etusivu       KK-files

 

KATUOJA

Sarjakuva-arvioita
23.4.2002

Lehdet luki Otto Sinisalo


Katuojassa tällä viikolla: Dirty Pair: Virtuaali-Inferno, Yön ritari iskee jälleen 1

Tämän viikon arvioissa käydään läpi viime viikolla suomessa ilmestynyt Yön ritarin paluun (tuttavallisemmin DK2) ensimmäinen osa, vaikka kollega Rautkorpi ehtikin tuon jo tuoreeltaan arvioida. Tuleepahan vielä yksi näkemys esitettyä. Sitä paitsi voisinko muka vastustaa kiusausta päästä piikittelemään mokomaa? Yön ritarin lisäksi arvioidaan uusi Dirty Pair -lehti. Arviot sisältävät lieviä SPOILEREITA molempiin.

Dirty Pair: Virtuaali-Inferno


Peijakas. Egmont yllättää ja julkaisee Adam Warrenin kuvittamaa ja kirjoittamaa DIRTY PAIRIA 100-sivuisessa lehdykässä VIRTUAALI-INFERNO.

Edellinen havainto Dirty Pairista oli viime vuonna ilmestynyt erikoisjulkaisu. Tätä ennen parivaljakko esiintyi muistaakseni Liken kustantamassa mustavalko-alpparissa. Alunperin sarja kuuluu amerikkalaisen Dark Horse -kustantamon talliin.

Vaikuttaa siltä, että amerikkalainen Adam Warren tykkää mangasta. Dirty Pairin vaikutteet tulevat vahvasti Masamune Shirow´n ja kumppanien suunnalta. Sarjakuvassa eletään vuotta 2141 (ei 2041 niinkuin etukansi väittää). Seurataan avaruuteen levittäytynyttä ihmiskuntaa valvovan keskushallinnon agenttien Kein ja Yurin edesottamuksia. Dirty Pairiksi ristitty tyttöduo räjäyttelee planeettoja ja muita esteitä työnantajansa laskuun lain ja järjestyksen nimissä.

Parhaaseen japsiperinteeseen sankarimme ovat suurisilmäisiä ja -rintaisia manga-otuksia, joiden työasuna ovat minimaaliset bikinit. Vaikka vaatteet ovatkin pieniä niin pyssyissä sentään löytyy kokoja. Tytöt tietysti kohkaavat ja kinastelevat työnsä ohessa kuin kersat konsanaan.

Virtuaali-infernossa Kei ja Yuri joutuvat ansaan virtuaalitodellisuuteen. Paha salajuoni nanoteknologiavirusten levittämiseksi on estettävä. Koko ihmiskunnan kohtalo on tietysti vaakalaudalla. Warren on valinnut virtuaalitodellisuuden ja nanoteknologian, kvanttimekaniikan ohella kaksi kaikkein typerimmin ryöstöviljeltyä scifi-klisettä, tarinansa keskipisteeksi. Lähestymistapa ei ole nytkään aivan tieteellinen, mutta hälläpä väliä.

Vaikka pää ja häntä vähän väliä katoavat tarinasta, tärkeintä on että meno on hurja. Toimintakohtauksesta hypitään toiseen hengästyttävää tahtia. Eri virtuaalimaailmat ovat nokkelia ja käänteet yllättäviäkin. Tytöt vilauttelevat avujaan tämän tästä kun Warren näkee vaivaa keksiäkseen uusia vaatteiden vaihtoon pakottavia juonenkäänteitä. Koko tarina on aikamoista hönöä alusta loppuun, mutta koska Warren ja lukija molemmat tietävät sen, ei se haittaa.

Sarja heijastelee manga-vaikutteitaan niin pöhkössä tarinassaan kuin mulkosilmäisiä, hilpeästi ylireagoivia hahmoja vilisevässä kuvituksessaankin. Kuvitus on kautta linjan vallan mainiota katsottavaa, varsinkin Shirow-henkiset avaruuslaivat ja virtuaalimaailmat. Sääli vain, ettei manga-tyyli ole vaikuttanut tarinankerrontaan. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta tarina etenee perinteiseen jenkkityyliin.

Hurttia viihdettä siis koko satasivuinen paketti. Häpeilemättä ja teeskentelemättä pösilö ja hauska kertakäyttösarjakuva, kerrankin.

Yön ritari iskee jälleen 1


Poikkeuksellisen ripeä Egmont julkaisee tuoreeltaan suomeksi Frank Millerin paluun supersankareiden pariin. Miller on arvostetuimpia amerikkalaisia sarjakuvantekijöitä, mutta viime aikoina hän on työstänyt vain toinen toistaan väsyneempiä Sin City -tarinoita. Sin City vietiin lakipisteeseensä ensimmäisessä tarinassaan. Sitä seuranneet jatkot ovat olleet lähinnä vain saman teeman laiskaa toistoa. Miehelle tehdään vääryyttä, hän kostaa. Toistetaan. Teknisesti mainiota sarjakuvaa, mutta svengi puuttuu.

