etusivu       KK-files

 

KATUOJA

Sarjakuva-arvioita
27.6.2002

Lehdet luki Otto Sinisalo


Katuojassa tällä viikolla: Sarjari 57, Ki:ma viisi

Tämän viikon tarjonta onkin sitten vaihteeksi kokonaan kotimaista. Katuojan tutkaimeen on osunut kokonaista kaksi kotimaista pienkustannetta. Arvioissa ei ole mainittavammin spoilereita, joten siirrytään asiaan.

Kotimaisten pienkustannesarjakuvien kritisoiminen on vähän kuin kusisi boolimaljaan juhlissa. Siitä ei ole iloa kenellekään, voi saada vittumaisen miehen maineen ja samasta virtsaisesta maljasta pitäisi vielä itsekin juoda.

Suomalaisen sarjakuvan lukijakunta on pieni ja tekijäkunta vielä pienempi. Pitäisi järjestää paraati, jos kotimainen sarjakuvaväki saa julki tuotoksiaan, lehdet kun tarvitsevat kaiken mahdollisen promootion myydäkseen edes ne tavalliset neljä kappaletta. Haluaisin vilpittömästi löytää niin hyvän kotimaisen marginaalisarjakuvan, että voisin varauksetta kehua sitä, samalla auttaen omalta nöyrältä osaltani suomalaista sarjakuva-alaa.

Sarjari 57


Täytyy kuitenkin myöntää, että SARJARIN uusin numero ei täytä näitä kriteerejä.

Sarjari on Tampereen sarjakuvaseuran julkaisema antologiajulkaisu. Tuorein lehti on mustavalkoinen ja 32-sivuinen. Häkellyttävää on havaita, että lehti on ehtinyt jo numeroon 57 - jonkinlainen kysyntä on siis täytynyt olla olemassa jo vuosien ajan. Aikaisempia numeroita en ole lukenut, joten en osaa asettaa antologian sarjoja historialliseen kontekstiin. Tosin lehden sarjakuvat ovat itsenäisiä pikkusarjiksia: jatkosarjoja ei nähtävästi harrasteta.

Sarjaria ei voi arvioida aivan samoilla kriteereillä kuin kaupallisempia sarjakuvia, sillä Sarjarin yhtenä tehtävänä näyttää olevan kokemattomien piirtäjien julkaisukanavana toimiminen. Tuntemattomampien tekijöiden töiden esittely kotimaisten veteraanien sarjakuvien välissä on varmasti hyvä tapa saada nimeä ja kokemusta. Ja vaikka yksittäisten juttujen taso ei välttämättä olekaan huima, saattavat julkaistut nuoret tekijät rohkaistua kehittymään.

Siis tietysti siihen asti, kun kaltaiseni ikävät kriitikot leikkovat heidän siipensä.

Sarjari 57 tai "Kanamono" on Japani-teemanumero. Sarjat joko sivuavat maata aiheeltaan tai imitoivat japanilaisen sarjakuvan kerronta- ja piirrostyyliä.

Johanna Sinisalon ja Hannu Mänttärin "Tiskivuoro" on yhden sivun strippi kommunikointivaikeuksista idän ihmisten, tai tässä tapauksessa pandan kanssa. Vitsi on hauska, piirros onnistunutta. Emmi Niemisen stripissä "Dragon Booru Zetto" ilmeisesti revitään hauskaa japanilaisesta sarjakuvasta, jota en ole koskaan lukenut.

Marko Latva-Nikkola kertoo rock-vitsejä stripissään "International Hevander". Vitsit eivät naurata, mutta piirrosjälki on osaavaa. Mielenkiintoinen on kansitailija Aura Ijäksen useampisivuinen tarina "Natsuko", jossa kostaja palaa haudan takaa. Ijäs on vuosien varrella kehittynyt ihan varteenotettavaksi sarjakuvantekijäksi ja nytkin hänen tarinansa on kelpo manga-pastissi, vaikkakin yllätyksetön sellainen. Ijäs näyttää olevan kotonaan mangan parissa.

Nalle Virolainen esittelee puhuvien päiden avulla Japanilaisia kummallisuuksia "Nohnews" -kollaasissa. Onko tämä sarjakuva ensinnäkään? "Päätöntä menoa" on Kaisa Herralan psykotrippi. Yhden idean tarina ei oikein jaksa kantaa ja kuvitus on latteaa. Tämä pitänee lukea harjoitustyönä.

Terhi Ekebomin "Japanissa olisin jo vanha" on tunnelmallinen kuvasarja. Otso Höglundin "Kliseinen käsitykseni Japanista" on yhden kuvan juttu, jolle on käytetty liikaa tilaa. Kristian Lehtosen "Nihil Estin" tarkoitus jää hämäräksi.

Reima Mäkisen "Bilthday Plesent" -tarinassa japanilainen mies ostaa karaokelaitteet. Tarinasta vaikuttaisi puuttuvan koukku: juttu jää oudosti tyhjän päälle. Joko en hoksaa tarinan jujua tai se on oikeasti tarpeeton. Mäkisen sarjakuvaa on kuitenkin miellyttävä lukea ja Tokion maisemat on piirretty hienosti.

Mutta kas! Kapteeni Kuolio, tuo P.A. Mannisen harhainen tamperelaissankari seikkailee nelisivuisessa tarinassa "Korvaton Kökkö"! Ilahduttavan loogisesti ratkaisuja päloogisiin ongelmiin etsivä kulttihahmo pelastaa naapurinsa narkolepsiaa kylvävältä japanilaisdemonilta. Taattua Kuolio-hauskaa.

