KATUOJA

Se 70-luvun Katuoja

Arviot: 22.10.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Tällä viikolla Katuojassa arvioidaan kaksi käännösalbumia, jolla on enemmän yhtäläisyyksiä, kuin heti olettaisi. Molempien julkaisujen juuret ovat nimittäin villillä ja vapaalla seitsemänkymmenluvulla – luvassa on hurjaa huumeidenkäyttöä, rankkaa poliittisuutta ja vallatonta seksuaalisuutta!

Hetkinen, te saatatte ajatella. Huumeidenkäyttöä, politiikkaa, seksiä – IHMESARJA 1: HÄMMÄSTYTTÄVÄ HÄMÄHÄKKIMIES –albumissa? Mitä ihmettä?

Aloitetaan alusta. Egmont on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla paksuna, mustavalkoisena pokkarina alun perin jenkeissä vuosina 1970 ja 1971 ilmestyneitä Hämähäkkimiestarinoita. Kyseessä on klassikon asemaan noussut kausi, jolloin hahmon luoja Stan Lee ja jo jonkinasteiseksi legendaksi muuttunut John Romita vanhempi loivat kenties kaikkien aikojen arvostetuimmat H-miestarinat.

Formaatti muistuttaa Marvelin omaa ”Essential” –sarjaa, jossa klassisia tarinoita on julkaistu edullisessa, mustavalkoisessa ja hillittömän kattavissa, useampisatasivuisissa kokoelmissa. Egmontin aloite on samoin mainio: jenkkisarjakuvan merkkipaalujen tuominen uuden lukijakunnan saataville edukkaaseen hintaan ja vieläpä kioskijakelun kautta ansaitsee suosionosoitukset. Huomionarvoinen on myös uusia kokoelmia lupaava järjestysnumero ”1” albumin nimen perässä. Nimi itsehän on toki hatunnosto 60-luvulla ilmestyneille, Marvel-sarjoja suomeksi koonneille pokkareille.

Tarinat sijoittuvat aikaan, jolloin päähenkilömme Peter Parker opiskelee yliopistossa ja painii edelleen työ- nais- ja supersankarihuolien kanssa. Poliisin ja Parkerin tyttöystävän isän kuolema asettaa liikkeeseen tapahtumaketjun, joka poikii Hämärille suorastaan nuoren Wertherin veroista ahdistusta. Klassisimmat Hämisroistot, Mustekala ja Menninkäinen, näyttäytyvät pitkien tarinoiden päävihulaisina. Viimeisessä tarinassa outo mutaatio aiheuttaa vuorostaan päänvaivaa.

Kaksituhattaluvun lukijana on yllättävä huomata kolmenkymmenen vuoden takaisen sarjakuvan poliittisuus. Korruptoituneen poliitikon tapausta selvitettäessä pidetään puheenvuoro mustien amerikkalaisten oikeuksien puolesta. Huumeita taas vastustetaan sivujuonessa, jossa stressaantunut Harry Osborn nappailee LSD:tä ja trippailee. Vihaisen mustan miehen roolin saa Randy Robertson, joka toimii tekijöiden äänitorvena pariinkin otteeseen. Vaikka opetuksissa onkin paikoin nykynäkökulmasta melkeinpä huvittavaa paatosta, voi kuvitella niiden olleen hyvinkin relevantteja julkaisuajankohtanaan – todennäköisesti vaikuttavampiakin, kuin taannoinen WTC-tribuuttinumero, Hämähäkkimiehen viimeisin yritys olla kantaaottava.

Mainittua seksiä ei kyllä Hämähäkkimiehestä löydy. Sen sijaan ollaan hyvinkin häveliäitä, kun Peter pohtii kyllästymiseen asti, uskaltaako hän kosia tyttöystäväänsä. Seitsenkymmenluvun seksuaalista heräämistä ja naisten itsenäistymistä oireilee kenties selvimmin naapurityttö Mary Janen reippaat otteet: ensin duuni tanssijana musikaalista ja sitten tylysti kenkää hankalaksi heittäytyvälle poikaystävälle! Mielenkiintoista olisikin vertailla tuona ajan sarjakuvan naishahmoja: kuinkahan paljon aikaansa edellä MJ olikaan?

Albumi on kuvituksensa puolesta melkeinpä suoraan oppikirja klassisen, tehokkaan toimintasarjakuvan tekijöiksi halajaville. Ruutujako on tyylikkään rauhallinen ja melkein jokaisen sivun viimeisessä ruudussa on pienoinen ”cliffhanger” joka pakottaa kääntelemään sivuja ja pitää tarinan liikkeessä. John Romitan käyttämät kuvakulmat ja perspektiivit ovat niin kekseliäitä ja jännittäviä, kuin seinillä kiipeilevän sankarin tarinoissa pitää ollakin.

Stan Leen käsikirjoitukset ovat perinteisen tiiviitä supersankaritarinoita, joissa parissa sivussa ehtii tapahtua vaikka mitä. Useimmat jaksot ovat omia, itsenäisiä kokonaisuuksiaan, vaikka taustalla pyöriikin joitain sivujuonia. Vain erityistapauksissa jakso jatkuu seuraavaan numeroon. ”Tiivis on kaunista” näytti olevan ajan henki. Leen tekstin käyttö on vähintäänkin anakronistista. Hahmot tavallisesti selittävät uudelleen tarinan käänteet ja Peter käy juonta läpi monologeissaan, jotta hitaammatkin lukijat pysyisivät kärryillä. Tämä rikkoo pahasti nykyään käytännöksi muodostunutta ”näytä, älä kerro” –periaatetta ja häiritsee lukunautintoa paikoin. Varsinkin nämä Peterin rönsyilevät, itsesäälissä rypevät monologit, jossa todella kynnetään itsetunnon pohjamutia, ovat koko lailla huvittavia.

