KATUOJA

Kuvia sarjana?

Melkein kuin sarjiksia, paitsi enemmän kuvia

Sarjisleffahan on sellainen elokuva, jossa kuuluisa näyttelijä käkättää ja ilveilee tavalla, joka saa hänen Oscar-patsaansa heräämään eloon vain voidakseen kuolla häpeästä, ja vähemmän kuuluisa näyttelijä uskottelee itselleen olevansa ihan oikeasti elokuvan tähti, vaikka hän saa vähemmän valkokangasaikaa kuin oma sijaisnäyttelijänsä. Terminologiaan perehtymätön voisi luulla, että esimerkiksi Ghost World ja Matkalla Perditioniin ovat sarjisleffoja. Tämä on tietysti aivan hölynpölyä, sillä nehän eivät oikein vastaa tuota sarjisleffan kuvausta. Asiantuntija osaa tietenkin huomauttaa, että teokset, joihin kyseiset elokuvat perustuvat, eivät ole sarjiksia, vaan graafisia romaaneja.

Matkalla Perditioniin ilmestyi hiljattain DVD:nä, ja suosikkiradiopersoonani Dj. Norppa (YleQ, lauantaisin 18-22) otti sen tutkittavakseen ohjelmassaan. Norppa kyllä ymmärtää hyvän sarjisleffan päälle, kuten esimerkiksi Bladen, jonka hän aikoinaan arvioi taidokkaasti toteutetuksi väkivaltaelokuvaksi (tämä taisi olla ennen kuin hän tajusi väkivaltaelokuvien olevan lapsellisia ja tylsiä), mutta kyllä hänkin oivalsi, että sellainen elokuva kuin Matkalla Perditioniin ei voi perustua sarjikseen. Siinähän on ihan juonikin, ja jopa pari suhteellisen uskottavaa henkilöhahmoa. Ilmeisesti DVD:n ekstramateriaalin avulla hän oli päätynyt tämäntyyppiseen ratkaisuun: Matkalla Perditioniin perustuu sellaiseen kirjaan, joka on melkein kuin sarjis, paitsi että siinä on enemmän tekstiä. Eikös olekin hienoa, että suuren yleisön tietoisuus sarjiksiin liittyvistä asioista laajenee tällä tavalla?

Itse olen muuten huomannut, että elokuvat ovat melkein kuin sarjiksia, paitsi että niissä on enemmän kuvia. Onhan elokuvissa nykyään ääntäkin, mutta niin on sarjiksissakin, kun minä luen niitä ääneen. Thraka-toom!

Olen jo aiemmin vääntänyt vitsiä näistä graafisista romaaneista, mutta en aio lopettaa, ennen kuin ihmiset tulevat järkiinsä (eli ovat samaa mieltä kanssani). Amerikkalaiset menivät sössimään asiansa, ja nyt heillä on vaikeuksia erottaa sarjakuvia kaverista, joka yrittää saada ihmisiä nauramaan kertomalla teräviä huomioitaan lentokoneissa tarjoiltavasta ruoasta. Ei se kuitenkaan tarkoita, että meidän suomalaisten pitää tehdä omasta kielenkäytöstämme diskommunikatiivista. Siis epäselvää. Meillä on sana, joka sopii tarkoitukseensa aivan loistavasti: sarjakuva. Muutaman ruudun sarjakuva on strippi (ei niitä vieraslainoja ihan kuin ruttoa tarvitse välttää...), useampi sarjakuvasivu yhdessä on sarjakuvalehti, ja sitten kun se ei enää pysy niiteillä kasassa, se on sarjakuvakirja. Jos on ihan pakko snobbailla, niin sarjakuvaromaanikin käy, kunhan sitten puhutaan johdonmukaisesti myös! sarjakuvanovelleista. Sopiiko?

Asiaan? No, hyvä on. Ne sarjisleffat, alussa antamani määritelmän mukaisesti (ei oteta sitä juttua Oscar-patsaasta ihan kirjaimellisesti, Oscar-voittajatkin ovat rajallinen luonnonvara). Niitä tehdään nyt aivan ennennäkemättömän paljon. Jos sama meno jatkuu, niin Hollywoodissa on jonain päivänä tuotannossa yhtä monta sarjikseen perustuvaa elokuvaa kuin on romaaneihin (ei-graafisiin sellaisiin) perustuvia elokuvia, siis romaanileffoja. Kirjallisuusleffoja. Jotain sellaisia.

