etusivu       KK-files

 

KATUOJA

Sarjakuva-arvioita
30.7.2002

Lehdet luki Otto Sinisalo


Katuojassa tällä viikolla: Spawn 4/2002, Spider-man 8/2002, Goddess TP

Tällä kertaa uutuuksista jää sattuneesta syystä arvioimatta uusin Mega-Marvel, jossa jatkuu Brian Bendisin ja Mark Bagleyn Ultimate Spider-man. Olen kyllä lukenut sen Marvelin dotcomics-sivuilta. Kyseessä on siis uusi versio Hämähäkkimiehen nuoruudesta, joka sisältää näpäkkää dialogia, hyvää tarinankerrontaa ja laadukasta kuvitusta. Tarinassa nuori H-mies käy rikollislordi Kingpiniä vastaan. Tarjolla on edellistä osaa enemmän actionia sitä kaivanneille. Jos pidit edellisestä numerosta, kannattaa hankkia tämäkin.

Ja sitten SPOILEREITA, varsinkin Spawiniin.

Spawn 4/2002


Useimmiten, kun tarina alkaa lainauksella Raamatun Johanneksen ilmestyksistä, tietää astuneensa paskaan. Ilmestyskirjan käyttö tarinan lähtökohtana oli klisee jo 1500-luvulla. Silti kirjoittaja Alan McElroy rakentaa uuden SPAWNIN koko tarinan ilmestysten varaan.

McElroyn tarina tapahtuu vuoden 1998 Spawnissa esitellyssä post-apokalyptisessä tulevaisuudessa, jossa Helvetti on noussut maan päälle. Tuo tarina oli taannoin yksi syy siihen miksi lopetin Spawnin lukemisen – koko dystooppinen tulevaisuusvisio oli niin läpeensä paatoksellinen ja synkkä, että herätti minussa pelkkää hilpeyttä.

Tarina jatkaa siitä, mihin taannoinen juttu jäi. Pieni joukko tuhosta selvinneitä ihmisiä taistelee Helvetin armeijoita vastaan uusin Spawn joukoissaan. Jumalan avustuksella Spawn värvää joukkoihin kadotetun sielun, joka muuttuukin sitten enkeliksi. Jumala puhuu myös nuorelle Matthew’lle, jonka äiti on lähdössä muiden ihmissoturien kanssa räjäyttämään pahaa Antipaavia takaisin Helvettiin.

Spawn on teemoiltaan kokolailla raamatullinen, mutta uskonnollinen kuvasto toimii tavallisesti vain tekosyynä näyttää demoneita, gorilloja ja enkeleitä hakkaamassa toisiaan silpuksi. Tällä kertaa kuitenkin kristitty kuvasto nostetaan tarinan keskipisteeksi ja McElroy suhtautuu siihen haudanvakavasti, ilman minkäänlaisia etäännyttämisyrityksiä.

Raamattua lainataan suoraan, jatkuvasti, ja pitkään. Tuore enkeli yltyy Jumalan armon ylistykseen, sotilaat lausuvat psalmeja ja maailmankaikkeuden pahinkin olento puhdistetaan Jumalan kaikkivoivalla rakkaudella. Lopussa demonitkin itkevät Jumalan hyvyyttä ja McElroy kirjoittaa kertojanäänellään: ”Halleluja – Aamen.”

Minulla juurikaan mitään kristittyjä vastaan, eikä raamatullisten aiheiden käyttö fiktiossa ole mitenkään tuomittavaa. Kaikkihan sitä tekevät. Mutta kun tarina ei niinkään käytä kristittyä aineistoa vaan pikemminkin survoo Jumalan sanaa lukijan kurkusta alas jenkkiläisen tele-evankelistan hienovaraisuudella, jokin on pielessä.

Asiaa eivät myöskään helpotan tarinan käsittämättömät käänteet. Esmerkiksi Matthew pelastuu puolet manteretta räjäyttävältä pommilta hyppäämällä sitä kuljettavasta junasta juuri ennen räjähdystä. Myöskään loppupahiksen paljastuksessa ei ole juurikaan järkeä, kun ilkiö niitataan Pyhällä Hengellä välittömästi sen jälkeen.

