpi uutta kamaa Egmontilta ja katsastetaan Mikkelin sarjakuvaseuran Sirkkeli-antologian vanhoja numeroita. Supersankareita, jättirobotteja ja mikkeliläisiä: mitä muuta voi enää vaatia?

Egmontin MEGA -lehden ensinumerossa Daredevil näyttäytyy vaihteeksi tavallista kevyemmän angstitaakan kanssa. Ja mikäs siinä, yhden sankarin päälle voi kaataa vain rajatun määrän ahdistusta, ennen kuin homma muuttuu naurettavaksi, oli sitten kyseessä Daredevil tai ei.

Bob Galen tarinassa tuleva DD joutuu nihkeään julkisuusmyllyyn, kun tätä syytetään… rikkaan miehen kasvihuoneen rikkomisesta. Ei kaikkein korkealentoisin lähtökohta siis, mutta tilanne mutkistuu, kun Daredevilin alter ego Matt Murdock palkataan miehen asianajajaksi.

Minä pidän oikeussalidraamasta. Totta, se on jenkkiläisen TV-viihteen väsyneimpiä kliseitä, mutta oikein toteutettuna lakimiesten tahtojen taistelu on kaikessa kaavamaisuudessaankin kiehtovaa. Esimerkkejä? The Practice. Murder one.

Tämän vuoksi olikin hauskaa välillä lukea tarina, jossa päähenkilönä on Matt Murdock, lakimies. Suurin osa jutusta vietetään lakimiesten toimistoissa ja oikeustalolla ja perinteistä supersankaritoimintaa nähdään melko vähän. Gale osaa kuitenkin heittää mutkia matkaan ja pitää tarinan liikkeessä.

Galen tarinassa on muutama lapsus, jotka vaikeuttavat sinänsä jännittävään juttuun eläytymistä. Murdockin ja Nelsonin avustaja esimerkiksi tekee niin mielisairaita tempauksia, että olettaisi päähenkilöiden heivaavan tämän kortistoon samoin tein. Mutta ei, miekkosemme kehuvat assitenttiaan oma-aloitteisuudesta! Ehkäpä suopeus johtuu siitä, että avustaja on nuori vaaleaverikkö, mene ja tiedä. Galen sivuhahmogalleria on muutoin sympaattinen ja monipuolinen. Etenkin Daredeviliin ihastuva puolustusasianajaja on taitavasti rakennettu hahmo. Montakohan numeroa kestää, ennen kuin Napakymppi listii naisen?

Kuvituksesta vastaa suurilta osin parivaljakko Phil Winslade ja James Hodghins. Miesten rooleja ei eritellä, mutta voisin veikata, että Winslade piirtää Hodghins tussaa. Oli miten oli, lopputulos on oikein kivan näköistä. Tarinan hahmot näyttävät ilmeikkäiltä ja paikka paikoin voi jopa huomata joillakin sivuhenkilöillä oman ruumiinkielen. Jälki tavoittelee realismia ja onnistuukin, ainoana poikkeuksena nimisankari, jonka trikoiden läpi pullistelevat lihakset ja mahdottomat loikat muistuttavat tavanomaisia genrekonventioita. Tussaaja on onnistunut niittaamaan tarinan vielä lähemmäs maanpintaa syvillä varjostuksilla.

SUOSITUS: Galen, Winsladen ja Hodghinsin Daredevil-tarina keskittyy hahmon vahvuuksiin: maanläheiseen toimintaan ja eettisiin pulmiin. DD:n ja lakimiesdraamojen ystävien kannattaa katsastaa tämä numero, vaikka klassisten Daredevil-juttujen suuria tunteita ja dramatiikkaa onkin turha odottaa.

No nyt ovat sitten TRANSFORMESIT palanneet.

Ehdin jo hetken aikaa ihmetellä, kenelle suomennettu Transformers-sarjakuva on suunnattu. Houkutteleeko läpyskä uusilla robottileluilla leikkiviä penskoja vai ovatko kohdeyleisönä vanhat, 80-luvulla robottisarjakuvien parissa varttuneet nuoret aikuiset? Lehden kansi vastaa kysymykseeni: ”Jättirobotit ovat taas täällä”. Eli siis autobotit ja decepticonit palaavat kohdeyleisönsä, siis minun ja muiden transnörttien luokse.