Sam Raimin Spider-Man oli viime vuonna niin suunnaton menestys, että se on jo alkanut vähän huolestuttaa. Sarjisfanit ovat alkaneet pelätä sitä, että seuraava sarjisleffa floppaa, ja lipputulojen tulvaan tottuneet studiopomot lopettavat siltä seisomalta sarjiksiin perustuvien projektien rahoittamisen. Voitte vain kuvitella, miten hermostuksissaan, tuota, kirjallisuusfanit ovat joka kerta, kun jokin Tom Clancyn romaani sovitetaan elokuvaksi.

Viimeksi sarjisfaneille sydämentykytystä aiheutti käsikirjoittaja-ohjaaja Mark Steven Johnsonin tulkinta Stan Leen ja Bill Everettin luomasta Daredevilistä. Ei niin, että kukaan olisi ollut huolissaan siitä, kuinka paljon tekele kunnioittaa Leen ja Everettin sarjakuvia (Tämä johtuu ns. Miller-efektistä, joka tarkoittaa Frank Millerin näkemysten aiheuttamaa näennäistä muutosta kuvitteellisen hahmon syvimpään olemukseen). Huolestuttavaa oli se, että Daredevil ei noussutkaan maailman kymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon. Kovin moni ei tainnut vakuuttua siitä, että Daredevil sai oman ennätyskategoriansa: Tuottoisin President's Dayn ensi-iltaviikonloppu (tuottoisin ensi-iltaviikonloppu helmikuussa jäi valitettavasti Ridley Scottin Hannibalin nimiin). Ensi-iltaviikonlopun tuotto oli 40,3 miljoonaa dollaria, minkä! jälkeen lipputulot häkellyttävän tasaisesti puolittuivat joka viikonloppu. Näin ollen maagisesta 100 miljoonan dollarin merkkipaalusta tulikin aikamoinen haamuraja elokuvalle. Olisi ollut melkoisen ironista, jos se olisi jäänyt saavuttamatta. Ilkkujien suureksi suruksi raja kuitenkin paukahti poikki huhtikuun 13. päivä.

Okei, 100 miljoonaa dollaria on aika kiva luku, mutta tarkoittaako se kuitenkaan sitä, että Daredevil on menestyselokuva? Box Office Mojon mukaan elokuvan tuotantobudjetti oli 78 miljoonaa dollaria, ja markkinointikustannukset noin 45 miljoonaa. USA:n lipputulot ovat siis tätä kirjoittaessani hieman yli 100 miljoonaa, ja muun maailman lipputulot noin 66 miljoonaa. Erotukseksi tulee 43 miljoonaa plussan puolella. Näyttäisi aika hyvältä, vai mitä? No, tosiasiahan on se, että lipputulot eivät kokonaisuudessaan mene elokuvan levittäjälle, vaan teatterit tietenkin ottavat oman osansa. Puolitetaanpa ne lipputulot. Erotus 40 miljoonaa miinuksella, ei hyvä. Toisaalta, elokuvan budjetti ei kokonaisuudessaan mene elokuvastudion ulkopuolelle: Elokuvaa tehdään studiolta vuokrattavilla! kuvauspaikoilla ja välineillä. Tämä puoli yhtälöstä taitaa kuitenkin mennä jo liikesalaisuuden puolelle. Pelkkä matematiikka ei taida tätä asiaa ratkaista. Yksi alan vitseistä onkin, että numeroiden perusteella mikään Hollywood-elokuva ei ole koskaan tuottanut voittoa. Muuten voisi käydä niin, että voitosta joutuisi maksamaan osuuksia yhteistyökumppaneille.

