KATUOJA

Historiallinen Katuoja

Arviot: 29.10.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Tällä viikolla Katuojassa sukelletaan historian hämäriin, kun arvioitavana on kaksi tositapahtumiin pohjaavaa sarjakuvaromaania, Road to Perdition ja Taipeleenjoen tulihelvetti. Myös uusin Ryhmä-X katsastetaan.

Egmont kustannus Oy ottaa jo kolmannen julkaisupoliittisesti uskaliaan askeleensa tänä syksynä. Preacheria ja Ihmesarjaa, molemmat laadullisesti mainioita, mutta kaupallisesti epävarmoja julkaisuja, seuraa nyt kehuttu sarjakuvaromaani ROAD TO PERDITION – MATKALLA PERDITIONIIN.

Vielä pari tällaista tempausta, niin olen valmis antamaan anteeksi JLA-lehden teloittamisen.

Perdition ei ehkä ole uskaliain mahdollinen veto, sillä sarjakuvaan perustuva elokuva täyttää leffatettereita ympäri maailmaa. On kuitenkin hauskaa nähdä Suomen lehtipistesarjakuvan jakelua (Sanoma magazinesin ohella) hallitsevan Egmontin käyttävän resurssejaan älykkään, varttuneimmille lukijoille suunnatun sarjakuvan levittämiseen. Koska juuri sitä Road to Perdition on, ja lehtipistelevityksessä se löytää paremmin tiensä potentiaalisen lukijakuntansa käsiin.

Perdition on niin sanottu ”tosirikos”-tarina. Termillä tarkoitetaan rikoskertomuksia, jotka joko perustuvat suoraan todellisiin tapahtumiin tai käyttävät niitä tarinan pohjana ja täydentävät aukot fiktiolla ja spekulaatiolla. Termiä laajasti käyttäen voidaan vaikkapa Alan Mooren ja Eddie Campbellin Helvetistä luokitella tosirikossarjakuvaksi. Tosirikossarjakuvan alalla on kunnostautunut myös nykyään Hämähäkkimiehestä tuttu Brian Bendis.

Vuosi on 1931. Palkkatappaja Michael O’Sullivan joutuu epäonnisen sattuman vuoksi työnantajansa, Looneyn rikollisperheen, epäsuosioon. Tragedian iskiessä O’Sullivanin kotiin, lähtee tämä poikansa kanssa tien päälle päämääränään kosto entisille työnantajilleen.

Kadotukseen ollaan siis matkalla, kuten nimikin kertoo. Vähäeleinen ja kuolettava O’Sullivan tappaa tielleen osuvia gangstereita ja samalla yrittäen suojella poikaansa. Vaan auttavatko uskonnollisen murhamiehen ripittäytymiset tienvarsikirkoissa tämän poikaa säilymään viattomana kaiken lahtaamisen keskellä?

Kirjoittaja Max Collins on sijoittanut kertomuksensa todellisten tapahtumien lomaan, täydentäen historiaa sepitteellä tarpeen mukaan. Itse en Yhdysvaltalaista rikoshistoriaa juurikaan tunne, mutta Collinsin tarina vaikuttaa uskottavalta ajankuvalta. Al Caponen, Frank Nittin ja Elliot Nessin sivuosaroolit ovat mielenkiintoisia kuriositeetteja, jotka uppoavat luontevasti kokonaisuuteen.

Collinsin ja kuvittaja Richard Raynerin kerrontatyyli on lakoninen. Mitään ei alleviivata, vaan kerronta pysyy neutraalina, näytettiin sitten alamaailman välienselvittelyä tai perheensä menettäneen isän surua. Etäännyttävä tyyli toimii mainiosti ja teksti ja kuvan toteavuus saa aikaan parhaimmillaan hyvinkin vaikuttavia hetkiä, kun lukijan annetaan itse täydentää kuvista puuttuvat tunnetilat. Ainoa kerronnassa ärsyttävä maneeri on Collinsin toistuva lähdeviittausten tiputtelu, joka on huonosti upotettu O’Sullivanin pojan kertojanääneen.

Kuvittaja Raynerin jälki on hyvin realistista, melkeinpä valokuvamaista. Ajankuva on vangittu hienosti, kuvattiin sitten suurkaupungin katuja tai syrjäisiä pellonvarsiteitä. Tarkka, mustavalkoinen jälki muistuttaa Eddie Campbellin kuvitusta. Raynerin kuvat ovat jäykkiä, mutta kuvakulman vaihtelu pitää toimintakohtaukset liikkeessä. Ei ole ihmekään, että sarjakuva on valittu elokuvan pohjaksi: Perdition on melkein valmis kuvakäsikirjoitus.

