KATUOJA

Kohti parempia sarjakuvia

Arviot: 27.08.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Aloitetaan hypetyksellä. Rami Rautkorven, sfnetistä tutun Hämärin suomentajan, tarkka kolumni Alan Mooren sarjakuvista on luettavissa etusivulta. Kolumni avaa sarjan kirjoituksia, joka toivon mukaan jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Tapasin Rautkorven viikonloppuna Helsingin sarjakuvafestareilla ja hän osoittautui hauskaksi hepuksi, jolla on sanansa sanottavana sarjakuvista. Mies saattaa kirjoittaa Katuojaan kolumneja myös tulevaisuudessa, etenkin jos ahdistelen häntä tällä tavoin julkisesti.

Festareista puheen ollen, ensi viikolla alkaa Katuojassa Sarjisfestari-Helvetti, neliosainen sarja arvioita, jossa käydään läpi hirmuinen pinkka festareilta mukaani tarttuneita, tuoreita kotimaisia sarjakuvia. Sarjan yhteydessä ilmestynee myös festariraportti, jossa kiveäkään ei jätetä kääntämättä!

Eli näin ensi viikolla. Tällä viikolla käydään kuitenkin vielä läpi kaksi amerikkalaista kokoelmaa, ennen kuin kotimaisten julkaisujen virta saa Katuojan tulvimaan. Huonot metaforat sikseen ja asiaan - arviot eivät sisällä varsinaisia juonipaljastuksia.

LUCIFER on sarjakuva, joka kertoo Paholaisesta. Kyseessä on Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvan spin-off, jossa Helvetin hylännyt Lucifer jatkaa tuonpuoleisen maailman manipulointia kulissien takaa.

A DALLIANCE WITH THE DAMNED on sarjan kolmas albumi. Se sisältää sarjan välinäytöksiä, jossa edellisen tarinan jälkipyykkiä pestään sekä pidemmän tarinakokonaisuuden, jossa Lucifer joutuu puuttumaan Helvetin sisäpolitiikkaan.

Välinäytöksissä sarjan sivuhahmojen tarinoita edistetään, ja näytetään, kuinka Lucifer aikoo päihittää taivaalliset kilpailijansa: olemalla parempi, siinä mitä he tekevät. Paholaisen kumppani Mazikeen pääsee kiipimään takaisin kaltaistensa suosioon. Jälkimmäisessä tarinakokonaisuudessa Lordi Arux pitää hoviaan Helvetissä. Luciferia takaisin Manalan valtaistuimella halajava salaliitto juonittelee Aruxin syrjäyttämiseksi. Tarinan päähenkilöksi nousee Christopher Rudd, kadotettu sielu, joka Aruxin tyttären oikusta päätyy hovin lemmikiksi. Kun salaliitto ryhtyy toimiin, joutuu Rudd tahtomattaan mukaan valtataisteluun.

Tunnustuksen paikka. Olen aikaisemmin ruoskinut fantasiaa genrenä ja hyökkäillyt sen kliseitä vastaan - kaloja tynnyrissä oikeastaan. Ja niin kuin eräs saamani lukijakirje tähdensi, kliseitä on yhtä lailla muissakin genreissä ja hyvääkin fantasiaa löytyy, kun etsii. Tässäpä esimerkki.

Luciferin kirjoittaja Mike Carey valssii perinteisten fantsukliseiden yli taustatyönsä tehneen veteraanin taidolla. Careyn Helvetti on luokkayhteiskunnan satiiri, jossa kadotetut sielut jauhetaan hallitsevien perkeleiden DeSademaisten irstailujen polttoaineeksi. Ruddin tarina on klassinen rääsyistä rikkauksiin -juonikaari, mutta tällä kertaa sankarin viattomuus on pian kadotettu, ollaanhan kuitenkin Helvetissä.