Poikkeuksena Millerin viime aikojen tuotantoon on 300 -minisarja, jossa pieni Spartalainen armeija pysäyttää kapeaan solaan monituhatpäisen hyökkääjän. Erinomainen tarina, jossa Millerin säälimätön kerronta säväyttää. Nyt Miller siis palaa juurilleen supersankarien pariin.

Aluksi itsestäänselvyydet. YÖN RITARI ISKEE JÄLLEEN on huono idea. Alkuperäinen Yön Ritari -sarjakuva oli lopullinen Batman-sarjakuva, jossa laitettiin piste Battiksen tarinalle. Se oli synkkä, väkivaltainen, kriittinen ja ennen kaikkea kokonainen tarina. Dark Knight Returns oli osa 80-luvun dekonstruktioaikakautta, jolloin sarjakuvantekijät halusivat purkaa supersankarimyytin. Tarkoitus oli raivata tietä uudentyyppisille tarinoille. Vaikka tässä epäonnistuttiin, kanonisoitiin Dark Knight sarjakuvaklassikoiden joukkoon. Väitetäänpä sen olleen Mausin ja Mutanttikilpikonnien kanssa syynä 80-luvun lopulla havaittuun amerikkalaisen sarjakuvan suosiopiikkiin. DKR lukeutuu myös henkilökohtaisiin suosikkeihini.

DKR on poikkeuksellinen, koska se antaa Batmanin tarinalle lopun. Supersankarisarjat ovat luonteeltaan toistaiseksi jatkuvia. Sankarin taru päättyy yleensä vain tahattomasti, jos lehti kuolee talousvaikeuksiin. Ajatuksella suunniteltu viimeinen luku, jossa tarina päättyy luontevasti sitoen yhteen sankarin ja tarinan sivuhahmojen kohtalot, on harvinaisuus jatkosarjoissa. DKR on poikkeus tähän sääntöön. Ajatus tehdä sille jatko-osa vaikuttaa yhtä järkevältä kuin elokuva "Citizen Kane 2: Rosebud ratsastaa jälleen".

Helvetin. Huono. Idea.

Paitsi tietysti taloudellisesti. DK2:n numero yksi ponnahti Diamondin myyntitilaston kärkeen ilmestyttyään. Ja hei, ostinhan minäkin sen. Egmontin www-sivun promossa mainitaan, että sarjakuvasta näkyy Millerille olleen hauskaa sitä tehdessään. No tietysti, Frank varmaan nauraa koko matkan pankkiin.

Se itsestäänselvyyksistä. Idea on huono, mutta sarjakuva ei hullumpi. Tyyli poikkeaa DKR:sta. Poissa on synkkyys ja epätoivo, tilalla on simppeli idealismi. Battiksestä on tullut maanalainen kansalaisoikeusaktivisti, joka johtaa joukkojaan systeemiä vastaan. Systeemiä saavat edustaa Teräsmies ja tämän nyöreistä vetelevät superroistot.

Lepakkoukko alkaa värvätä vanhoja JLA:n jäseniä. Lehti on alusta loppuun melkeinpä kokonaan toimintakohtausta ja ekspositiota, kun lukija tutustutetaan DK2:n maailmaan uutislähetysten kautta.

Kerronta on tiukkaa Milleria. Tarina kulkee jouhevasti. Hahmojen liike välittyy hienosti. Sivujen layoutit ovat jännittäviä ja tyylikkäitä. Paikka paikoin Lynn Varleyn karamellivärit muuttavat ruuhkaisat kohtaukset sekavaksi tivoliksi.

Tarina vetää itseltään pohjaa pois nostamalla supersankarit ihailtaviksi roolimalleiksi. Kun DKR taannoin perusteli, miksei mustavalkoisesti ajattelevilla supersankareilla ole sijaa moraalisesti harmaassa maailmassa, DK2 väittää että supersankarit ovatkin juuri sitä, mitä maailma kaipaa. DKR:ssa jenkkihallituksen vedättämä Teräsmies oli herkullisen halveksuttava hahmo, DK2:n Teris onkin superroistojen viaton uhri. Halpa veto, mielestäni.

Jos DKR:n heijastelema 80-luvun maailma oli moraalisesti harmaa, onko DK2:n peilaama 2000-luku sitten muka mustavalkoisten moraliteettien maailma?

Mutta ei Yön ritarin uusintaiskun ensimmäisestä osasta kannata etsiä suurta sanomaa tai viiltävää analyysia. Se on toimintasarja kevyellä satiirilla maustettuna. Toiminta saattaa muuttua poliittisemmaksi tulevissa osissa, mutta toistaiseksi vaikuttaa siltä, että Yön ritari iskee jälleen on laadukas ja viihdyttävä supersankarisarja, joka vain kärsii määrättömästi siitä, että se vertautuu Yön ritarin paluuseen.

Edellisen puhtaasti kotimaisen sarjakuvan arviosta Katuojassa onkin jo aikaa. Ensi viikolla vahinko korjataan, kun syynissä on Timo Mäkelän Vaaleanpunainen pilvi. Esittelen myös jonkin tuoreen jenkki-TP:n. Siihen asti moro.

* * *

Tästä laatikosta voit jättää palautetta kirjoittajalle.
   

etusivu       KK-files