KATUOJA

Täyslaidallinen hassua

Arviot: 21.10.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa lukemaan sarjakuva-arvioitani. Tällä viikolla jatketaan festarisuman purkamista, sarjakuva kerrallaan.

Onko Jukka Tilsa Suomen hauskin sarjakuvantekijä?

Vastaushan on, luonnollisesti subjektiivinen. Tilsan sarjakuvien huumori on aina ollut absurdia, lähtökohtinaan älyttömät tilanteet ja dialogi, jossa kielioppisäännöt kirjoitetaan surutta uusiksi joka lauseessa. Tilsan sarjakuvat elävät sisäpiirin vitseinä, parin kaljan jälkeen toisteltuina ja toisinaan väärin muistettuina iskulauseina; ”Älä häiritse”; ”1000000000000000000 markkaa on pieni raha” ja tietysti ”On mennyt zoppaa gorfaan”.

Ainoat poikkeukset Tilsan linjasta ovat taannoinen, sinänsä mainio Päin heiniä –sarjakuvapäiväkirja, jossa Tilsa kronikoi elämäänsä maatilalla sekä tuskallisen epähauska, Pauli Kallion kirjoittama, Hesarissa ilmestynyt Postimies Niilo, jonka vitsit olivat klassisemman koulukunnan tilannekomiikkaa. Muuten miehen tuotanto on ollut lyhyttä ja keskipitkää huumorisarjakuvaa, kaikki samasta absurdista maailmasta ponnistavia.

Sieltä ponnistaa myös KETSUPPI ON PUNAISTA, SUPERMAUNO, Tilsan uusin albumi. Sen verran kaavasta poiketaan, että 48-sivuinen albumi on yksi pitkä tarina lyhyiden strippien sijaan. Albumissa Lörkkö Cityn pormestarilla on kriisi: makaronilaatikon kanssa ei ole ketsuppia! Käy ilmi, että ketsuppi on loppu maapallolta, mutta Merkuriuksesta löytyisi yksi pullo. Pormestari hälyttää paikalle Supermaunon, joka lähtee putelia noutamaan. Supersankarin kintereillä rynnii kuitenkin armeija ketsuppirosvoja, joten läpihuutojuttu ei tehtävä ole. Tarinaan mahtuu kummallisia olioita ja tauotonta kohellusta, enimmäkseen melkoisen hauskaa sellaista.

Olen ymmärtänyt, että Tilsan käsikirjoitusmetodi on keksiä jokaiseen ruutuun uusi, jännittävä käänne. Supermauno-albumi noudattaa tätä kaavaa. Tunnelma on kuin lasten leikissä, jonka logiikka saattaa muuttua hetkestä toiseen. Metodi toimii Tilsan hönölle huumorille varsin mainiosti, mutta parhaimmillaan armoton tahti toimii lyhyissä tarinoissa tai stripeissä. Supermaunon kaltaisen pitkän albumin aikana jatkuva meno alkaa jo hieman väsyttämään.

SUOSITUS: Jos et ole tutustunut Tilsaan aiemmin, Supermauno ei ole paras mahdollinen paikka aloittaa. Sen sijaan Suuren Kurpitsan aiemmin julkaisemat kokoelmat, kuten ”Kootuimmat teokset” tai ”Zärmikkäimmät” kannattaa tarkistaa. Supermaunon formaatti ei hyödynnä parhaiten Tilsan vahvuuksia, enkä usko että siitä tulee uutta Tilsa-klassikkoa. En toisaalta myöskään usko, että Tilsaan aiemmin tutustuneet pettyvät albumiin. Supermaunossa on kuitenkin miehelle ominaista hysteeristä innovaatiota, niin muikeissa sanaleikeissä kuin vinksahtaneessa ”juonessakin”. Tilsa on kuitenkin, jos ei hauskin niin ainakin yksi hauskimmista kotimaisista sarjakuvatekijöistä.

Kolibri kustannus astui keväällä miinaan, kun sen julkaisema Dragon Ball –mangan väitetty seksuaalinen sisältö joutui sensaatiolehdistön, kasvatustieteilijöiden ja tiettyjen poliittisten piirien hampaisiin. Nyt on Egmont kustannuksen vuoron tanssia iloisesti miinakenttään julkaisemalla RANMA ½ -sarjakuvan, jossa siinäkin nähdään 16-vuotiaan tissit, kuvitelkaa.

Vaikka Ranma sisältääkin seksuaalisuudella leikkivää huumoria, on se kuitenkin asteen Dragon Ballia kiltimpi – ja fiksumpi. Kukaan ei myy palveluksia pikkuhousuja vastaan eikä kenenkään haaroväliä kourita salaa – toistaiseksi ainakaan. Voinee siis olettaa, tai siis toivoa, että konservatiivipopulistit voivat tällä kertaa olla puuttumatta asiaan.

Kuten Dragon Ballissakin, Ranmassa liikutaan itämaisten taistelulajien parissa. Nuori harjoitteleva kamppailu-urheilija Ranma Saotome ja tämän isä Genma palaavat harjoitusmatkalta Kiinasta Genman vanhan ystävän Tendon luokse. Jälleennäkeminen on odotettu, sillä taistelukoulua pyörittävä Tendo ja Genma ovat järjestäneet avioliiton Ranman ja Tendon tyttärän Akanen välille.