Ja hyvä niin. Epäilen, että 2000-luvun lapset tuskin osaavat arvostaa jättirobotteja samalla tavalla, kuin alkuperäiset robofiilit. Heillä on Pokemon. He eivät ymmärrä, että Optimus Prime kuoli syntiemme tähden. Noin seitsemän kertaa yhteensä.

Uusi TF-lehti koostu kahden jenkkilehden materiaalista. Chris Sarracinin kirjoittamassa ja Pat Leen kuvittamassa Generation 1 –tarinassa eletään maailmassa, josta jättirobotit vaikuttavat kadonneen. Kun paljastuu, että palveluksiaan korkeimmalle tarjoajalle myyvä salaliitto hallitsee joukkoa transformereita, joutuvat jenkkiarmeijan agentit värväämään tutun robottiekspertin.

Sarracinin kirjoittamassa ja James Raizin kuvittamassa Armada-tarinassa taas ollaan miljoona vuotta menneisyydessä transformerien kotiplaneetalla. Sisällissota hyvien ja pahojen jättirobottien välillä on puhkeamassa ja pikkurobottien heimo uhkaa jäädä konfliktin jalkoihin. Jugoslavia-analogia muuntautuvilla roboteilla, siis?

Leen ja Raizin piirrostyylit muistuttavat kovasti toisiaan. Molempien piirroksissa on runsaasti yksityiskohtia ja molempien tyyleissä näkyy vahva manga-vaikute. Tavallaan siis Transformers palaa alkulähteilleen, Japaniin, jättirobottien mekkaan. Lee kuljettaa tarinaa taitavasti. Hän myös saa robotteihinsa jykevyyttä käyttämällä etevästi matoperspektiiviä. Raizin ongelmana taas on tarina, joka tapahtuu lukijalle täysin vieraassa ympäristössä. Ainakin minun oli vaikea suhteuttaa hahmoja toisiinsa ja ympäristöönsä: usein on epäselvää, näytetäänkö lähikuvaa vai vain hyvin suurta hahmoa. Lähikuvien käyttö myös tekee Raizin toimintakohtauksista vaikeita seurata.

Ottaen huomioon, että Transformers-sarjakuvien tärkein anti on eeppiset jättirobottitaistelut, on lehden ensimmäisessä numerossa robotoimintaa melkoisen vähän. Molemmat tarinat pohjustavat tulevaa, joten emme vielä näe robotteja hakkaamassa toisiaan muttereiksi. Vanhan transnörtin mieltä kuitenkin lämmittää Sarracinin selvästi aikuisille suunnattu kerrontatyyli ja tapa, jolla mies pikku hiljaa rakentaa jännitettä. Ensi numerossa nähdään, miten tekijät lunastavat rakentamansa odotukset.

SUOSITUS: Transnörteille. Yleisemmin jättirobottitoiminnasta kiinnostuneiden kannattanee katsastaa ensi numero, jossa show todennäiköisesti lähtee tosissaan käyntiin. Muiden tuskin kannattaa vaivautua: Transformers-sarjakuva tietää yleisönsä ja palvelee vain sitä. Sellaisena lupaava alku, joka tapauksessa.

Mikkelin sarjakuvaseura rajattomassa viisaudessaan lähetti allekirjoittaneelle pinkan julkaisemiaan SIRKKELI –antologialehtiä arvioitavaksi. Neljästä lehdestä arvioidaan nyt kaksi ensimmäistä, vuosina 1998 ja 1999 julkaistut numerot 1 ja 2. Lehdet ovat edelleen saatavilla ja niitä voi tilata osoitteesta sirkkelilehti@hotmail.com . Osoitteesta http://www.innernet.org/akatemia/ löytyvät seuran kotisivut, joilta voi lukea näytteitä seuran julkaisemasta sarjakuvasta.

Mikkelin sarjisseuran puuhamiehinä muistetaan kenties parhaiten artistit Vesa Vitikainen ja Markus Tuppurainen, jotka ovat jo vuosien ajan tehneet tarinoita Kersantti Napalm –hahmostaan muiden sarjakuvien ohella. Parivaljakon tuotannolle vaikuttaisi olevan ominaista tietynlainen viihteellinen lähestymistapa: tarinoissa on aina juju tai ainakin runsaasti toimintaa. Silti miehet kokeilevat erilaisilla piirros- ja kerrontatyyleillä kiitettävästi.

