KATUOJA

Idioottien jalanjäljet

Arviot: 30.12.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Jos olette katkeria siitä, että viime viikolla en kirjoittanut arvioita, voitte kiittää Valtion rautateitä, jotka jättivät minut viikko sitten lumimyrskyyn Tampereelle vailla jatkoyhteyksiä tai neuvontaa. Ei parhain päiväni, viime tiistai.

Uusimmassa MEGASSA näemme jälkimmäiset kaksi episodia numerossa 3/2003 alkaneesta Ultimate X-Men -kokonaisuudesta. Mark Millarin kirjoittamassa tarinassa Magneto hyökkää uudelleenohjelmoidun Vahtiarmeijan kanssa Yhdysvaltoihin ja Ryhmä-X yrittää luonnollisesti estää tätä. Kyklooppi vaihtaa hetkellisesti puolta ja Wolverine puolestaan siirtyy ennalta-arvattavasti vaikkakin kehnosti perustellusti hyvien jätkien kerhoon. Hän liittyy Xavierin joukkoon, koska löytää pienen humanistin sisältään? Kyseessä voi tietenkin olla jonkinlainen juoni, mutta aiemmin pahaksi murhamieheksi kuvatun äijän kääntymys tapahtuu liian nopeasti ollakseen uskottava. Samoin Kykloopin ailahtelulla ei näytä olevan muuta tarkoitusta kuin esitellä lukijalle Magneton näkökulma ja tämän mutanttiyhteiskunta. Kyklooppi ei oikein missään vaiheessa tunnu uskovan Magneton ideologiaan ja tämän nopea kääntymys takaisin Xavierin leiriin saa hänet vaikuttamaan lievästi keskittymishäiriöiseltä tai vain yksinkertaiselta.

Millarin näkemys Professori X:sta on mielenkiintoinen. Millar ei yritäkään myydä tätä sankarina vaan hän laittaa Xavierin käyttäyttymään kuin superrikollinen, aivopesemään alaisiaan ja surmaamaan vihollisiaan. Onpa hänellä valkoinen kissakin kuin parhaallakin Bond-roistolla. Tyylilleen uskollisesti Millarin toimintakohtaukset ovat kaikessa järjettömyydessään hupaisia. Kiinteistöä romutetaan ja jättirobotteja lentää taivaan täydeltä. Kuvittaja Andy Kubert huitoo mukana mallikkaasti, ja mutanttisota näyttääkin komealta. Visuaalisesti tarinassa on suuren budjetin toimintaelokuvan henkeä.

Jatkaakseni Millarin hyvien ja huonojen puolien käsittelyä: hän osaa kirjoittaa ja rytmittää menevän ja jännittävän toimintakohtauksen, mutta dialogi ei ole hänen vahvinta alaansa. Hän yrittää kehittää hahmoja kirjoittamalla näiden suuhun eksposioita. jossa he kuvailevat itsensä tai toisten luonteenpiirteitä. Esimerkiksi Elohopea valittaa, että itkee itsensä uneen (kuka sellaista yleensäkään myöntää?), mutta ei vaikuta missään välissä mitenkään surulliselta. Millarin hahmot tuntuvat nalkuttavan jatkuvasti, haukkuen toisiaan idiooteiksi, saastaksi, paskiaisiksi tai nulikoiksi. Sen lisäksi, että Ryhmä-X:ää tuntuu vaivaavan Touretten oireyhtymä, hahmot vaikuttavat kaikki kyynisiltä ja tylsiltä. Kapteeni Haddockilla olisi mutanteille opetettavaa solvauksen alalla.

Millarin tarinan jälkeen lehdessä hypätään kuuden jenkkinumeron ohi Amerikan sarjakuvaskenen vihatuimman miehen, Chuck Austenin kirjoittamaan Gambiitin soolotarinaan. Austenin tarina ei ole mitenkään huono, vaikka miestä ympäröikin varsinainen albatrossin maine. Se ei tosin ole myöskään millään tapaa mielenkiintoinen

Ultimaattinen Gambiitti ei eroa ei-ultimaattisesta Gambiitista merkittävästi. Hahmo on nuorempi ja tämän voimat ovat epämääräisemmin määritelty. Tarinassa kaduilla asuva mutanttivaras ottaa suojaansa orpotytön, jota vainoaa tämän vanhemmat surmannut - kyllä, aivan oikeasti - ultimaattinen Nuijapää. Vaikka miten venyttelisi mielenkiintorauhasiaan, Nuijapää ei ole koskaan ollut erityisen kiehtova. Hän on gangsteri, jolla on metallilaatta päässään. Ultimaattinen Nuijapää - minua huvittaa suuresti asua maailmassa, jossa voin kirjoittaa "ultimaattinen Nuijapää" - ei myöskään juuri eroa mainstream-versiostaan, mutta täyttää tarinan geneerisen roiston rooli kelvollisesti.

Gambiitin ja pikkutytön suhde kuvataan kliseisenä söpöilynä, jossa orvot, traumatisoidut katulapset saavat tukea toisistaan. Tyttö ei muutu missään vaiheessa uskottavaksi hahmoksi vaan jää idean asteelle. Austen ei anna tällä muita luonteenpiirteitä kuin "lapsi". Myöskin tarinan väkivaltainen loppuratkaisu on ennalta-arvattava ja jännitteetön.

Essad Ribicin maanläheinen kuvitus on askel alaspäin Kubertin siististä ja energisestä jäljestä. Hänen toimintakohtauksensa ovat hyviä: kuvakulmat ovat etevästi valittuja ja ruutujako tarinaa hyvin kuljettava. Ongelma ovat hiljaisemmat kohtaukset, joissa häiritsevät Ribicin hahmojen kasvonilmeet ja -muodot, jotka harvoin onnistuvat välittämään hahmojen tunnetilaa lukijalle. Pikemminkin ne näyttävät irvistelevän ja vääntelevän naamojaan.

SUOSITUS: Sekalainen soppa, tämä. Toisaalta ensimmäinen tarina näyttää hyvältä ja toiminta on hauskaa, mutta Millarin hahmot ovat epämielenkiintoisia ja paikoin tarina säntäilee liian nopeasti eteenpäin. Austenin tarina puolestaan ei koskaan nouse kliseidensä yläpuolelle ja Ribicin kuvitus on yhtä tylsää kuin kokonaisuuskin. En suosittele.

Ensi viikolla, jos olosuhteet suovat, vietetään Katuojassa armorikasta uuden vuoden juhlaa, ja muistellaan kuluneen vuoden lehtipistesarjakuvia ja katsotaan vuoteen 2004. Siihen asti - ja nyt, hyvää uutta vuotta. Älkää sammuko ravintolan vessaan, sammukaa katuojaan!

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.