Lucifer on ennen kaikkea sarjakuva politiikasta. Liittoja solmitaan, valta-asemat vaihtuvat ja selkään isketyt puukot ovat pitkiä ja teräviä. Juonittelun keskellä on tietysti järkähtämätön Lucifer, aina askeleen edellä vastustajiaan ja lukijoita. Olisi varmastikin ollut helppoa tehdä Luciferista ilkeä, raivoava hirmu, mutta Gaimanin luoma ja Careyn kehittämä Piru on moninkertaisesti kiehtovampi protagonisti. Hän ei oikestaan ole paha, vain kylmä, häikäilemätön ja tietoinen tavoitteistaan. Tarinat esitetään tavallisesti jonkun tarinan sivuhahmon näkökulmasta, tällä kertaa siis Ruddin, ja hyvä niin. Lucifer jää arvoitukseksi.

Peter Grossin ja Ryan Kellyn tiimi tuottaa toimivaa fantasiakuvitusta, mutta välinäytöksiä kuvittava Dean Ormston ansaitsee erityismaininnan. Ormstonin jälki on karkeaa ja stilisoitua, mutta ilmeikkäät karikatyyrit, paikoin hurjat kuvakulmat ja vahva varjojen käyttö pitävät otteessaan.

A Dalliance with the Damned on julma fantasiasarjakuva, jossa ei säästy kukaan. Carey ei pelkää heittää hahmojaan myllyyn, eikä lukijaa heidän mukanaan. Enkeleitä listitään, viattomat kärsivät ja ainoa, joka pitää sanansa on Paholainen. Tälläisestä fantasiasta voi kyynikkokin pitää.

ALIAS on ensimmäinen Marvelin sarjakuva, jossa on anaaliseksikohtaus.

Aavistikohan Stan "The Man" Lee 60-luvulla, että hänen aloittamansa sarjakuvalinja kulminoitusi uudella vuosituhannella tähän Luke Cagen ja Aliaksen päähenkilön Jessica Jonesin väliseen, öh, intimiin hetkeen?

Noh, ehkä kulminoituminen on liian voimakas termi. Toisin kuin toisessa Marvelin aikuisille suuntamaa Max Comics-linjaa edustavassa sarjakuvasssa, Garth Ennisin ja Darick Robertsonin Furyssa, irstailu, kiroilu ja väkivalta ovat Aliaksessa vain mausteita, eivät itsetarkoitus. Tällä kertaa " varttuneille lukijoille" -leima on sarjakuvan kannessa vain vapauttamaan tekijät nuoren kohdeyleisön painolastista. Ruma sana voidaan sanoa niikuin se on.

Alias on kertomus yksityisetsivä Jonesista, joka tutkii supersankareihin liittyviä tapauksia Marvel-maailmassa. Jones on entinen Kostajien hang-around-jäsen, joka on tyytynyt toimimaan supersankarimaailman reunoilla. Kovakantinen, suurennettu, sarjan yhdeksän ensimmäistä numeroa kokoava rahat-pois-köyhiltä-albumi (40 euroa!) sisältää kaksi tarinaa. Ensimmäisessa jutussa Jones tutkii asiakkaan kadonnutta siskoa ja päätyy erikoisen salaliiton jäljille. Toisessa pulmia aiheuttaa nainen, joka väittää olevansa Rick Jonesin vaimo.

Kirjoittaja on suomalaisille Ultimate Spider-Manista ja Spawnista tuttu Brian Michael Bendis. Bendisillä on tapana taustoittaa juttunsa poikkeuksellisen tehokkaasti. Omien sanojensa mukaan hän on haastatellut esimerkiksi poliiseja ja palkkionmetsästäjiä rikossarjakuviaan varten. Nytkin vaikuttaa siltä, että modernin yksityisetsivän työnkuva on hanskattu ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä. Bendis viljelee mielenkiintoisia ja uskottavan oloisia detaljeja esitellessään Jonesin duunia.

