KATUOJA

Zap. Biff. Pow.

Yön ritarin perintö

Frank Millerin Bat-sarjis Yön Ritarin paluu on jakanut mielipiteitä pitkin vuotta. Rami Rautkorpi summaa kolumnissaan yhteen kaiken sen, mikä DK2-minisarjassa lukijoita kummastuttaa.

Eläköityneen Batmanin myöhemmistä vaiheista kertova Frank Millerin Yön ritarin paluu vuodelta 1986 (suomennettu 1987) on amerikkalaisen sarjakuvan klassikko, joka Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenin kera on saanut kyseenalaisen kunnian supersankarisarjakuvan murroksesta 80-luvulla. Poliittinen satiiri, väkivallan realistinen kuvaus (lue: veren roiskuttelu) sekä sankarin motiivien ja jopa mielenterveyden kyseenalaistaminen vakiinnuttivat asemansa supersankarisarjakuvassa osittain Yön ritarin paluun suunnattoman suosion ansiosta.

Teemojen lisäksi myös Yön ritarin paluun toteutus innoitti jäljittelijöitä. Millerin ruutusommittelun ja kerronnan kaikkia osatekijöitä on vaikea kopioida onnistuneesti, mutta Millerin oivallisesti käyttämät koko sivun ruudut ovat yhä monen aloittelevan kuvittajan kainalosauva, ja puhuvat päät televisioruuduissa olivat pitkään olennainen osa Todd McFarlanen Spawnin kerrontaa.

Ja tietenkin Millerin näkemyksellä oli vaikutuksensa tulevien vuosien Batman-tarinoihin, siitä huolimatta että tarina sijoittuu väistämättä virallisen jatkumon ulkopuolelle, tulevaisuuteen jota ikuisesti 29-vuotias Batman ei koskaan saavuta. Moraalisen vakaumuksen sijasta Batmania ajavaksi voimaksi tuli patologinen mielenhäiriö. Batmanin ja Teräsmiehen tosiystävyyteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuneen "maailman hienoimman tiimin" korvasi ylitsepääsemättömien erimielisyyksien värittämä vastentahtoinen yhteistyö. Ja mikä tärkeintä, Millerin viittaukset Robin II:n kuolemaan johtivat lopulta vuoden 1988 pahamaineiseen yleisöäänestykseen, jonka seurauksena Batmanin pikkuapuri päästettiin päiviltä myös virallisessa tarinajatkumossa. Kuten Yön ritarin paluu niin herkullisesti osoitti, synkän viittaritarin parittaminen räikeäasuisen lapsikätyrin kanssa on niin kieroutunut ja hahmon uskottavuudelle vahingollinen idea, että Batman säilyi yksinäisenä sutena... kokonaiset kaksi vuotta.

Tänä vuonna Miller, yhdessä paremman puoliskonsa ja alkuperäisen Yön ritarin värittäjän Lynn Varleyn kanssa, teki jatko-osan... korjaan, aivan uuden sarjakuvan nimeltä Yön ritari iskee jälleen. Teos on saanut lievästi sanottuna kirjavan vastaanoton. Joidenkin -- kuten allekirjoittaneen -- mielestä Miller yksinkertaisesti epäonnistui omaperäisen ja kiinnostavan supersankarisarjakuvan teossa. Joidenkin mielestä teos on aivan kelvollinen, se vain kärsii vertailusta fanien epärealistisiin ennakko-odotuksiin. Mutta on myös esitetty, että Yön ritari iskee jälleen tullaan vuosien saatossa näkemään edeltäjänsä kaltaisena merkkiteoksena. Voiko näin käydä, ja jos voi, niin mistä me sen huomaamme?

Nostan nyt esille joitakin omasta mielestäni merkittäviä piirteitä tästä uudesta Yön ritarista. Yritän selvittää, mikä niiden merkitys on teoksen viitekehyksessä, mikä taas supersankarisarjakuvien yleisessä viitekehyksessä, ja ennustaa, tulevatko ne jollain tavalla vaikuttamaan tulevaisuuden supersankarisarjakuviin. Kirjoittaja ja Katuoja eivät vastaa kolumnin pohjalta tehdyillä pitkävetoriveillä hävityistä rahoista.