Sirkkelin numeroissa 1 ja 2 nähdään Tuppuraiselta ja Vitikaiselta lisää Kersantti Napalmin edesottamuksia. Kivikasvoinen sankari pistää tälle kertaa zombeja takaisin mullan alle. Napalm-tarinoissa on hauskan tiivistetty ote, ja jutut etenevät vauhdikkaasti. Tuppurainen on ilmeisesti ottanut oppia toimintakohtausten kuvittamisessa Frank Millerin töistä, ja osin onnistuukin samanlaisessa tylyssä kerronnassa. Käsikirjoittaja Vitikaisen itse kuvittama tarina on valitettavasti turhan viimeistelemättömän ja pelkistetyn näköinen toimiakseen. Toisessa numerossa nähdään Kari Sihvosen piirtämä Napalmversumi-tarina. Sihvonen toimittaa jälleen pätevää jälkeä. Antologiat eivät kuitenkaan ole paras paikka periaatteessa jatkuvajuonisen ja lyhyissä jaksoissa etenevän tarinan kertomiseen. Napalm palaa parhaiten erikoisjulkaisuissa.

Ykkösnumeron pitkä tarina on Petri Smolanderin kirjoittama ja Tuppuraisen kuvittama noir-pastissi ”Rakastettuni”. Tyylikään kulmikkaasti piirrettyä tarinaa häiritsee liika tekstin käyttö. Samassa numerossa nähtävä Make 5v –tikku-ukkosarjat leikkivät kaksiulotteisten hahmojen idealla hauskasti. Mikko Ollikaisen Candy Pop ja Sickboy muistuttaa kummasti Tank Girlia. Tarinassa psykoottinen pariskunta jakaa rankaisua vastaantulijoille. Kuvitus on rujoa, samoin huumori. Toimintaa on, mutta merkittäviä oivalluksia ei.

Kakkoslehden avaa Smolanderin kirjoittama ja Jarkko Hyppösen kuvittama fantsupala, jossa mies kohtaa kuoleman, joka paljastuu kivaksi goottipimuksi. Kuulostaako tutulta? Tarina ei sinänsä ole erikoinen, mutta Hyppösen kuvitus on selkeää ja paikoin kaunistakin. Lisää miehen materiaalia näkisi mielellään. Ollikainen puolestaan kertoo ja piirtää sci-fi-tarinan ”Bai”. Jutun perusidea on pätevä, mutta valitettavasti kuvitus on kehnoa. Vähäiset yksityiskohdat ja epäsuhdat hahmot häiritsevät.

Molemmissa antologioissa nähdään osin samoja huumorisarjoja. Vitikaisen Å-studion puujalkavitsejä tuskin on edes tarkoitettu kovin hauskoiksi. Tuppuraisen Violence Man taas puolestaan on oikein hauska supersankariparodia, jossa letkeä sankari voittaa ongelmat väkivallan voimalla. Myös Antti Tianen piirtää ja kertoo lyhyen huumoritarinan molemmissa lehdissä. Kumpikaan, ”Hölmöt” ja ”Susirukkanen” eivät tosin naurata lainkaan.

Kummassakin lehdessä nähdään myös tekstipalstoja, joissa muun muassa esitellään sarjakuvia ja selvitellään tarinoiden taustoja. Ratkaisu on hyvä ja tuo tekijöiden asenteen ja tavoitteet lähemmäs lukijaa.

SUOSITUS: Kahdesta ensimmäisestä sirkkeleistä on paha tehdä yhteenvetoa. Osa tarinoista osuu, osa ei. Molemmat antologiat ovat joka tapauksessa päteviä ikkunoita Mikkelin poikien tuotantoon. Jos haluaa ehjempiä kokonaisuuksia mikkeliläisiltä, suosittelen Violence Man- ja Kersantti Napalm –kokoelmia.

Ensi viikolla arvioissa on ranskalainen strippisarjis Titieuf sekä lisää Sirkkeliä. Surrur vaan ensi viikkoon.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.