Mitä elokuvaan tulee, on yllättävää, että suurin osa sarjakuvan kiinnostavimmista kohtauksista on jätetty pois. Frank Nitti poislukien, kaikki viittaukset todellisiin henkilöihin on poistettu, nimiä ja tapahtumapaikkoja on muutettu. Eräät pahuksen näyttävät toimintakohtaukset myös ovat jääneet sarjakuvaan.

Road to Perdition on Ihmesarjan tavoin tuhti, 300-sivuinen A5-sarjakuvakirja. Näkisin mielelläni lisää laatusarjakuvaa tässä formaatissa. Ja laatusarjishan Perdition on. Eeppinen, taitavasti kuvitettu kostotarina, joka käsittelee uskoa, perhesuhteita ja tappamisen oikeutusta. Suosittelen.

Max Collins on antanut haastattelun liittyen sarjakuvan julkaisuun Suomessa. Se on luettavissa osoitteesta http://www.egmont-kustannus.fi .

Toisenlainen epookki onkin sitten TAIPELEENJOEN TULIHELVETTI, Marko Tiaisen sarjakuva Talvisodan viime hetkistä helmikuussa 1940. Albumilla on suuri ns. crossover-potentiaali: suomalaiset suosivat perinteisesti sotafiktiota ja etenkin Suomen taisteluista toisessa maailmansodassa kertovaa sellaista. Tämän lisäksi vielä Korkeajännitys-sarjakuvat ovat totuttaneet kansan syvät rivit lukemaan sotaseikkailuja sarjakuvamuodossa. Sääli vain, että sarjakuva, jonka potentiaalinen kohdeyleisö on näinkin huomattava, se ei sarjakuvana ole kummoinen.

Minut paremmin tuntevat saattavat ajatella, että siellä se sivari taas kitisee, ei se sotajuttuja ymmärrä. Ei suinkaan. Paras tänä vuonna lukemani antikuvakirja on Anthony Beevorin erinomainen Stalingrad. Diggailen kovasti vaikkapa Garth Ennisin ja kumppaneiden sotasarjakuvia War Stories –lehdessä. Katsoin kaikki Taistelutoverien jaksot viime kesänä.

Joten hiljaa. Minä pidän sodasta.

Taipaleenjokea vaivaa selitetekstien liikakäyttö, sarjakuvakerrontaan liittyvistä kömmähdyksistä ehkäpä ärsyttävin. Tiaisen kertojanääni selittää tapahtumia jopa siinä määrin, että sarjakuvan voi ymmärtää mainiosti, vaikka kuvia ei katsoisi ollenkaan. Ilkeämpi arvostelija voisi puhua kuvitetusta romaanista.

Voi tietysti olla, että selitetekstit ovat auttamassa juuri tätä sota-aiheen houkuttelemaa yleisöä, jonka sarjakuvanlukutaito ei ole kehittynyt samoin, kuin kaltaisillani sarjakuvan suurkuluttajilla. Sarjakuvan muotoon tottuneelle Tiaisen kerrotatyyli vaikuttaa kuitenkin lukijan aliarvioimiselta. Näytä, älä kerro, kuten sanotaan.

Kertomuksena Taipaleenjoki on sinänsä ehjä. Tositapahtumiin pohjaava tarina sijoittuu paljon rynnäköintiä ja vastahyökkäyksiä sisältävään taisteluun, joten näyttäviä toimintakohtauksia riittää. Tiainen on taitava graafikko, joka osaa piirtää tankkeja, korsuja ja reissussa rähjääntyneitä sotilaita tarkasti. Taustatyötä on nähtävästi tehty ja kuvalähteet tarkastettu.

Tunnelma on paikoin hilpeän korkkarihenkinen. Hahmogalleriassa on kokematon tulokas, joka oppii karskin vänrikin avulla tappamaan ryssiä. Ja ryssää tietysti kaatuu vasemmalla ja oikealla. Vihollista ei juuri inhimillistetä, vaan neukkuja vyöryy kasvottomana laumana tähtäimiin. Tämä kuulunee tyylilajiin, samoin kuin isänmaallinen kertojanäänikin. Mutta tuskinpa Tiainen on tarkoittanut sarjakuvaromaaniaan vakavasti otettavaksi draamaksi, vaikka takakansiteksti niin antaakin ymmärtää.