Vaikka siis tarinankerronta onkin paikoin aikansa elänyttä, on Ihmesarja ilahduttavaa luettavaa. Kohtuullisen edulliseen hintaa saa luettavakseen pienen palan historiaa: maanisella vimmalla piirrettyä ja kirjoitettua pop-sarjakuvaa.

Jos Hämis on pop, niin Friikkilän veljekset lienevät rock?

Jalava on julkaissut kokoelman hämyveljesten edesottamuksia nimellä FRIIKKILÄN VELJEKSET TEKEVÄT KEIKAN. Albumi kokoaa lukuisia lyhyitä tarinoita 70- ja 80-luvuilta ja taitaapa joukossa olla yksi 90-luvullakin ilmestynyt lyhäri.

Phineas, Läski-Freddy ja Frank ovat pilviveikkoja, joiden aika kuluu rahan, ruoan ja huumeiden hankkimisessa ja kuluttamisessa. Kunnon huumorisarjan päähenkilöiden tavoin he ovat valmiita syöksymään pää edellä tilanteisiin ja ylireagoivat hilpeästi, kun niin tekevät. Tilanteita syntyykin, kun ongelmat suorastaan hakeutuvat karvapäidemme luokse.

Albumin tarinoissa yritetään myydä plutoniumsäiliötä, ryöstetään kauppa, kamppaillaan tippurin kanssa, pelataan softballia ja kohdataan neljäs friikkiveli. Hauskimmassa jutussa, ”Phineas käy kaupassa”, kauppareissu muuttuu ”Tulitikkuja lainaamassa” –tyyppiseksi farssiksi, kun yhteensattumat kasautuvat yritteliään Phineaksen päälle.

Piirtäjä-kirjoittaja Gilbert Sheltonin railakas satiiri muistuttaa Robert Crumbin töitä muutoinkin kuin liioittelevan ja tarkalla viivalla piirretyn kuvituksensa puolesta. Olisi ehkä helppoa leimata Friikkilät aikansa tuotteeksi ja tietyn ajatusmaailman edustajiksi, mutta jo Sheltonin sarjakuvan muotoon tehty esipuhe, jossa hän kiroaa saamattomat päähenkilönsä alimpaan helvettiin, kertoo mistä on kyse.

Vaikka vuonna 1968 luodut underground-hahmot olivat alun perin tietyn ajan ja ajatusmaailman kuvaajia, on Friikkilöistä kehittynyt ajan myötä yleismaailmallisempi. Kaikenlaista järjestäytynyttä ja kurinalaista toimintaa välttävissä veljeksissa on samanlaista universaalia vetovoimaa, kuin vaikkapa Uuno Turhapurossa, meidän suomalaisten omassa anti-establishment-anarkistissa.

Samoin Friikkilät haistattavat pitkät turhalle pingottamiselle. Kunniansa saavat kuulla niin liikemaailma, poliisilaitos, kilpaurheilu kuin musiikkimuotikin. Kaikki saavat osansa: kun Sheltonin räkäistä ja huumeenhöyryistä maailmaa katselee, näkee, ettei sarjakuvassa ihannoida sen puoleen veljesten helppoa elämääkään.

Kuten mainittu, Sheltonin kuvitus muistuttaa Crumbia ja muita underground-piirtäjiä. Sarjakuvan hahmot ovat ilmeikkäitä kummajaisia valtavine nenineen ja pallosilmineen. Hahmojen joustava fysiikka ja mahdottomat asennot tuovat liikkeen tuntua kuviin. Tarinat etenevät tajunnanvirranomaisella rytmillä: jokaisessa ruudussa on tavallisesti uusi käänne ja runsaasti dialogia, poikkeuksena ”Pyssytaistelu maalaisputkassa”, toimintaleffan parodia, jossa Shelton kokeilee erilaisia kerrontamuotoja. Muutoin vaikuttaa siltä, että tarinat on kirjoitettu sitä tahtia, kun ne saatu piirrettyä. Tulos on detaljirikas trippi, jossa joka ruudussa on jotain naureskeltavaa, vaikka tarinan logiikka heittäisikin välillä häränpyllyä.

Kuten huumorisarjiksissa tavallisesti, Friikkilän veljeksistäkin löytyy epähauskoja kohtia. Varsinkin alkupään kömpelömmät tarinat, joissa vitsit ovat harvemmassa ja kuvitus hakee vielä muotoaan, eivät huvita.

Kokonaisuutena Friikkilän veljekset tekevät keikan on joka tapauksessa mainio. Sheltonin huumori on toisinaan oivaltavaa, tavallisesti pimahtanutta, ja enimmäkseen hauskaa. Popkulttuurin historiaa tämäkin, maanalaista sellaista.

Ensi viikolla palaamme kauemmas menneisyyteen ja arvioimme kotimaisen sotajutun Taipaleenjoen tulihelvetti. Siihen asti, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.