KATUOJA

Ahmoja, lepakkoja, koiria

Arviot: 26.11.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Tällä viikolla arvioissa katsastetaan kotimainen strippikokoelma sekä pari Egmontin uutuutta, joista toinen on Millerin Yön Ritarin jatko-osa, kentis eniten tänä vuonna keskustelua aiheuttanut sarjakuva. Toisenlaisen dekonstruktion DK-kakkosesta voitte lukea lähiaikoina Katuojan www-sivuilta osoitteesta http://katuoja.cjb.net . Rami Rautkorpi nimittäin purkaa kolumnissaan Lepakkovanhuksen toisen tulemisen osiin. Taidetta vai tauhkaa?

Ja tuli päivä, jolloin WOLVERINEN viimeinen numero ilmestyi. Lapset itkivät.

Wolverinen vuosi 2002 on ollut kohtuullinen parannus edelliseen vuoteen, mutta ottaen huomioon vuonna 2001 julkaistun kuonan, ei tason parantaminen ole kummoinenkaan suoritus. Numerossa 6/2002 Frank Tieri jatkaa Hunted-tarinaa. Wolverine ja Peto viruvat superrikollisille tarkoitetussa vankilassa, ja voi havaita, että Tieri on tällä kertaa kaivanut vaikutteensa TV-sarjasta Kylmä rinki.

Vaikutteet käyvät ilmeiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun vankilan sisällä toimivat ryhmittymät esitellään. Rinki-lainojen lisäksi Tieri heittää soppaan mukaan muutakin kulunutta vankilakuvastoa. On sadistista vartijaa, mellakoita ja puukotuksia. Rohmutessaan vaikutteita Tieri on kuitenkin unohtanut lainata olennaisimman. Siinä missä Kylmä rinki saattaa kertoa jotain yleismaailmallista ihmisluonnosta ja sen kyvystä selviytyä, Tierin tarinassa ei ole pinnan alla juuri mitään. Vankilakuvastoa käytetään puhtaasti shokkitehojen saavuttamiseksi.

Tämä vaikuttaa olevan leimallista Tierin tarinoille muutenkin. Tarinassa esitellyt hahmot ovat raivostuttavan yksiulotteisia. Tierin roistot ovat sadisteja vailla muita ominaisuuksia. Se melkein surullista. Paljon käytetään sivuja esittelemään, kuinka ältsyn fantsun ilkeitä pahikset ovatkaan, mutta elettäkään ei tehdä hahmojen syventämiseksi.

Vailla hyviä puolia tämän Wolvien viimeinen numero ei ole. Kuvittaja Sean Chenillä on silmää vauhdikkaille toimintakohtauksille. Taistelukoreografiat ovat toimivia ja kuvitus muuten hyvää peruskamaa. Paikka paikoin Tieri onnistuu käyttäämään shokkitaktiikoitaan oikein. Esimerkiksi eristyksessä viruvan päähenkilön sisäinen monologi toimii.

Triviaalia tavaraa, joka tapauksessa. Hunted-kokonaisuus ei juuri etene eikä Tieri saa heräteltyä mielenkiintoa mahdollista tulevaa loppuratkaisua kohtaan. Wolverine-lehti ei pääty pamahtaen, mutta voihkien…

...toisin kuin YÖN RITARI ISKEE JÄLLEEN, jossa sitten paukkuu enemmänkin, kun geriatrinen Batman kavereineen käy maailmaa salaa hallitsevia pahalaisia vastaan. Teräsmieskin saadaan ruotuun. Seuraa useita irrallisia toimintakohtauksia, ennen kuin tarina saadaan päätökseen. Vai saadaanko?

Millerin kerrontatyyli on yhtäläinen DK2:n muiden osien kanssa. Suorastaan klaustrofobista kerrontaa, jossa pienien ruutujen ja puhuvien päiden sekamelska luo kaoottista tunnelmaa, rytmitetään komeilla kokosivun kuvilla. Kokonaisuudessa on kohtuullisen vähän tolkkua. Miller heittelee juonenkäänteitä toisensa perään niin kuin hedelmiä tehosekoittimeen. Välillä vaikuttaa siltä, ettei tarinassa ole minkäänlaista rakennetta. Kuvituskin on välillä erinomaisen dynaamista ja väliin taas niin karrikoitua, ettei voi kuin ihmetellä.

Vaikka tarina on tulvillaan muutaman ruudun sivujuonia, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa, muodostuu kokonaisuudesta keskimmäistä näytöstä miellyttävämpi lukukokemus. Jonkinlainen loppuratkaisukin saadaan aikaiseksi, vaikka pari paljastusta tuleekin vähän pohjustamatta. Mainioina kohtauksina mainittakoon Kapteeni Ihmeen jopa koskettavakin monologi ja kohtaukset, joissa Teräsmies löytää lopulta selkärankansa.

Yön Ritarin viimeinen osa on erikoinen viittaooppera, jossa hyvin vähän päätä tai häntää, mutta joka viihdyttää rennolla hälläväliä-asenteellaan ja reippaasti yliampuvalla toiminnallaan. Sitä voisi jopa suositella.

Mutta.

DK2 on jatko-osa Dark Knight Returnsille. Se on jatko-osa, jota ei koskaan pitänyt olla. Se on ”Maus 2: Lisää selviytymistä”, ”Watchmenien paluu: Toinen, suurempi mustekala” ja ”Helvetistä: Gullin poika”. Se on huono, huono idea.