Vaan riemu muuttuu murheeksi, kun Ranman tilanne paljastuu: taikalähteeseen pudonnut poika muuttuu tytöksi aina saadessaan kylmää vettä päälleen. Eivätkä toisiaan inhoavat Ranma ja Akane ole kovin mielissään kuullessaan pakkoavioliitosta. Seuraa koomista ja romanttistakin kohkaamista, kun Ranma yrittää peitellä salaisuuttaan ja Akane häätää kilpakosijoitaan, jotka ovat tyrmistyneet kuullessaan pakkoavioliitosta. Ai niin, ja mainitsinko että Ranman isä muuttuu kylmässä vedessä jättiläispandaksi?

Ranman huumori syntyy sinänsä mahdottomiin tilanteisiin hilpeästi ylireagoivista hahmoista, joiden törmäilyssä on paikoin mainiosti ajoitettua slapstickia. Ja kaikki kung-fu-taistelevat, kuten laulussa kerrotaan. Piirtäjä-kirjoittaja Rumiko Takahashin hahmot eivät ole mitenkään merkittävän moniulotteisia, vaan jokaiselle on varattu yksi tai kaksi ominaisuutta, joita sitten tarpeen mukaan kärjistetään. Komediaan tämä lähestymistapa kuitenkin toimii.

Ulkoasultaan Ranma on tyydyttävä, mutta ei mitenkään merkillinen. Taustojen paikoittainen yksityiskohtaisuus näyttää oudolta suhteellisen pelkistetysti luonnosteltujen hahmojen kanssa. Toisinaan käytetyt harmaat pinnat näyttävän ennemminkin likaisilta. Kuvakerronan Takahashi joka tapauksessa hallitsee ja hän (tai englanninkielisen laitoksen tekstaaja?) käyttää naurettavia ääniefektejä hauskasti.

Kävi Ranmalle suomalaisen lehdistön käsissä miten tahansa, uskon että mangan pesiytyminen – paremman termin puutteessa – suomalaisiin lehtipisteisiin on vääjäämätöntä. Manga vetoaa laajaan lukijakuntaan, sen julkaisuformaatti on edullinen ja mangaa on jo laajalti saatavissa käytännössä kaikkialla muualla läntisessä maailmassa paitsi Suomessa. On vain ajan kysymys koska täällä tullaan perässä. Luojan tähden, jopa amerikkalaiset levittäjät ovat alkaneet panostaa Japanilaiseen sarjakuvaan!

Mutta jos näin todellakin käy, suuntaus on tervetullut. Lisädiversiteetti suomalaisessa sarjakuvatarjonnassa ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Myös Ranman julkaisun jatkaminen olisi ainakin sarjalle edullista, sillä Takahashin huumori perustuu osittain toistoon ja naurattaa siten enemmän sarjan jatkuessa.

SUOSITUS: Ranma on ihan kelvollista bulkkiviihdettä, jossa on hyvin ajoitettua fyysistä huumoria ja hupaisia ihmissuhdekuvioita höystettynä sukupuolirooleille irvailulla. Olen varma, että se löytää hyvin yleisönsä nuorten lukijoiden, ehkä jopa tyttösellaisten, keskuudesta.

Supermaunoon verrattuna vähemmän tunnettu suomalainen superolento, SUPER ESTEBAN on pääsyt toiseen lehteensä. Valitettavasti on todettava, että taso on pudonnut sitten viime numeron.

Super Esteban on kokoelma suomalaisten tekijöiden supersankariparodioita. Kasper Strömmanin Super Esteban, supersankari joka ei varsinaisesti tee mitään supersankarillista, käy tässä numerossa etelänmatkalla. Strömmanin karu tyyli sopii hupsuun pikkutarinaan. Samuli Lahtisen erektio-ongelmainen sankari jatkaa myöskin turhautumiensa purkamista rosvoihin. Lahtisen piirrosjälki on kehnommin tussattua ja siten vähemmän vaikuttavan näköistä kuin ykkösnumerossa nähty ”synkkien” supersankarien parodia.

Ykkösnumeron hauskimmista jutuista vastannut Jussi Salakka ei ole kovinkaan vahvasti läsnä kakkoslehdessä. Hänen Supersopuli-sarjansa kyllä kirvoittaa lehden ainoana strippinä oikeat röhönaurut. Ilja Karsikkaan Mielenhallinta on kahden sivun ja yhden jujun sarjis, joka on nähtävästi hiilellä luonnosteltu ja siten vähän raakileen näköinen.

Lehden pahin harhalaukaus on Strömmanin Johnny, leikkaa-ja-liimaa –tekniikalla valokuvista ja piirroksista koottu sarja, jonka tarina ja tarkoitus jää hämärän peittoon. Lieneekö tekniikkaharjoitus vai mikä, mutta minä en saanut siitä mitään irti.

SUOSITUS: Super Estebanin ongelma vaikuttaa olevan ideoiden puute. Ensimmäinen Super Esteban oli oivaltavampi ja eheämpi kokonaisuus, jonka supersankariparodiat oikeasti naurattivat. Toiseen lehteen ei näytä riittäneen koherenttia teemaa tai merkittävän nokkelia sarjakuvia.

Ensi viikkoon, hyvät ihmiset.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.