Suurpiirteinen kuvitus

Millerin viivatyöskentely on varsin karua ja taustat minimalistisia, mutta poikkeuksellisinta on se, että kuvituksen tyyli vaihtelee jokseenkin naturalistisesta räikeän karrikoituun. Miller on selvästi halunnut sivuuttaa kaikki tyylilliset rajoitukset, joita kuvittajat yleensä asettavat itselleen johdonmukaisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Tärkeintä on ollut saada yksittäiset ideat esitettyä mahdollisimman tehokkaasti.

Tällainen lähestymistapa poikkeaa selvästi sarjakuvan valtavirrasta, sillä vakituisen suosion saavuttamiseksi kuvittajat hiovat tyylinsä varsin tarkkaan määrätynlaiseksi. Tutuista ja turvallisista maneereista poikkeaminen ärsyttää faneja, ja siksi tällainen tyylillinen irrottelu tulee jäämään vain nimekkäimpien piirtäjien ylellisyydeksi.

Digitaaliefektit värityksessä

Varley yhdistelee ennakkoluulottomasti tasaisia väripintoja, pehmeitä väriliukuja sekä täysin digitaalisesti luotuja kuvioita. Luonnollisen näköisistä pintakuvioinneista ei ole tietoakaan. Vastikään akvarelleista tietokoneen ääreen siirtyneen taiteilijan harhailevia yrityksiä ja erehdyksiä on mahdoton erottaa todellisesta pioneerityöstä.

Loppujen lopuksi tietokoneväritys on kuitenkin ollut jo vuosien ajan kehittymässä aivan eri suuntaan, joten Varleyn käyttämät menetelmät jäävät harvinaisuuksiksi.

Vapaa assosiaatio

Minisarjaksi Yön ritari iskee jälleen on juoneltaan hämmästyttävän epäjohdonmukainen. Ensimmäisen osan säntillisen pohjustelun, teemojen ja hahmojen esittelyn jälkeen tarina hajoaa toisiinsa löyhästi liittyviin toimintakohtauksiin, joiden päälle on huolettomasti ripoteltu mielijohteenomaisia tv-parodiapaloja. Lähes täsmälleen teoksen puolivälissä alkaa yllättäen uusi juonenpätkä, joka lopulta syrjäyttääkin ensimmäisessä osassa alkaneen vallankumousjuonen ratkaisun tarinan varsinaisena huipentumana. Kaiken kruunaa yhden ruudun pituinen vilkaisu takaisin trikoisiin puristautuneiden Haukan ja Kyyhkyn elämään, jota Miller ei voinut olla kommentoimatta, teoksen yleisestä linjasta poiketen, kaikkitietävän kertojan äänellä.

Käytännössä Miller on kritiikittä sylkenyt paperille kaikki päähänsä pälkähtäneet ideat, tavoitteenaan jonkinlainen luovan energian ilotulitus. Voin vain esittää hartaan rukoukseni, että valikoiduista aineksista huolellisesti rakenneltujen tarinoiden arvostus, josta Alan Mooren, Warren Ellisin ja Kurt Busiekin kaltaisten kirjoittajatähtien nauttima suosio kielii, tulee kestämään.

Hyvästit jatkumolle

Nimen perusteellahan voisi kuvitella, että Yön ritari iskee jälleen on jatko-osa Yön ritarin paluulle. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että tämä ei ole asian laita -- tai ainakin joudumme unohtamaan tietyt oletukset, jotka liittyvät jatko-osan käsitteeseen.

Ensinnäkään kronologia ei täsmää: Heti alussa Batman sanoo, että "on kulunut kolme vuotta siitä, kun kuolin niiden silmissä, jotka elävät maan pinnalla", mikä tuntuisi selvästi viittaavan Yön ritarin paluun loppuhuipentumaan. Toisessa osassa kuitenkin kerrotaan, että asukkaat ottivat vallan Arkhamin vankimielisairaalassa viisi vuotta sitten, mikä ei suinkaan pitänyt paikkaansa Yön ritarin paluussa.