Miller on valinnut radikaalisti erilaisen lähestymistavan verrattuna alkuperäiseen, synkkään Yön Ritariin. DK2:ssa ollaan melkeinpä parodialinjalla. Alkuperäinen teos näytti supersankarit mahdottomina olioina, joilla ei ollut sijaa todellisessa maailmassa. Batmanin fasistinen katuoikeus asetettiin kyseenalaiseksi, samalla kun Miller satirisoi oman aikansa yhteiskuntaa. Jatko-osassa supersankarit ovat ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin. Nähtävästi tarvitsemme vain pari supervoimaista diktaattoria katsomaan peräämme ja kaikki on hyvin.

DK2 on joko lapsellinen fantasia tai satiiri, jolla ei oikein ole mitään sanottavaa. Oli se kumpi tahansa, se vetää maton alkuperäisteoksen alta.

Voi tietysti olla, että Miller on itse päättänyt, että aika on ajanut ohi 80-luvun Yön Ritarista. Ehkä hän on yhtä kyllästynyt synkisteleviin supersankareihin kuin allekirjoittanutkin ja on päättänyt, että DK2 on murjottavien antisankareiden ajan loppu. Aika näyttää, käykö näin.

Toisaalta… Frank Miller käytti 90-luvun piirtämällä tarinoita rullaluistelevista ninja-ilotytöistä. Ehkä hän ei ole se mies, jonka puoleen kannattaa kääntyä, kun lähdetään määrittelemään uusia suuntia sarjakuville.

E. ”Holecek” Holopainen kuvittaa ja kirjoittaa strippisarjaa TYRNÄVÄN VERIKOIRAT, josta on nyt ilmestynyt toinen kokoelma-albumi. Holopaisen sarjakuva on ilmestynyt Oulun ylioppilaslehdessä vuodesta 1990 ja ensimmäinen kokoelma on ilmestynyt vuonna 2000.

Sarjakuvassa kaksi kahdella jalalla kävelevää koiraa viettää lokoisaa opiskelijäelämää kimppakämpässä. Piskit vetävät röökiä ja bisseä ja otattavat satunnaisesti yhteen talonmiehen (koira hänkin) kanssa. Sunnuntaisarjan muotoisissa stripeissä vietetään tavallisesti joutoaikaa tai kuljeskellaan mielikuvitusmaailmoissa.

Verikoirat muistuttavat monin tavoin Vanhoja herroja, vaikkeivat aivan yhtä hauskaan nonsense-huumoriin ylläkään. Samoin kuin Vanhoissa Herrat, Verikoiratkin keskittyvät lähinnä laiskotteluun ja leppoisaan rappioon. Koulumaailmassa päähenkilöitä ei nähdä, lienevät siis jonkinlaisia ikuisia opiskelijoita. Vanhoista herroista muistuttavat rennon asenteen lisäksi myös lukuisat fantasiajaksot, joissa pusikko muuttuu viidakoksi, ruohonleikkuri Spitfire-hävittäjäksi ja kuiva pihamaa aavikoksi.

Holopaisen piirostyyli on selkeää ääriviivaa ja yksinkertaistettuja hahmoja. Paikka paikoin hahmojen yksityiskohtia vähennetään siinä määrin, että ne sulautuvat taustoihin. Toisinaan myös varjostusten puute vähentää syvyyttä kuvista edelleen. Toimintakohtaukset Holopainen taitaa. Stripeissä, jossa bändi soittaa, on hilpeää touhuamisen tunnelmaa. Visuaalisiin gägeihin perustuvia juttuja onkin kokoelmassa suhteessa aika paljon.

Strippikokoelman laadun ratkaisee lopulta hauskojen juttujen määrä. Tyrnävän verkoirissa aidosti hauskoja juttuja on pyöreästi 30 prosenttia, joka ei viime kädessä ole huono luku. Olen lukenut nollan prosentin kokoelmia ja parhaatkaan mestarit harvemmin pääsevät kahdeksaankymmeneen. Vähiten hauskoja strippeja Verikoirissa ovat yksinkertaiset alapäävitsit, joiden jujuna on ”Pissa haisee pahalle” tai ”Kakka tuli”. Poikkeuksena tähän mainittakoon juttu, jossa piskit erehtyvät leikkimään lapsuusmuistojen innoittamana virtsalammikossa. Hauskinta antia kokoelmassa on häpeilemätön musta huumori: koiramme päätyvät päivittelemään yhteikunnan tilaa, vasta kun kadulta löytyneen ruumiin kännykkä ei toimikaan.

Parhaimmillaan Tyrnävän verikoirissa on juurikin Vanhoista herroista tai Friikkilän veljeksistä tuttua leppeää rappiohuumoria. Suosittelen opiskeleville poikamiehille.

Lisätietoja ja esimerkkistrippejä on saatavilla osoitteesta http://www.kirjastovirma.net/muhos/eholopainen/verikoirat.html

Jos lehtipisteisiin ei ilmesty mitään kiinnostavaa, ensi viikolla Katuojassa käännytään ulkomaisen tarjonnan puoleen. Se Morrisonin Invisible Kingdom kun odottaa tuossa keittiön pöydällä vielä lukemistaan.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.