KATUOJA

Yllykkeitä lapsille

Arviot: 27.5.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Katuoja on viikoittainen artikkeli, jossa arvioidaan tuoreimpia sarjakuvia, tai kuten ne nykyään suuren yleisön keskuudessa tunnetaan, pedofiliakirjoja. Tällä viikolla vammauttavia asennevääristymiä lapsille tyrkyttävät tuoreet lehtipistesarjakuvat.

Muutamat lukijat ovat ilmaisseet olevansa huolissaan Katuojan tulevaisuudesta, nyt kun kirjoittelen sarjakuvista myös Kvaak-sarjissivustolle. Huoli on tarpeeton: olenhan viimeisen vuoden aikana Katuojan ohella kirjoittanut opinnäytetyöni valmiiksi sekä tehnyt juttuja Sarjainfoon, Spiniin, Nakki.org -sivustolle ja Hämeenlinnan kaupunkiuutisiin ilman, että se olisi vaikuttanut Katuojan säännölliseen ilmestymiseen. Muut kirjoittamiskeikat tulevat ja menevät, mutta Katuoja on aina oma, henkilökohtainen äänitorveni, jonka kautta voin aina suu vaahdossa mesota typeristä Transformers-sarjakuvista.

Typeristä, typeristä, TRANSFORMERS-sarjakuvista.

On erikoista, että kirjoittaja Chris Sarracini toisaalta onnistuu kokoamaan yhden menevän jättirobottioopperan kaikista olennaisista ainesosista ja toisaalta munaamaan toisen tarinan käyttämällä genren typerimpiä kliseitä. Selvästikin vanhemmille lukijoille suunnattu Generation 1 -tarina on hitaan alkunsa jälkeen päässyt tosissaan vauhtiin. Ihmispäähenkilöt on delegoitu sivuosaan ja päähuomio keskittyy riehuviin jättirobotteihin kun Megatron johtaa joukkonsa hyökkäämään suurkaupunkiin ilman sen kummempaa järkevää syytä. Näennäisen epälooginen toiminta on robottigenren rajoissa hyväksyttävää, sillä onhan suurkaupunkien ryttääminen pahojen jättirobottien tehtävä.

Sarracinin äänettömiä ruutuja ja suuria poseerauskuvia käyttävä kerronta on sen verran ilmavaa, että jutun lukaisee pikaisesti. Pat Leen hieno, tietokoneavusteinen piirros ja Sarracinin jännitteinen kerronta tekevät episodista kuitenkin kelpo katastrofitarinan.

Lehden jälkipuoliskon muodostava Armada onkin sitten kauheaa kökköä. Armada on suunniteltu promotoimaan samannimistä lelulinjaa ja tavoittelee oletettavasti lapsiyleisöä. Ilmeisesti tästä johtuen tarinaan on ympätty joukko ärsyttäviä kakaroita, jotka tunkevat karkumatkalla olevien Mini-con-robottien kyytiin.

Olenko ainoa, jonka mielestä lapsille suunnattu tarina ei tarvitse lapsipäähenkilöitä? Haluavatko lapset todellakin robottisatuihinsa kiljuvia mukuloita, joita tarinan varsinaiset sankarit joutuvat tämän tästä pelastamaan? Itseäni ainakin nämä avuttomat aisaparit ottivat lapsena aivoon aivan suunnattomasti, aikuisena vieläkin enemmän. Eivät lapset halua samastua toisiin, typerämpiin lapsiin.

Sarracinin kirjoittamassa tarinassa on järkeä muutenkin kohtuullisen vähän. Optimus Prime joukkoineen siirtyy Maapallolle, keskelle padolla parveilevaa väkijoukkoa: "Huomaamattomuus on tehtävämme kannalta tärkeätä", hän kommentoi saavuttuaan. Ei ihme että Optimuksen joukot robottisodan ovat häviävä osapuoli.

