etusivu       KK-files

 

KATUOJA

Sarjakuva-arvioita
26.2.2002

Lehdet luki Otto Sinisalo


Katuojassa tällä viikolla: Black Panther: Enemy of the State TP, Transmetropolitan: Gouge Away TP, Ruuhkalukemisto 1, Hellboy: Conqueror Worm TP Katuojassa arvioidaan nyt kolme ulkomaankielistä albumia ja onpa mukaan eksynyt myös yksi kotimainen omakustannekin. Yksityiskohtiin ei arvioissa mennä, mutta herkimpien kannattaa silti varoa SPOILEREITA arvioitaviin julkaisuihin sekä aiemmin ilmestynesiin Black Panther- ja Transmetropolitan-albumeihin .

Black Panther: Enemy of the State TP

Pari viikkoa sitten ehdin kehua Christopher Priestin kirjoittaman ensimmäisen Black Panther –albumin maasta taivaisiin, joten ennakko-odotukset olivat korkealla, kun hankin vastikään ilmestyneen, Marvelin julkaiseman BLACK PANTHER: ENEMY OF THE STATE –lätyn. Julkaisu kerää jenkkiläisen Black Pantherin numerot 6-12.

Kyseessä on suora jatko aikaisemmalle tarinakokonaisuudelle, jossa nimihenkilön kotimassa Wakandassa valta siirtyi Pantterilta tämän viholliselle Achebelle, joka on, öh, jonkinlainen afrikkalainen Jokeri. Nyt Yhdysvaltoihin maanpakoon juuttuneena iso P alkaa setviä vallankaappauksen taustoja ja rosmot tutisevat pian housuissaan.

Enemy of the State on agenttijännärin ja humoristisen supersankarisarjan ristisiitos. Sarjan vahvuus on Mustan Pantterin jättäminen etäiseksi ja manipuloivaksi hahmoksi, joka ajaa asiaansa keinoja kaihtamatta ja pysyy aina vihollisiaan edellä. Tervettä vaihtelua refleksinomaisesti reagoiviin trikoomiehiin, joita vastustajat auttamatta vedättävät.

Kerrontaratkaisu on sama kuin aikaisemmassa albumissa. Everett Ross, valtion byrokraatti, toimii edelleen kertojanäänenä, kommentoiden takautuvasti tarinan tapahtumia. Tarinan huumori perustuu pitkälti Rossin monologiin. Maanläheinen näkökulma huvittaa varsinkin Rossin törmätessä supersankarimaailman kummallisuuksiin, kuten Kostajiin.

Kokonaisuus kompastuu kuitenkin kahteen seikkaan.

Toinen on Achebe. Ollakseen tarinan näkyvin pahis, on Achebe aivan liian pösilö ollakseen lainkaan uskottava. Kun sankari vielä esitetään niinkin fiksuna kuin Pantteri, tekee se Acheben kolossaalisesta typeryydestä vielä räikeämpää. Vaikka Enemy of the Statessa esiintyy muitakin antagonisteja ja vaikka kirjoittaja Priest antaakin ymmärtää Achebelle olevan tukijoita, hahmo ei toimi. Ei ole kerta kaikkiaan uskottavaa , että käsinukelleen puhuva imbesilli pystyisi johtamaan vallankaappausta yhtään missään..

Toinen moka on kuvitus, tai oikeastaan kuvittajat. Marvelilla on ilmeisesti ollut vaikeuksia pitää yhtä kuvittajaa kiinnitettynä lehteen paria numeroa kauemmin. Ensimmäisessä albumissa loistanut Mark Texeira loistaa nyt vain poissaolollaan. Ensimmäisen kolmanneksen kuvittaa Joe Jusko, joka pyrkii tekemään jonkinlaista Texeira-pastissia. Lehden keskiosissa tyyli hyppää täysin vastakkaiseen suuntaan, kun Mike Manley astuu remmiin. Manleykin tekee pastissia, mutta Bruce Timmistä. Jälki on ihan miellyttävää, mutta animaatiotyyli pistää pahasti silmään Juskon fotorealismin jälkeen. Albumin jälkiosassa piirrostyyli muuttuu mitäänsanomattoman tönköksi, piirtäjänään Mark Bright.

Yksittäisinä lehtinä nopea artistikierto ei haittaa välttämättä näin paljon, mutta albumissa tälläinen tyylirikkoisuus rampauttaa kokonaisuutta pahoin.