Jyrki Nissinen aiheuttaa hilpeyttä kolmella lyhyellä tarinalla. Nissinen kanavoi Jukka Tilsaa niin kuvituksen kuin tarinoiden logiikankin osalta, joka on tietysti vain hyvä. Läjä Äijälän jutussa "Harakiri" tehdään ilmeisesti rinnastuksia Samurain ja Nissanin välillä. Äijälän grafiikka on tosin pätevää.

Sarjarista jää lopulta käteen melko vähän. Lehden mieleenjäävimmät sarjakuvat ovat Mäkisen, Ijäksen, Mannisen sekä Sinisalo/Mänttärin sarjat, parhaiten siksi niissä kaikissa on pieni tarina, joka kerrotaan huolella ja taidolla. Nämä muut yhden sivun tarinattomat kuvajaiset, joiden tarkoitus mysteeriksi, eivät tee vaikutusta. Mikä saattaa olla hyvää harjoitusta piirtäjälle ei ole mielekästä sisältöä lukijalle.

Pienen tarinan kirjoittamisen ja kuvittamisen ei luulisi olevan ylitsepääsemätön este nuorellekaan sarjakuvantekijälle. Alku, keskikohta ja loppu helpottaisivat jutun avautumista lukijalle ja olisi varmasti tekijöille pelkkää grafiikan piirtämistä parempi tapa harjoitella sarjakuvakerronnan taitoa.

Eli sekalainen soppa. Pari helmeä löytyy, mutta muuten kokonaisuus on melko yhdentekevä. Minä haluan sarjakuvilta vahvoja tarinoita, ja Sarjarilla ei ole niitä juuri tarjota.

Ki:ma viisi


Toista maata onkin sitten KI:MA viisi. Ki:ma on Sarjakuvayhdistys Aseman tuore julkaisu, joka sisältää Ville Rannan kuvittaman ja kirjoittaman tarinan, joka on otsikoitu "Sade, neljäs osa". Ilmeisesti Sade-kertomuksen aikaisemmat osat on julkaistu muissa Ki:ma-lehdissä. Lehti on mustavalkoinen ja siinä on 40 sivua.

Vaikka kyseessä on siis moniosaisen tarinan yksi osa, voi siitä silti nauttia itsenäisenä kokonaisuutena. Tarinassa on maailmanlopun tunnelma. Sade ei lakkaa ja kaupunki on tulvimassa yli äyräidensä. Pariskunta Annika ja Jakop ovat kertomuksen keskipisteessä. Loputon sade alkaa vaikuttaa heihinkin ja suhde rakoilee. Asiaa ei auta se, että Jakop on kusipää.

Silti vietetään häitä tulvivassa kirkossa. Tarinassa esiintyy myös juopunut Pastori, tämän avustaja Ritva, Pääministeri, jonka oletettuja rötöksiä Jakop yrittää paljastaa sekä mystinen Talonmiesnainen. Kaikilla on omat hetkensä kertomuksessa.

Sateen tunnelma on surrealistinen. Mieleen tulevat assosiaatiot ovat elokuvamaailmasta: Sade muistuttaa niin Tarkovskin Stalkeria kuin aikanaan allekirjoittanutta kummastuttanutta Bergmanin Tystnadeniakin. Sarjakuvassa surrealismi ei kuitenkaan ole itsetarkoitus. Tarinalla on suunta ja hahmoilla ulottuvuuksia. Vaikuttaa, että Ville Rannalla on kokonaisuus hyvin mietittynä.

Jutussa on paikka paikoin todella herkullisia tunnelmapaloja. Alkusivulla kaupungin viimeisen raitiovaunun juuttuessa veteen ottavat matkustajat tilanteen iloiten vastaan. Maailmanlopun välinpitämättömyys luokin hilpeää juhlahenkeä epätoivon sijaan - viehättävää, suorastaan.

Ranta on tehnyt erikoisen ratkaisun jakamalla melkein jokaisen sivun 9-ruutuiseen ristikkoon. Tällä tavoin kertomuksen rytmi pysyy tasaisen rauhallisena, raukeana suorastaan, vaikka layoutit ovatkin tylsän näköisiä. Ranta käyttää paljon hetkestä-hetkeen siirtymiä ruutujen välillä lisäten elokuvamaista vaikutelmaa.

Rannan tyyli on terävää ja kulmikasta, mutta tarkkaa. Tussin jälki on samoin ohutta ja tarkkaa. Ihmishahmot ovat yksinkertaistettuja ja ilmeikkäitä.

Sade on hyvä sarjakuva, ehkä jopa paras tänä vuonna lukemani kotimainen. Siinä yhdistyy mielekäs tarina, hyvä tunnelma ja kiinnostavat hahmot. Ki:man viitosnumeroa uskaltaa suositella - jatko-osaa odotellessa.

Arvioidut lehdet löytää ainakin Akateemisesta kirjakaupasta.

Ensi viikolla Katuojan valtaa Hämähäkkimieskuume! Arvioissa ovat niin uusin H-mies-lehti, Hämis-leffaspessu ja mahdollisesti vielä itse leffakin. Hämähäkkimiestä joka paikassa! Hei, katsokaa, minulla on Hämähäkkimieskalsarit! Arvioissa mahdollisesti toinen joukko kotimaisia pikkulehtiä, joissa todennäköisesti ei ole Hämähäkkimiestä lainkaan. Siihen asti moro.

* * *

Tästä laatikosta voit jättää palautetta kirjoittajalle.
   

etusivu       KK-files