Tarinan alussa olevan sivulauseen, jossa mainitaan joukko valittuja ihmisiä, jotka tempaistaan Taivaan riemuun maan päältä, olisi pitänyt olla varoittava vihje. Tämähän on Spawn-versio Left Behind –tuoteperheestä! Left Behind on sarja kirjoja, leffoja, sarjakuvia ja äänilevyjä, joissa kerrotaan mitä tapahtuu, kun Jumala kerää laumansa maan päältä ja ”jälkeenjääneet” joutuvat taistelemaan maailmanlopun uhkia vastaan. Tarinoissa on tietysti saarnaava ja syvä kristillinen paatos.

Tälläiselle materiaalille on kaksi paikkaa: roskis ja Vartiotorni-lehti.

McElroy vastaa muuten myös Halloween 4:n ja Resident Evil –elokuvan kässäreistä. ’Nuff said.

Ihan täysi hukkahankinta ei tuore Spawn kuitenkaan ole. Kakkostarinasta vastaan Ultimate Spider-manista ja parista tusinasta muusta sarjakuvasta tuttu Brian Bendis. Tarinassa ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Spawn ja Klovi ottavat yhteen asian tiimoilta. Bendisin dialogia juonen kuljetuksen kustannuksella suosivan tyylin takia juttu ei etene juuri mihinkään. Siinä nähdään silti hienoja tunnelmapaloja ja aika herkullisen häiriintyneitä kohtauksia. Tämän tarinan loppuun seuraaminen voi jopa kannattaa, jos ei muuten niin ainakin erikoisen kuvituksen takia.

Niin, se kuvitus. Taiteilija Ashley Wood esittäytyy ensimmäistä kertaa Suomessa Spawnin sivuilla. Woodin surrealismia tavoitteleva tyyli muistuttaa Dave McKeanin maalauksia. Grafiikka on mahdottoman hienoa. Varsinkin Woodin valoefektit viehättävät suuresti.

Wood, joka kuvittaa lehden molemmat tarinat, ei kuitenkaan ole välttämättä kovinkaan hyvä sarjankuvantekijä. Hänen hahmojaan ei aina erota toisistaan ja toiminta jää aina vähän epäselväksi. Ilman selitetekstejä tarinoita olisi mahdoton seurata. Näin ei sarjakuvassa tulisi olla.

Spider-man 8/2002


Perinteisempää kynäilyä tarjoillaankin sitten uudessa SPIDER-MANISSA. Ensimmäisen puoliskon kuvittaa John Romita JR., joka tapansa mukaan toimittaa laadukkaat 25 sivua. JRJR se sitten osaa. Niin kuin missä tahansa puuhassa, on sarjakuvissakin veteraanin työtä aina ilo katsoa.

J. M. Straczynski lopettaa Morlun-tarinansa parin näppärän käänteen jälkeen. Hyvä nähdä supersankarin käyttävän niitä aivojaankin välillä. Tosin ihmekö tuo että käyttää, viime numeron turpiinoton jälkeen nimittäin. JMS tarjoilee taas oikeassa suhteessa huumoria ja toimintaa, ja puheiden pitämiseen sorrutaan vain kerran. Huumorielementit toimivat taas yllättävän hyvin. H-miehen riemu loppusivuilla on melkeinpä tarttuvaa. Eräs sivuhahmo saa tarinalleen hauskan lopun. Lopputvistissäkin on lupausta.

Sitten tarjoillaankin taas Paul Jenkinsin ja Mark Buckinghamin Peter Parker –tarina. Jenkins on aiemmin esitellyt erilaisia kadunmiehen näkökulmia Hämikseen ja tällä kertaa Hämäriä tarkkaillaan tätä ihannoivan mustan slummilapsen vinkkelistä. Tarina on humaani moraliteetti sankarien yleismaailmallisuudesta, näin niinku hienosti sanottuna. Epätavallisin vähän aikaan lukemani H-mies-tarina.

Kuvittaja Buckinham pitätäytyy taas hitaassa, perinteistä ruudukkoa käyttävässä tarinankerronnassa. Tulos on viehättävä. Voikohan syynä tosiaankin olla Bucksterin paksut ruutuvälit? Ne rauhoittavat kummasti. Sarjakuva-diapamia.