Albumin takakansi vihjailee myös jatkoa Tiaisen sotakertomukselle ensi vuonna. Toivon mukaan hän saa käsikirjoituspuolen kuntoon siihen mennessä.

Taipaleenjoen tulihelvetti on korkkarityylinen sotasarjakuva, jota vaivaa huono kerrontaratkaisu. Sarjakuvaharrastajille en sitä voi suositella, mutta jos se joka tapauksessa onnisuu houkuttelemaan kokonaan uuden yleisön sarjakuvan ääreen, kaikki synnit on annettu anteeksi.

Uusin X-MEN sisältää jonkinlaisia siirtymäkauden tarinoita. Jos et vielä ole lukenut sitä, lopeta tähän, koska nyt seuraa juonipaljastuksia.

Kyse on siis pöydänsiivousharjoituksesta, jolla valmistellaan uusien tekijätiimien saapumista. Ensimmäisessä tarinassa Kyklooppi palaa odotetusti kuolleista ja Tuho listitään melkein alaviitteenomaisesti. Kirjoittaja Joseph Harris suoriutuu hommasta kunnialla, vaikka Tuhon kuolema olisi ollutkin paljon tyylikkäämpi, jos se olisi tapahtunut vuosi sitten Kaksitoista-crossoverin lopussa. Kuvittaja Tom Raneyn jälki on edelleen mainiota.

Kykloppi palaa, mutta Kolossi saa lähteä, kiitos riemastuttavan epäloogisen pseudotiedehölynpölyn. Samalla päättyy vuosia X-lehdissä pyörinyt perintövirus-tarina, josta ei koskaan kehittynyt yhtään mitään mielenkiintoista. Salvador Larrocan kuvittama tarina on rankka antikliimaksi.

Näin jälkiviisaan näkökulmasta sekä Kykloopin paluu että Kolossin kuolema ovat herkullisen ironisia. Kyklooppi herätettiin henkiin, jotta Ryhmä-X:n kokoonpano muistuttaisi jälleen elokuvan vastaavaa. Tämän oletettiin paremmin houkuttelevan uusia lukijoita lehden pariin. Mutta niinkuin leffauutisissa on kerrottu, sarjakuvassa manan majoille lähtenyt Kolossi tulee esiintymään uudessa X-Men-elokuvassa. Mitähän seuraavaksi? The Search For Colossus?

Lehden jälkipuoli sisältää epilogin, jossa Kitty Pryde lähtee ryhmästä ja kunniottaa Kolossin muistoa sekä prologin, jossa pohjustetaan ensi numerossa alkavaa Magneton maailmanvalloitusta. Kitty-tarina on sinänsä kelvollinen tunnelmapala. Uutislähetyksen muotoon kirjoitettu prologi taustoittaa tulevia tapahtumia hyvin ja antaa olettaa jotain mielenkiintoista tapahtuvan. Huomionarvoinen on myös välinäytös, jossa Magneto hävittää Neon käden käänteessä. Hieman nolo loppu vihollisille, jotka aiempi kirjoittaja Chris Claremont koitti esitellä vakavana uhkana. Kuvittaja Leinil Yun jälki näyttää hätäisemmältä, kuin taannoisissa numeroissa. Joitain tehokkaita kuvia Yu on silti saanut aikaiseksi.

Tuhon kuolema, Kykloopin paluu, Kittyn lähtö siviiliin, Kolossin kuolema, perintöviruksen parannuskeinon löytyminen ja Magneton armeijan mobilisointi - ei voi sanoa, etteikö X-Menissä tapahtuisi mitään. Kerralla luettuna kokonaisuus vaikuttaa ikävästi hätiköidyltä: vanhat tarinat pitää saada äkkiä haudatuksi ja pöytä siivottava tulevaa hallintoa varten. Hätiköinnin vaikutelman antaa myös lukijakirjepalstalla referoitujen Suomessa julkaisemattomien tarinoiden määrä. Niiden ulkomailla saamasta kritiikistä päätellen mitään ihmeempää ei olla kuitenkaan menetetty.

Keskinkertainen, siirtymävaiheen numero, tämä näin. Kaikkien muiden paitsi kovimpien Ryhmä-X-diggareiden kannattaa odotella ensi vuotta, ennen kuin hyppäävät X-kelkkaan.

Ensi viikolla Katuojassa: Nais-Katuoja! Arvioissa naisnäkökulmaa ja näkökulmaa naisiin; listalla muun muassa uusin Naisen kanssa –albumi, Parrakas nainen –sarjan Hanki elämä sekä Milo Manaran Click! 4.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.