KATUOJA

Lapset lapsina

Arviot: 28.1.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan kansaa Ranskassa kaatava lapsi-ihme Titeuf sekä Sarjakuva-akatemian Sirkkeli-antologialehden numerot 3 ja 4.

Olen tässä leikkinyt ajatuksella perustaa Katuojan www-sivujen yhteyteen keskustelufoorumi, jossa voisi jauhaa sarjakuvaan liittyvistä asioista. Tämä siksi, että uutisryhmistä tietämättömät Katuojan lukijat pääsisivät myös nauttimaan interaktiivisuuden ihmeistä. Webbifoorumilla on myös uutisryhmiä asteen pienempi kynnys osallistua keskusteluun. Kertokaahan mielipiteenne, esimerkiksi e-mailitse: olisiko tälläiselle viritykselle kysyntää?

Pressitiedotteen mukaan viimeisintä TITIEUF-albumia myytiin Ranskassa järjettömät 1,4 miljoonaa kappaletta. Suomessakin taiteilijanimi Zepin luomalle työhtöpäiselle kersalle näyttää olevan kysyntää, sillä albumisarjassa ollaan edetty kolmanteen osaan, nimeltään SYNTYMÄN IHME.

Osaan arvata, miksi Zepin sivun mittaiset stripit ovat niin suosittuja. Lähes kaikki perinteiset, lapsista kertovat stripit esittävät päähenkilönsä pikkuvanhoina karikatyyreina aikuisista. Charles Schulz teki tästä lähestymistavasta normin Tenavillaan. Jälkeenpäin ajatusta on iteroitu vaikkapa Lassi & Leevissä ja Hesarista tutussa Santerissa, jossa jo sylivauva on nokkelampi kuin ympäristönsä. Joitain poikkeuksia on, kuten tuskallisen epähauska Tiikeri, mutta yliälykkäät lapsimutantit ovat strippisarjakuvissa ennemminkin sääntö kuin poikkeus.

Sen sijaan Titeuf on aidosti lapsi. Eli siis ilkeä, impulsiivinen ja enimmäkseen hölmö. Zep osaa tuoda lapsen näkökulman lukijalle. Stripit maistuivat aidoilta, tunnistettavilta. Huumoria syntyy, kun aikuiselle lukijalle tuttuja asioita käsitellään lapsen perspektiivistä. Albumin läpi kulkevassa juonikaaressa Titeuf vanhemmat saavat uuden lapsen. Titieufin täytyy tietysti selvittää itselleen lapsentekoon liittyvä mekaniikka.

Sarjakuvassa nähdään ilman sen kummempaa mystiikkaa virtsaamista, alastomuutta ja yksi synnytys. Ei niin, että nämä olisivat Titeufissa itsetarkoituksellisia tehokeinoja, mutta luoja, että on virkistävää nähdä strippisarjakuvan hahmoja, jotka eivät ole strippisyndikaatin kastroimia neutreja. Kymmenvuotiaat pojat ovat kiinnostuneita alastomista tytöistä, joten Titeuf kavereineen tirkistelevat uimarannalla ja varastavat pornolehtiä kaupasta. Homer Simpsonia lainatakseni: se on hauskaa, koska se totta.

Stripintekijänä Zep on taitava, tosin kokosivun formaattin tehtyjä strippejä näkee harvemmin, joten vertailu on hankalaa. Iso strippi antaa tekijälle tilaa kokeilla erilaisia kerrontaratkaisuja, joten kaavamaiseksi Titeuf ei pääse jämähtämään. Välillä nähdään enimmäkseen sanattomia, fyysiseen toimintaan perustuvia pläjäyksiä, toisinaan taas dialogipaloja. Zepin hahmot ovat omituisia pallopäitä, mutta hahmoilla on hyvin toteutettu ruumiinkieli, josta on helppo päätellä hahmojen mielenliikkeet.

SUOSITUS: Titeufille voivat nauraa kaikki yli kymmenvuotiaat lukijat. Todennäköisesti juuri tämän takia sarja on saavuttanut niinkin kattavan suosion. Titieuf on eletyn elämän tuntuista hauskaa, jota ei ole desinfioitu, onneksi.

Tulipas mokattua suorastaan eeppisesti, kun viime viikolla arvioin Sarjakuva-akatemian SIRKKELI-lehden numerot 1 ja 2. Vaikka nuo antologiat olivatkin aikanaan julkaistu Mikkelin sarjakuva-akatemian nimissä, on organisaation nimi sittemmin muuttunut pelkäksi Sarjakuva-akatemiaksi. Myöskään yksikään akatemian piirtäjä ei enää asu Mikkelissä, vaan taitelijoita löytyy ympäri Suomea. Älä koskaan luota sarjakuva-arvostelijaan, siis. Sarjakuva-akatemian kotisivut löytyvät osoitteesta http://www.innernet.org/akatemia/ . Sivuilta löytyy webbisarjiksia ja sarjakuva-aiheisia artikkeleita.