Tämän lisäksi on tietysti se pikkujuttu, että Batmanin Lepakkoluola räjähti tuusannuuskaksi Yön ritarin lopuksi, mutta esiintyy tietokoneineen, dinosauruksineen ja jättipenneineen tässä uudessa teoksessa -- räjähtääkseen taas kerran tarinan lopussa.

Johdonmukaisen jatkumon säilyttäminen on jälleen yksi rajoitus, jonka Miller on halunnut jättää taakseen, ja tällä hetkellä moni supersankarisarjakuvien tekijä on samaa mieltä hänen kanssaan. Kun uusi kirjoittaja ottaa hahmon haltuunsa, fanit odottavat hänen noudattelevan kaikkia hahmon historian tärkeimpiä yksityiskohtia -- siis kyseisen fanin mielestä tärkeimpiä. Muun muassa DC Comicsin Elseworlds-projektien tekijät ovat päässeet eroon jatkumonn taakasta, mutta myös vakituisten sarjojen kirjoittajat ovat saamassa entistä enemmän vapautta tässä suhteessa. Luulen, että Millerin malli tulee yleistymään: Jos joku (vaikkapa sinä itse) on mennyt rikkomaan suosikkilelusi, riittää kun päätät, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan.

Supersankarit ovat rikollisia

Millerin Batman on ylittänyt rajan lainsuojattomasta oikeudenpuolustajasta anarkistiseksi rikolliseksi. Hän vastustaa moraalitonta hirmuvaltaa häikäilemättömillä terroristi-iskuilla, kuten ohjaamalla lentokoneen päin pilvenpiirtäjää. Erehdyin jo luulemaan, että teoksen päähenkilö onkin tuo karismaattinen karvanaama Osama bin Laden (kaljuuntuneena), mutta kyseinen kohta olikin ilmeisesti kirjoitettu jo ennen WTC:n terroristi-iskua. Millerin todellinen reaktio syyskuun 11:n tapahtumiin nähtiinkin vasta teoksen kolmannessa osassa, mutta hänen ansiokseen voidaan lukea, ettei hän samalla yrittänyt kaunistella Batmanin aiempia toimia epäsuotuisien vertauksien välttämiseksi. Batmanin käsitys supersankaritoiminnan perimmäisestä olemuksesta on karu ja yksioikoinen, ja se saa ylimmän auktoriteetin vahvistuksen, kun tarinan deus ex machina Hal Jordan myöntää: "Tällä planeetalla meidän täytyy olla rikollisia."

Miller ehkä haluaa paljastaa supersankarisarjakuvien tekopyhyyden, mutta loppujen lopuksi hän huitoo vain itse kyhäämäänsä olkinukkea. Jotkut supersankarit ovat jo iät ja ajat olleet aivan avoimesti lain väärällä puolella, kun taas toisten toimille kirjoittajat ovat keksineet kaikenlaisia näennäislaillisia oikeutuksia -- ja se heille sallittakoon jatkossakin. Ei kai Millerkään haluaisi, että koko supersankarigenre jäisi yhden yleisesti hyväksytyn totuuden vangiksi?

Teräsmies dumppaa Lois Lanen Ihmenaisen vuoksi

Miller ei ole ensimmäinen sarjakuvan ammattilainen, joka liittää Teräsmiehen ja Ihmenaisen... öh, romanttisesti yhteen, mutta hän taitaa olla kyllä ensimmäinen, joka ei teeskentele, että kyseessä on mikään muu kuin puberteettinen fanipojufantasia. Idea saavuttaa aidon typeryyden asteen, kun Ihmenaisen ja kaiken elämän kunnioituksella hymistelevän Teräsmiehen lemmenleikit aiheuttavat maailmanlaajuisia katastrofeja, ja koko asia esitetään vitsinä.