No, mitä mieltä taustavoimat mahtavat olla elokuvan menestyksestä? Kaksi viikkoa Daredevilin ensi-illan jälkeen Twentieth Century Fox ilmoitti aikeista tehdä sekä jatko-osa elokuvalle, että oma elokuva sen naissankarille, Elektralle. Mutta tie kehittelyhelvettiin on päällystetty aikeilla (ihan sama, ovatko ne hyviä vai pahoja). Samanlaisia ilmoituksia mahtuu kolmetoista tusinaan, eivätkä ne läheskään aina tarkoita, että elokuva todella tehtäisiin. Kyseessä olikin kai lähinnä yritys kohentaa leffan laskusuhdanteista kassamenestystä, mutta nyt kun tomu on ehtinyt laskeutua, luotettavin tieto Daredevilin menestyksestä on ehkä siinä, että käsikirjoittaja-ohjaaja Johnson on ihan oikeasti pestattu toistamaan tekosensa toisen Marvel-hahmon, Aaveajajan kanssa. Studio on täll! ä kertaa Columbia Pictures, mutta tuotantoa valvoo jälleen Marvel Entertainmentin isokiho Avi Arad, joka mielellään ottaa kunnian Marvel-filmatisointien ohjaajavalinnoista. Jos nyt ainakin toistaiseksi oletettaisiin, että hän tietää, mitä tekee. Laitetaan Daredevil plussien puolelle.

Mutta onhan sarjisfanien pelko elokuvaflopista ihan aiheellinen. Onhan?

Tuskin mikään sarjisleffa on niin yksimielisesti inhottu kuin Joel Schumacherin Batman & Robin (1997), jonka surkea menestys elokuvateattereissa tappoi kaikki sarjiksiin perustuvat Hollywood-projektit. Jos nyt vähän liioitellaan. Tai siis aika hillittömästi. The Internet Movie Databasen mukaan Batman & Robin, budjetti 110 miljoonaa dollaria, tienasi maailmanlaajuisesti noin 237 miljoonaa dollaria. Siihen vielä ties kuinka monen miljoonan dollarin kotivideotulot päälle. Kuten Daredevilin tapauksessa, numerot eivät ihan suoraan kerro, voidaanko Batman & Robinia luokitella taloudelliseksi menestykseksi. Mutta sopiiko sitä kutsua flopiksi? Ei ilman, että sana menettää tehonsa.

Tässä teille floppi: Eddie Murphyn The Adventures of Pluto Nash toi lipputuloja 4,4 miljoonaa dollaria, ja budjetti oli arvioiden mukaan 100 miljoonaa dollaria. Tuollaista saavutusta on suorastaan ilo kutsua flopiksi. Kokeilkaa vaikka.

Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että vuonna 1989 Tim Burtonin supersuositusta Batmanistä alkanut leffasarja päättyi Batman & Robiniin. Ei siksi, että se olisi ollut floppi, vaan siksi, että seuraava Batman-elokuva olisi varmasti ollut. Studio huomasi, että yleisöltä ei pystynytkään lypsämään jatkuvasti rahaa pelkästään suoltamalla ulos jatko-osia joka toinen vuosi. Batman-elokuvien oli tarkoitus olla rahantekokone: Laita dollari sisään, niin saat kaksi ulos. Se, että tuolle hölmöilylle laitettiin loppu, oli kaikkea muuta kuin huono asia.

Ja mitä Hollywoodin sarjisfilmatisointeihin tulee, ei Batman & Robinilla ollut paljon tapettavanakaan. Burtonin Batmanin vanavedessä tehtyjä sarjisfilmatisointeja olivat muun muassa televisiosarja The Flash (1990), Teenage Mutant Ninja Turtles I (1990), II (1991) & III (1993), Jean-Claude van Dammen Timecop (1994), Jim Carreyn ja Cameron Diazin läpimurtoelokuva The Mask (1994), Brandon Leen kohtaloksi koitunut The Crow (1994) sekä sen! jatko-osa The Crow: City of Angels (1996). Muitakin ehkä löytyy, mutta nuo nyt ovat ne, joista joku on ihan oikeasti saattanut kuulla. Mistään sarjisleffojen tulvasta ei ollut kyse.

Marvelin projektit olivat jumissa filmatisointioikeuksiin liittyvien sotkujen ja yhtiön yleisesti huonon talouden takia. Lähimmäksi oikeaa elokuvaversiota pääsivät Kapteeni Amerikka, jonka elokuva on julkaistu videolla ainakin Saksassa, sekä Ihmeneloset, jonka pahamaineinen B-leffojen kuningas Roger Corman tuotti 1,5 miljoonalla dollarilla (ei, en usko, että se pilkku on väärässä paikassa), mutta jota ilmeisen armollisesti ei ikinä päästetty virallisesti levitykseen.