Black Panther: Enemy of the State ei toimi samalla väännöllä kuin aiempi The Client –albumi. Enemyssäkin on hetkensä, etenkin kun Priest kehittää näppärästi lehden laajaa sivuhahmojoukkoa. Näiden vuorovaikutus on hauskaa ja Achebea lukuunottamatta yksiulotteisia hahmoja ei tarinassa ole. Mustan Pantterin toinen tuleminen on keskinkertaista supersankaritavaraa selvästi parempaa, mutta kiinnostuneille suosittelen ennemminkin tuota albumia Black Panther: The Client.

Transmetropolitan: Gouge Away TP

Monille tuttu Transmetropolitan on suositun Warren Ellisin magnum opus. Ellis on alusta asti suunnitellut Transmetin olevan yksi pitkä kertomus, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Sarja on päätetty lopettaa numeroon 60, joka ilmestynee vielä tänä vuonna. Kun vielä koko sarja on sovittu kerättäväksi albumeiksi, saattaa Transmetista tulla Preacheriin tai ehkä jopa Sandmaniin verrattava moderni jenkkisarjakuvaeepos. Sarjaa julkaisee DC-kustantamon Vertigo-nimike, jolta myös em. aikuisille suunnatut sarjakuvat ovat tulleet.

TRANSMETROPOLITAN: GOUGE AWAY TP on sarjan kuudes albumi ja kerää yksiin kansiin lehden numerot 31-36. Transmet on Sci-Fi-sarjakuva, oikeastaan cyberpunk-sarjakuva, vaikka termi ei enää olekaan niin hohdokas kuin 80-luvulla. Sarjakuvan kuvaamassa tulevaisuudessa tieto- ja biotekniikka on kehittynyt huimasti, mutta ihmisluonne on pysynyt muutumattomana. Kummalliset alakulttuurit nostavat päätään. Media on balkanisoitunut. Uusilla teknologioilla voidaan valmistaa mitä vain, mutta vain rikkailla on varaa niihin. Köyhät ovat tietysti köyhtyneet. Tuttua huttua cyberpunk-klassikkonsa lukeneille.

Jumala on silti yksityiskohdissa, ja Ellis onkin onnistunut täyttämään maailmansa mitä eriskummallisimmilla detaljeilla. Jotkut, kuten uhanalaisia kulttuureja säilövä virtuaalitodellisuuspankki, ovat erikoisen nokkelia. Toiset ovat lähinnä häiriintyneitä. Ellis on Transmetissa päässyt lopulta päästämään kaikki omituisimmat aivotuksensa ulos. Ulosteita, äärimmäistä väkivaltaa, perversioita ja huumeiden ja viinan hilpeää sekakäyttöä nähdään yhdessä Transmet-alpparissa enemmän kuin tuhannessa kakkahuumorilehdessä. Äärimmäisen viihdyttävää.

Sarjan kova taso on myös kuvittaja Darick Robertsonin ansiota. Robertson kuvittaa Transmetin suurkaupunkia ja sitä asuttavia friikkejä hurjalla tarkkuudella. Iljettävät yksityiskohdat hyppäävät silmille. Ja mikä oudointa, Robertson on ollut Transmetissa mukana alusta loppuun. Albumit näyttävät kokonaisuuksilta.

Transmetin päähenkilö on Spider Jerusalem, “mega-suosittu hyökkäysjournalisti”. Spider on lehtimies, jonka reportaasien kautta lukija pikkuhiljaa tutustutetaan tulevaisuuden maailmaan. Hänen jounalistinen metodinsa on hieman erikoinen. Spider juo, tupakoi ja syö pillereitä ja pieksee haastateltaviaan kunnes he kertovat totuuden. Yleensä myös sivustakatsojat saavat osansa rankaisusta. Jonkinlainen tulevaisuuden Hunter S. Thompson, siis. Tietysti sankarimme rinnassa sykkii Kunnon Miehen sydän: lapsille ollaan kilttejä ja korruptoituneet virkamiehet paljastetaan Spiderin reportaaseissa.

Gouge Away on osa kokonaisuutta, joka muodostaa koko Transmetin jatkuvan juonikaaren. Tässä pääjuonessa Amerikan presidentti paljastuu ikäväksi miekkoseksi ja Spider ajautuu napit vastakkain tämän kanssa. Albumissa Spider yrittää tuhota presidentin keräämällä tätä vastaan todisteita. Presidentin miehet taas jahtaavat Spiderin päätä. Erilaisia hupaisia käänteitä seuraa, väkeä piestään teholle ja kaikenvärisiä pillereitä maistetaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Transmetin lukeminen kannattaa kuitenkin aloittaa sarjan ensimmäisestä albumista Back on the Street. Kelkkaan on vaikea hypätä kesken kisan.