Kaiken lisäksi paljastuu, että poissaolollaan loistanut Lois Lane menehtyikin vasta tarinan aikana Metropolisin tuhossa, eli ilmeisesti Teräsmies oli hylännyt hänet kauan sitten, vain voidakseen tyydyttää lisääntymisviettiään hieman tukevatekoisemman naaraan kanssa. Miller lainaa fanipojumaisen pedanttisuuden avainteoksen, Larry Nivenin esseen "Mies terästä, nainen paperia" teoriaa kryptonilaismiehen ja ihmisnaisen yhteensopimattomuudesta, mutta esittää asian sellaisella hersyvän huumorin ja hienovaraisen tragedian sekoituksella, että voisin melkein luulla, että hän kannattaa luovuuden kanavoimista sellaiseen kevytmieliseen pohdintaan.

Loppujen lopuksi Lois Lanen asema Teräsmiehen tyttöystävänä on niin vakiintunut, että siinä eivät jonkun vääräleuan spekuloinnit heidän suhteensa toimivuudesta paljon paina. Ja ennakkotapauksiakin on, kuten Miller hyvin tietää: Jo muinaisen Kreikan jumalat menestyivät varsin hyvin, tuota noin, seuraelämässä kuolevaisten naisten kanssa.

Robin kuolee, vielä kerran

Robin se ei vain suostu heittämään henkeään. Frank Miller ei ehkä ollut henkilökohtaisesti mukana juonessa, kun Robinia tapettiin vuonna 1988, mutta nyt hän ottaa vahingon takaisin. Robinia ammutaan, hänet poltetaan, hänet paloitellaan kappaleiksi, ja lopulta hän putoaa hehkuvaan laavaan. Mutta hän tietenkin ansaitsee kaiken sen. En voi olla ajattelematta, että tässä Frank karkottaa jotain todella piinaavia henkilökohtaisia demoneja. Mitä kauheuksia Frank Miller näkee, kun hän katsoo Robinia?

Onko Miller mahdollisesti kätkenyt tämän arvoituksen ratkaisun tarinan tekstiin? Tuskin, mutta minä teeskentelen niin nyt kuitenkin. Lepakkoluolan itsetuhon käynnistyskoodi on "Zap. Biff. Pow." Nämä tekstit räjähtivät ruudulle aina, kun Batman ja Robin reippaasti rusikoivat rikollisia 60-luvun camphenkisessä tv-sarjassa. Robin luulee keskeytyskoodin olevan edelleen "Kitt. Newmar. Craig." Kissanaista esittäneet Eartha Kitt ja Julie Newmar sekä Lepakkotyttö Yvonne Craig edustivat kyseisen sarjan naiskauneutta. Onko tämä Millerin kunnianosoitus suosikkisarjalleen, jonka iloitteluhengen hän haluaisi palaavan supersankariseikkailuihin? Ehkä, mutta se pilaisi teoriani, joten ei ajatella noin.

Uskon nimittäin, että Miller vihjaa näin, että se Robin, jonka hän haluaa nirhata, on tuon tv-sarjan teennäinen kiusanhenki, "pyhä kynttelikkö"-tyylisiä noloja heittoja viljelevä taukki, joka edustaa kaikkea sitä puhdassydämistä, koko kansan mitäänsanomatonta liirumlaarumviihdettä, joka edelleenkin varastaa suuren yleisön huomion todella särmikkäältä, provokatiiviselta, anteeksipyytelemättömältä tajunnanräjäytystaiteelta. Tämä ilmiö on haudattava lopullisesti, ja siksi Robinilta hakataan pää irti kirveellä.

Joten tässä valossa on siis aivan ilmiselvää, että, siis tuota... Eiei, eihän Robinia voida hengiltä ottaa, vaikka maestro Frank Miller kuinka mallia näyttäisi.

Rami Rautkorpi on Hämähäkkimies-lehden suomentaja ja pitkän linjan sarjakuvaharrastaja.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.