On ymmärrettävää, että taloudellisista vaikeuksista kärsinyt, vankkoja siteitä Hollywood-studioihin vailla ollut Marvel ei tuntunut saavan mitään aikaiseksi. Kummallista on se, että DC Comics, joka on vuodesta 1968 lähtien kuulunut samaan konserniin kuin Warner Bros. -studio, ei onnistunut toistamaan Batmanin menestystä. Mihin jäivät elokuvat Ihmenaisesta, Vihreästä Lyhdystä, Vesimiehestä, Beppo-teräsapinasta? Ja mikä tärkeintä, mihin jäi elokuva Teräsmiehestä? Vuoden 1987 floppi (lipputulot 15,7 miljoonaa dollaria) Superman IV oli päättänyt Christopher Reeven uran Teräsmiehenä, ja viimeistään vuonna 1993, kun jenkkisarjisten spekulaatiohuuma huipentui Teräsmiehen näennäiseen kuolemaan, olisi ollut korkea aika tehdä uusi Teräsmies-filmatisointi. Ei, Lois & Clark ei aivan ajanut sam! aa asiaa. Mutta onhan sitä Teräsmies-leffaa kovasti yritettykin saada aikaan. Ja kun muistellaan Batman & Robinia, niin ehkä onkin parempi, ettei siitä ole tullut mitään.

En varmaan ole vielä maininnutkaan, mikä siinä Batman & Robinissa sitten oli niin kamalaa. Makuja on tietysti monenlaisia, ja kaikilla on varmaan ihan omat syynsä inhota sitä hirvitystä. Jotkut eivät voineet sietää George Clooneyn roolisuoritusta nimiosassa, päänkallisteluineen ja kummallisesti ajoitettuine hymyineen. Clooney on itsekin sanonut tappaneensa Batman-filmit. Minä taas pidin Clooneya kaikkien aikojen parhaana Bruce Waynenä, ja Batmaninä hän oli... no, yritä nyt sitten itse olla luonteva puvussa, jossa ei edes pysty liikuttamaan päätään. Toisaalta jotkut varmaan taas rakastivat niitä pinkkejä gorilloja. Mutta on yksi asia, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvaa täydellisesti Batman & Robinin tekijöiden järkyttävää halveksuntaa ensinnäkin alkuperäismateriaalia kohtaan, mutta mikä tärkeintä, yleisöään kohtaan.

Nännit.

Batmanin ja Robinin asuissa oli nännit. Siis ulkopuolella. Osana asua.

Ilkeät kielet kertovat, että idiootti Batman & Robinin turmion takana on tuottaja Jon Peters, jota myös imartelevasti Barbra Streisandin entiseksi kampaajaksi kutsutaan. Kuinka ollakaan, Peters on myöskin kehittelyhelvetissä edelleen kiehuvan Teräsmies-projektin tuottaja. Hänen Teräsmiestä koskevista näkemyksistään on levinnyt kaikenlaisia kauhutarinoita, varsinkin projektissa hetken aikaa mukana olleen sarjisfani-käsikirjoittaja-ohjaaja Kevin Smithin kautta. Ehkä niitä ei kannata tässä ruveta levittelemään, koska en voi mennä valalle niiden todenperäisyydestä. Jos nyt vain totean, että The Internet Movie Databasen mukaan Peters oli vastuussa näyttelijätär Susan Hartin hiuksista elokuvassa nimeltä Dr. Goldfoot and the Bikini Machine...