Nyt kun faktat on saatu oikein, siirrytään tekemään uusia kämmejä. Sirkkeliä on ilmestynyt viisi numeroa, joista siis kaksi ensimmäistä on arvioitu viime viikolla ja tuorein viime syyskuussa. Nyt vuorossa ovat numerot 3 ja 4. Molemmat ovat käsikirjoittaja Vesa Vitikaisen päätoimittamia.

Sirkkeleiden vahvin linkki on kuvittaja Markus Tuppurainen, joka osaa kameleonttimaisesti muuttaa tyyliään vastaamaan tarinan tarpeita. Kolmosnumerossa Tuppurainen kuvittaa hienosti Tuomas Suomisen kovin geneeriseltä vaikuttavan fantasiatarinan. Sinänsä mielenkiinnottoman tuntuisen jatkokertomuksen alku saa pontta tyylikkäästä ja yksityiskohtaisesta piirroksesta. Myös harmaasävyjä käytetään näppärästi hyväksi. Vitikaisen kirjoittamassa Kersantti Napalm-tarinassa Pyhää sotaa Tuppurainen kanavoi vakuuttavasti Mike Mignolaa. Lasse ja Leo –stripeissä parodioidaan tuttua strippisarjista. Tuppurainen imitoi pätevästi Bill Wattersonia. Vitikaisen ja Tuppuraisen Violence Man –tarinoissa on jälleen toimivaa tilannekomiikkaa.

Kolmosnumerossa nähdään jälleen Mikko Ollikaisen otteeltaan kovasti Tank Girlia muistuttavaa Candy Pop & Sickboy –toimintasarjaa. Aseiden ja huumeiden kanssa kohelletaan, kiroillaan. Ei tosin naurata lainkaan, paria hyvää heittoa lukuunottamatta. Piirroksesta puuttuvat ulottuvuudet, toiminnasta momentti ja selkeys. Ollikaisen nelosnumeron tarina Valon miekka kärsii pitkälti samoista ongelmista.

Jyrki Heikkinen näyttäytyy kolmosessa absurdeine strippeineen. Oudot tilanteet ja lakoninen replikointi huvittavat.

Antti Tiainen on minulle kohtuullisen uusi tuttavuus. Tarina Noidan hiukset on nokkela fantsupala. Vitikaisen kanssa kirjoitettu Mutanttiratsastaja on western-fantasia, jossa cowboy etsii sisartaan. Tiaisen kuvituksessa on mukavasti yksityiskohtia ja rosoisuutta.

Kari Sihvosta nähdään molemmissa lehdissä muutaman sivun verran, ja hyvä niin. Hän on taitava kuvittaja, joka osaa pelkistää tarvittaessa. Tarinassa Skeptikkoclubi hieman arveluttaa outo harmaan käyttö, joka saa kaiken näyttämään sumuiselta, myös sisätilat. Lieneekö tarkoituksellista?

Nelosnumerossa nähdään poikkeuksellisesti Samuli Lahtisen kuvittama Napalm-joulutarina. Sanotaanko vaikka, että Lahtisella on varaa harjoitella kuvittamista. Hahmot ovat latteita, mittasuhteet ovat pielessä.

Sirkkelien kenties toistaiseksi paras tarina löytyy nelosnumerosta. Surun talon, Vitikaisen goottilaisen kauhutarinan kuvittaa pieteetillä Jenni Lindfors. Tarina on surullinen, haikea ja hauska kertomus aavelapsista. Lindforsin karikatyyrit tuovat Surujen taloon sadunomaista kepeyttä.

Sirkkeli-antologioiden suurin puute on merkittävän omaperäisen materiaalin vähyys. Suuri osa tarinoista on pastisseja, parodioita tai muita mukaelmia tutuista sarjakuvista. Toisaalta on hauskaa, että ainakin yksi suomalainen omakustanne-instituutio julkaisee melkeinpä puhtaasti viihteellistä materiaalia, mutta kokonainen sarjakuvateollisuus suuren veden toisella puolella suoltaa melkeinpä pelkästään tarinoita zombeista ja ninjoista. Välillä jää kaipaamaan näkökulmaa, joka erottaisi Sirkkelin tarinat edukseen esikuvistaan. Jokaisen pienkustannesarjakuvan ei tarvitse sisältää Napaantuijottelumiehen eksistentialistisia seikkailuja, mutta toimintasarjallakin voi rikkoa ennakko-odotuksia.

SUOSITUS: Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, Sirkkelin tekijöillä on ilmeisen hauskaa tehdessään sarjakuvia ja aina välillä jokin tekijäporukan tarinoista uppoaa mainiosti. Nelosnumero, ”pimeys- hulluus- ja okkultti” –teemanumero, etenkin on hyvä esittely Sarjakuva-akatemian tuotantoon.

Palaamme asiaan ensi viikolla. Arviossa tuolloin toistaiseksi määrittelemättömiä sarjakuvia. Lukekaa myös uusin Sarjainfo, jossa esittelen Powers-sarjakuvan. Lukekaa, minä sanon!

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.