Oikein mallikas numero kaiken kaikkiaan. Kaikki yhteen ääneen taas: ”Hämähäkkimies on parempi kuin miesmuistiin.”

Goddess


Jos tutkii Garth Ennisin tuotantoa, saattaa ällistyä siitä, miten vähän skaalaa hänellä todellisuudessa on. Samat arkkityypit, maneerit ja tilanteet esiintyvät kerta toisensa jälkeen eri tarinoissa.

Otetaan esimerkiksi GODDESS-albumi, joka kokoaa yhtä aikaa Preacher-sarjan alkunumeroiden kanssa ilmestyneen Goddess-minisarjan. Löytyykö runsaasti graafista väkivaltaa? Kyllä. Uskonnollisia teemoja? Jeh! Sadistisia pahiksia? Juu! Sadistisia sankareita? Totta kai! Sotilaita tulen alla? Jo vain. Hauskaa, luonnollista dialogia? Kysy vaan kuinka paljon. Perverssejä? Nooh, ei juurikaan. Mutta viittauksia niihinkin.

Goddess on tarina nuoresta irlantilaisesta Rosiesta, joka huomaa saaneensa käyttöönsä yliluonnolliset voimat, joilla ensi töikseen pistää vahingossa Britannian saaren kahtia. Rosie lyöttäytyy kimppaan vanhojen luonnonsuojelijaradikaali-ystäviensä kanssa ja lähtee kohti pohjoista, josta hän uskoo löytävänsä voimiensa alkuperän. Joukon kintereillä juokseekin sitten ylilyönteihin taipuvainen CIA:n agentti, väkivaltainen brittipoliisi ja lopulta koko jenkkiarmeijakin.

Kyseessä on siis road-sarjakuva, jossa lokaali vaihtuu vinhaan ja paikkoja räjähtää. Hiljaisina hetkinä Ennis antaa hahmoilleen luonnetta, vaikka paikka paikoin sortuukin stereotyyppeihin. Päähenkilö Rosie on kyllä yksi parhaita, ellei paras Ennisin hahmo, johon olen törmännyt. Tämän käytännöllinen ja empaattinen luonne tasapainottaa hillittömästi ryntäilevää tarinaa.

Goddessissa voi havaita joitain juonielementtejä, jotka eivät aivan toimi ja jotka Ennis onnistui myöhemmin toteuttamaan paremmin Preacherissa. Esimerkiksi siinä missä Preacherin vihulaisilla oli taustatarina, jolla heidän motivaationsa perusteltiin, Goddessin pahikset jäävät tässä suhteessa yksiulotteisiksi sadisteiksi ilman sen kummempaa syytä teoilleen. Tämä syö pohjaa kokonaisuudelta, joka kuitenkin tavoittelee paikka paikoin jonkinlaista vakavaa sävyä.

Kuvittajana on Phil Winslade, jonka tyyli on tarkkaa ja realistista. Vaikka Winslade liioittelee kyllä toisinaan ihmishahmojensa ulottuvuuksia, taipuu miehen kynä hurjiin niin joukkotuhokohtauksiin kuin hiljaisiin dialogihetkiinkin. Vaikka kirkkaat värit sotkevät joitain tarkempia kuvia, on tyyli sopiva yhdistelmä realismia ja fantastista Goddessin tarinaan.

Ennis on kuin tuotemerkki. Luettuaan yhden miehen sarjakuvan, tietää jo pitääkö niistä muista. Sama pätee Goddessiin: se on viihdyttävä hauskaa dialogia, yllättäviä käänteitä, roisia väkivaltaa, hyviä hahmoja ja runsaasti toimintaa, mutta ei mitään elämää suurempaa. Sitä saa mitä tilaa.

Ensi viikolla: jaa-a. Todennäköisesti arvioitavana on ainakin yksi ulkomainen albumi. Jos lehtikioskeihin ilmestyy jotain kiinnostavaa, kirjoitan siitäkin. Siihen asti, moro.

* * *

Tästä laatikosta voit jättää palautetta kirjoittajalle.
   

etusivu       KK-files