Minulla on tunnustettavaa. Nimittäin alunperin luulin, että Transmetropolitan oli älykästä satiiria. Kyllä vain. Mutta olen parantunut.

Ellis osaa muotoilla sanottavansa hyvin nokkelasti ja huijata lukijan uskomaan, että tarinassa on enemmän tasoja kuin onkaan. Minä uskoin pitkään, että Transmetilla oli oikeasti uusia näkökulmia nyky-yhteiskuntaan. Paskan marjat oli.

Yksinkertaisimmilleen riisuttuna Transmetin sanoma on, että valtakoneisto on oikeastaan aika ilkeä, eikä juuri välitä ihmisistä, ja että ihmiset ovat aika apaattisia, eivätkä juuri ole kiinnostuneita valtakoneiston väärinkäytöksistä. Tämä oli varmasti kova uutinen kaikille, jotka luulivat kaikkien poliisien ja poliitikoiden olevat lutuisia nallekarhuja, jotka haluavat vain, että kaikilla on hurjan kivaa. Tälläiseen “oivallukseen” ei tarvita kuin terve annos normaalia kyynisyyttä.

Otetaan esimerkki. Transmetin pahikset, jenkkipresidentti ja tämän lähipiiri ovat murhaavia pedofiili-narkkareita. Murhaajia, pedofiileja ja narkkareita. Pelkkä pedofiilikin olisi riittänyt. Kun näiltä hahmoilta näin riistetään kaikki vähänkään inhimilliset piirteet, satiirista tulee vain pointin perille takomista.

Mutta nyt tämän valaistumiseni jälkeen, kun olen oppinut lukemaan Transmetia uusin silmin, on se edelleen hillittömän hauskaa sikailua ja ilahduttavaa päänaukomista kaikelle paskantärkeälle patsastelulle.

Ruuhkalukemisto 1

Olikohan edellinen Katuoja, jossa nälvin suomalaisia sarjakuvia vaikeasti lähestyttäviksi, syy miksi Reima Mäkinen lähetti Katuojaan arvioitavaksi sarjakuvansa RUUHKALUKEMISTO 1? Nyt kun myönnän saaneeni lehdestä ilmaisen arvostelukappaleen, tuhoutuu artikkelin objektiivisuuden vaikutelma tietenkin täysin ja lopullisesti. Ainoa keino palauttaa edes jonkinlainen uskottavuus on tietenkin haukkua lehti pystyyn.

Valitettavasti se on kuitenkin sangen hyvä.

Lehti on 28-sivuinen ja mustavalkoinen, kannet ovat värillisiä. Krediiteissä mainitaan vain Reima Mäkinen ja Kari Sihvonen. Miesten rooleja ei erotella: oletan, että Mäkinen on kirjoittaja ja Sihvonen kuvittaja. Mäkinen on havaittu uutisryhmässä, joten lisätietoja irtoaa varmaankin mieheltä itseltään.

Ruuhkalukemistoa lukiessa kestää hetken tajuta, mistä oikeastaan on kysymys. Kannet ovat kauniit, ja toisin kuin monissa kotimaisissa pienjulkaisussa, kansikuvassa esiintyy tunnistettavia hahmoja, tässä tapauksessa ihmisiä. Nopealla selailulla paljastuu, että taas viihdytään sen kuuluisan Keittiön Tiskialtaan ääressä, ihmissuhdekamaa siis.

Lehti kertoo Joresta, nuorehkosta tyhjäntoimittajasta, suhteesta tämän juoppoisään ja Joren yrityksistä paeta isänsä vaikutuspiiristä. Naistakin pitäisi saada. Viinan kanssa läträtään muutenkin, onhan tämä toki suomalainen sarjakuva.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään nuoren miehen raisu odysseia. Lähempi tarkastelu paljastaa, että Mäkinen ja Sihvonen tekevät pilaa “nuori, ahdistunut mies” –genren tarinoista. Joren elämän kurjuus viedään hilpeän älyttömiin äärimmäisyyksiin. Jääkaapissa on vain yksi valmispizza, ja sekin on kuukauden vanha. Isä vain juo, kaverit pettävät selän takana, naiset eivät lämpene ja pulutkin paskovat päähän. Älyvapaat takakansitekstitkin vihjaavat sisällöstä.