Silti on yllättävää, kuinka paljon kliseitä Bendis ja kuvittaja Michael Gaydos käyttävät. On kohtalokas nainen, on kahnauksia virkavallan kanssa ja huipulle asti meneviä salajuonia. Kaiken kruunaa yksityisetsivän ironinen monologi. Gaydos on myös leikissä mukana ja esimerkiksi piirtää Jonesin toimiston tasan samanlaiseksi, kuin on tuhannessa dekkarileffassa nähty. Kuten mainittu, on niitä kliseitä muissakin genreissä.

Luojan kiitos yksi klisee on käännetty ympäri. Deekiksellä rypevä, irtosuhteilla itseään rankaiseva itsetuhoinen yksityisetsivä on tällä kertaa nainen. On virkistävää nähdä päähenkilönä nainen ilman että kirjoittaja kokee tarvetta erityisesti korostaa tämän naisellisuutta. Jones nyt vaan sattuu olemaan naispuolinen, ja sillä hyvä.

Bendisin tapa kuljettaa tarinaa yleensä jakaa lukijat kahteen leiriin: niihin, jotka nauttivat miehen konekivääridialogista ja keskittymisestä detaljeihin ja niihin, joiden mielestä puheliaat kertomukset etenevät sietämättömän hitaasti. Ymmärrän kyllä molempia näkökantoja. Bendisin dialogi itsessään on hilpeää luettevaa: sanallinen pallottelu ruokapöytäkeskusteluissa tai poliisikuulusteluissa on erinomaisesti rytmitettyä. Toisaalta koko kirja on melkeinpä täynnä puhuvia päitä, sivu toisensa jälkeen. Varsinkin ensimmäisestä tarinasta olisi turhaa läskiä voinut leikata pois.

Gaydos onnistuu välittämään Bendisin tarinan likaisen tunnelman. Piirrosjälki on paksua ja synkkää. Ensisilmäyksellä vaikuttaisi, ettei kuvitus onnistu välittämään dialogiin vankasti tukeutuvan tarinan tarvitsemia hahmojen ilmeitä ja eleitä, mutta ensivaikutelma pettää. Kuvituksen nyanssit vaikuttavat vaivihkaa kertomuksen tunnelmaan. Gaydosin tyyli ei taivu kovinkaan hyvin toimintakohtauksiin, mutta eipä tarinassa perinteistä supersankarimeininkiä paljon olekaan. Näppäränä tyylikeinona tekijät uskaltavat jättää sivuille tyhjiä alueita jäsentämään kerrontaa. Pari ruutua tuijottamassa lukijaa valkoisen sivun keskeltä antavat kohtaukselle omanlaistaan painovoimaa.

Kovan hintansa ja puhuviin päivin nojaavan tarinansa takia en uskalla suositella Aliasta muuta kuin Bendisin tyylin ystäville. Mainittakoon myös, että Bendisin Powers, jossa poliisietsivät tutkivat superihmisiin kohdistuneita rikoksia, on karvan verran mielenkiintoisempi näkemys melkein samasta aiheesta. Joka tapauksessa Alias on kelpo dekkarisarjis, joka käyttää Marvel-maailmaa taitavasti taustana antamatta sen muodostua rasitteeksi.

Eikä se anaaliseksikohtauskaan niin paha ole. Neljä ruutua.

Kaikella todennäköisyydellä ensi viikon Katuoja on historian pisin. Aluksi katsastan varmaankin tuoreimman Spider-Manin. Sitten syynissä ovat uusimmat Viivi & Wagner ja B. Virtanen, Jarmo Mäkilän taidepaukku Daydreamer, sarjisreportaasi Viime vuonna Kemissä, minisarjakuvat Minä olen hyvin pitkä ja Oxfordin messias, Joakim Pirisen Myrsky hiekkalaatikossa sekä vielä P. A. Mannisen Kapteeni Kuolio ja Tamperkele. Eli siis Sarjisfestari-Helvetti alkaa! Polttaa, beibi, polttaa!

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.