Kuvittaja James Raiz onnistuu paikoin piirtämään näyttäviä poseerauskuvia, mutta miehellä on selviä vaikeuksia rytmittää tarinaa. Varsinkin dialogikohtauksista on vaikea saada tolkkua. Hänen kuminaamaiset ihmishahmonsa ovat nyrkillä tapettavan näköisiä.

SUOSITUS: Loogisista aukoistaan huolimatta Generation 1 on edelleen kelpo jättirobottioopperaa. Armada sen sijaan on muuttunut kerrassaan hirveäksi pökäleeksi.

Tajusin juuri, miten ironista on julkaista sarjakuvasovitus sarjakuvaan perustuvasta elokuvasta. Mitenkäs se sanonta valokopion valokopiosta menee?

X-MEN 2 ELOKUVASPESIAALILLA on kuriositeettiarvioa, sillä sen on kirjoittanut Suomessa vähemmän tunnettu Marvelin kirjoittajarenki Chuck Austen. Austen kirjoittaa nykyään Marvelille niin Ryhmä-X:ää, Kapteeni Amerikkaa, Exilesia kuin myös WTC-tragedialla ratsastavia sarjakuvia, joissa palomiehet kyynelehtivät.

Elokuvaspesiaalissa Austen käyttää pohjana luonnollisestikin elokuvan käsikirjoitusta. Vaikka tarina onkin yhtenevä elokuvan kanssa, joitain eroja elokuvaan on. Tämä selittynee kuvausten aikana tehtyihin käsikirjoitusmuutoksilla ja Austenin valinnoilla. On sinänsä mielenkiintoista huomata, että elokuvan lopun kohtaus, jossa eräs päähenkilö menehtyy, ei ole löytänyt tietään sarjisversioon.

Austenin kertojanlahjat eivät juurikaan tämän sarjakuva sivuilta välity. Niin kuin elokuvaspesiaaleissa tavallisesti, tarinan tahti on kohtuuttoman kova, kun kaikki elokuvan olennaiset tapahtumat on koitettu sulloa 52 sivuun. Ironista sinänsä tämäkin: elokuvaa katsoessa vaikutti puolestaan siltä, että tarinaan oli koitettu sulloa satoja sivuja sarjakuvaa. Paljon siis tapahtuu, mutta Austen, kuten monet kollegansa nykyään, ei siltikään juuri käytä selitelaatikoita tai ajatuskuplia. Vaikka toisinaan hänen siirtymänsä eivät ole luontevimpia mahdollisia, kulkee tarina jouhevasti, vaikkakin hätäisen tuntuisesti.

Allekirjoittaneelle tuntemattoman Patrick Zircherin peruskelvollinen piirros muistuttaa Wolverinen Sean Chenin pätevää, mutta mielenkiinnotonta jälkeä. Se palvelee tarinaa, mutta ei ole erityisen mieleenjäävää.

SUOSITUS: Niin kuin elokuvaspesiaalit yleensä, X-Men 2:n sarjakuvasversio joutuu sovittamaan liikaa materiaalia liaan pieneen sivumäärään. Vaikka Chuck Austen selviääkin haasteesta tavallista paremmin, on sarjakuva silti kuin muutkin leffasarjikset: tarpeeton, jos elokuvan on jo nähnyt.

Egmont julkaisee toisen IHMESARJA-pokkarin. Sisältönä on tällä kertaa Chris Claremontin kirjoittamia ja John Byrnen kuvittamia Ryhmä-X-tarinoita.

Yli 300-sivuinen pokkari kokoaa jo klassiseksikin kuvaillun kauden seikkailuja kahden vuosikymmenen takaa. Oikeastaan sarjakuvakirja sisältää yhden, poikkeuksellisen pitkän tarinakokonaisuuden, jossa mutanttisankarit päätyvät kiertämään maailmaa taisteltuaan ensin Magnetoa vastaan tuhoisin seurauksin. Matka vie Kadonneen valtakunnan kautta Japaniin, sieltä Kanadaan, sitten Yhdysvaltoihin ja lopulta Muirin saarelle Skotlantiin. Reissulla kohdataan tietysti monenlaista uhkaa muinaisesta kivijumalasta "magnum-voiman mestariin".