Ihan täyttä parodiaa Ruuhkalukemisto ei silti ole. Joitain oikeasti uskottavia ihmissuhdehetkiä löytyy. Katsotaan, jatketaanko Joren tarinaa tulevissa Ruuhkalukemistoissa. Kertomuksen hahmot ovat sinällään uskottavia ja niiden päälle voidaan mahdollisesti jatkossa rakentaa.

Jostain syystä jonkinasteista realismia tavoitteleva piirrosjälki muistuttaa Pahkasika-lehden taannoisia “opetussarjoja”. Jälki miellyttää silmää ja lehden lukeminen sujuu kivuttomasti. Kuvakerronta toimii, vaikka toisinaan ruutuja hukataankin tarpeettomasti.

Ruuhkalukemisto muistuttaa lähestymistavaltaan amerikkalaista Hate-lehteä, vaikkei ihan yhtä hauskaa olekaan. Jos Mäkinen ja Sihvonen kehittävät onnistuneesti hahmojaan tulevaisuudessa, saattaa Ruuhkalukemistosta kehittyä vaikka mitä.

Hellboy: Conqueror Worm TP

Mike Mignolan Hellboy on ihastuttava sarjakuva. Hellboy on jatkuva kertomus ihmisten kasvattamasta pirusta, joka toimii agenttina paranormaaleja ilmiöitä tutkivassa BPRD-virastossa. BPRD suojelee maailmaa demoneilta, hengiltä, taikureilta ja hulluilta tiedemiehiltä. Hellboyn suhtautuminen yliluonnollisiin kummajaisiin on melko pragmaattinen: yleensä hän mukiloi ne nyrkein.

Sarjan kuvasto on suoraan kotoisin pulp-kirjallisuudesta. Kaikissa tähän mennessä ilmestyneissä Hellboy-tarinoissa on aina tavattu natseja, muinainen temppeli tai linna, salainen laboratorio ja muinainen jumalolento, jonka paluu maailmaan on estettävä. Sarjan viehätys perustuu osin juuri tähän ennalta-arvattavuuteen ja nostalgian tuntuun, jota se henkii.

Albumissa HELLBOY: CONQUEROR WORM TP Hellboy, tämän toveri homunculus Roger ja 30-luvun supersankari Lobster Johnson pyrkivät estämään muinaisen, lovecraft-henkisen mato-olion paluun. Lasipurkkiin säilötty hullu natsipää ja tämän gorilla-apulainen käynnistelevät natsi-Saksan hylättyä avaruusohjelmaa vapauttaakseen madon. Panitte varmaankin merkille, että pulp-materiaalista ei ole tälläkään kertaa pulaa.

Albumin on julkaissut Dark Horse –kustantamo. Se kokoaa Hellboy: Conqueror Worm –minisarjan kokonaisuudessaan. Hellboy ei ole koskaan ilmestynyt säännöllisesti, vaan aina minisarjoina ja erikoisjulkaisuina. Tämä on nähtävästi varmistanut, että Mignolan inspiraatio ei ole ikinä loppunut kesken eikä työ päässyt rutinoitumaan.

Mignola on kuvittajana verraton. Hänen hahmonsa ovat minimalistisia, mutta niiden yksinkertaisuus mahdollistaa erikoisen tehokkaan varjon ja perspektiivin käytön. Usein Mignola intoutuu hienoihin kollaseihin, jossa ensisilmäyksellä irralliset ruudut täydentävät toisiaan.

Hellboyn viehätystä on vaikea perustella. Tarinat ovat kaikessa naiviudessaan sellaisia, jotka voivat toimia vain sarjakuvissa, mutta muodoltaan ne ovat lähes täydellisiä ja tunnelmaltaan pistämättömiä. Conqueror Wormin epilogista välittyy hieno, haikea luopumisen tunne.

Riittäköön ylistys. Menkää ja lukekaan yksi Hellboy-tarina. Sarjakuvan ystävinä tekisitte itsellenne palveluksen.

Ensi viikolla Katuojassa arvioidaan suomenkielisiä uutuussarjakuvia, olettaen että niitä ilmestyy. X-Men 2/2002 sattaa. Siihen asti moro.

* * *

Tästä laatikosta voit jättää palautetta kirjoittajalle.
   

etusivu       KK-files