Ihmesarja 2:ssa nähdään Claremont ja Byrne parhaimmillaan. Claremontin myöhemmin hillittömäksi kasvanut tekstin käyttö ei ole vielä päässyt käsistä. Hän kuvaa Ryhmä-X:n heikkouksineen kaikkineen sympaattisina sankareina ja laittaa ryhmän jatkuvasti kamppailemaan omien pelkojensa ja riittämättömyytensä kanssa. Vaikka tarina heitteleekin sankareita jatkuvasti, kokonaisuutta rytmittävissä suvantopaikoissa Claremont antaa lukijan valmistautua seuraavaan käänteeseen. Samalla hahmotkin kehittyvät mukavasti. Huomasin esimerkiksi pitäväni Wolverinen hahmoa mielenkiintoisempana kuin aikoihin: Ihmesarjan uhkarohkea nilkki on myöhempien aikojen itsevarmaa tappokonetta jännittävämpi tyyppi.

Byrnen yksityiskohtainen piirrosjälki muistuttaa, miksi nuorena kloppina ihastuin miehen kuvitukseen Ihmenelosten sivuilla. Byrne piirtää selkeää viivaa, jota on vaivatonta ja hauskaa lukea, mustavalkoisenakin. Hänen skaalansa on laaja: oli sitten kyseessä valtaistuinsali avaruudessa tai lentokenttä Kanadassa, Byrne piirtää sen pieteetillä ja taidolla. Tussaaja Terry Austin saa Byrnen kuvituksen näyttämään paremmalta kuin kenties koskaan myöhemmin.

Pokkarin tarinat ovat todellakin klassisia, mutta pitää muistaa, miksi niin on. Juuri näillä Ryhmä-X-tarinoilla Claremont toi amerikkalaiseen supersankarisarjakuvaan saippuaoopperaelementin ja pitkäjänteiset, vuosiakin jatkuvat tarinakokonaisuudet. Voi nähdä, miksi jalat maassa kulkeva ja moniulotteista henkilökuvaa tavoitteleva sarjakuva menestyi oman aikansa hönöseikkailujen keskellä. Ryhmä-X toi supersankarisarjakuvan hahmoihin ja tarinoihin lisää realismia, niin kuin vain sarjakuva kumipukuisista yli-ihmisistä voi.

Ihmesarjan tarinat ovat klassisia, koska ne muuttivat genreä, ei siksi, että ne olisivat edelleen erinomaista sarjakuvaa. Claremontin melodramaattisuus pääsee välillä käsistä. Lemmenpulmien ja itsetunto-ongelmien kanssa jaksosta toiseen painivat sankarit huvittavat 90-luvulla varttunutta pehmomiestäkin. Claremontin esiin marssittamat viholliset muistuttavat supersankariviihteen kahjommasta ajasta: varsinkin episodi, jossa Armoton kaappaa sankarit murhahuvipuistoonsa menee suoraan campin puolelle. Tarinassa sankarit joutuvat muun muassa jättimäisen flipperin kuuliksi ja kohtaavat "Proletaariksi, Neuvostoliiton työläisten sankariksi" aivopestyn Kolossin. Hurjaa!

SUOSITUS: Mainituista vioista huolimatta Claremontin ja Byrnen Ryhmä-X on pahuksen viihdyttävää supersankarisarjakuvaa. Se muistuttaa, minkälaiseen tulokseen miehet pystyivät kunnian päivinään. Kahdeksan euron hintaan Ihmesarja 2 on pakkohankinta X-Men-faneille.

Ensi viikolla arvioidaan lisää pedofiilisiä yllykkeitä sisältävää materiaalia. Siihen asti, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.