Eli Batman & Robinin kohtalo ehkä säästi meidät vielä kamalammalta Batman-elokuvalta, ja ainakin toistaiseksi myös kamalalta Teräsmies-elokuvalta. Varmasti myös muutama Hollywood-tuottaja sivusta seuranneena päätti olla koskematta sarjissovituksiin pitkällä tikullakaan. "Mitä iloa muka sarjiksista on, jos kaveri ei voi lätkäistä sellaisen nimeä johonkin vasurilla kyhäistyyn käsikseen, pakottaa jotain duunariohjaajaa sutaisemaan se selluloidille, ja sitten vain nauraa partaansa, kun lompakko lihoo itsestään?" Heinäkuussa 1997 Walter F. Parkes ja Laurie MacDonald varmaankin nauroivat partaansa, sillä aikaa kun Jon Peters itki shampooseensa. Kuukauden sisällä Parkesin ja MacDonaldin tuottama Men in Black keräsi lipputuloja yli 200 miljoonaa dollaria, ja vuoden loppuun mennessä summa nousi yli 550 miljoonaan dollariin maailmanlaajuisesti.

Luultavasti aika harva edelleenkään tietää, että Men in Black perustuu Lowell Cunninghamin sarjikseen, mutta sehän siinä olikin niin nerokasta. Elokuva hyödynsi sarjakuvan konseptia, eikä mainetta. Lopputulos ei kai yksityiskohdiltaan hirveästi muistuttanut alkuperäisteosta, mutta oleellisempaa on se, että tekijät olivat löytäneet hyvän idean, kehittäneet sitä, ja luoneet jotain, mistä he voivat olla ylpeitä. Sama päti vuotta myöhemmin valmistuneeseen Bladeen, joka aloitti menestyksekkäiden Marvel-elokuvien sarjan (Marvel mainitaan myös Men in Blackin lopputeksteissä, mutta vain sen ansiosta, että Marvel oli ostanut Men in Black -sarjiksen julkaisseen Malibu Comicsin rippeet). Eikä tavaramerkin tunnistettavuus selitä myöskään X-Menin! (2000) suosiota. Kun elokuvantekijät todella uskovat materiaaliin, ja kunnioittavat yleisöään, niin se kyllä palkitaan.

Kuitenkin Spider-Manin ansiosta muutamakin tuottaja on epäilemättä taas saanut päähänsä, että millä tahansa sarjiksista repäistyllä hahmolla saa rahastettua, kunhan vain väsää jotain elokuvaa muistuttavaa. Tuntuu siltä, että joka viikko joku studio julistaa tekevänsä elokuvaversion jostain sarjiksesta. Tätä kirjoittaessani viimeisin ilmoitus oli DreamWorksin The Hands of Shang Chi, ohjaajana Woo-ping Yuen, joka täällä lännessä tunnetaan parhaiten työstään Matrix-trilogian taistelukoreografina. Tuntuu ihan sopivalta yhdistelmältä, vaikka en nyt aivan usko, että Woo-ping on skidinä lukenut amerikkalaisia kung-fu -sarjiksia. Jotkut noista ilmoituksista sen sijaan ovat aika pelottavia. Maaliskuussa Columbia Pictures ilmoitti tekevänsä eloku! van Gargoylesta, joka aikoinaan esiintyi Marvelin Puolustajat-sarjiksessa. Tiedotteen kuvauksen perusteella elokuvalla ei vain tunnu olevan paljon tekemistä sarjakuvan kanssa. Eipä sillä väliä, kunhan vain sanotaan, että leffa perustuu sarjikseen, niin ihmiset yhdistävät sen Spider-Maniin ja haluavat automaattisesti nähdä sen. Dollari sisään, kaksi ulos.

Tuskinpa. Alkaa ilmeisesti olla korkea aika, että Hollywood saa taas läksyn siitä, miten hyviä elokuvia ei tehdä. Eikä ehkä tarvitse edes odottaa Gargoylen valmistumista. Artisan Pictures tiedotti huhtikuun alussa näyttelijä Thomas Janen palkkaamisesta Tuomari-elokuvan nimiosaan. Jane vaikuttaa ihan pätevältä rooliin, ei siinä mitään. Ongelmani liittyy tiedotteen kuvaukseen elokuvan juonesta (vapaa käännökseni):

Tuomari kertoo FBI-peiteagentti Frank Castlesta, jota onni on tähän saakka suosinut. Hän on entinen vihreä baretti, joka on viimein siirtymässä kentältä toimistotyöhön - ja tavalliseen elämään vaimonsa ja poikansa kanssa. Sitten Castlen maailmaa järkyttää juuria myöten painajainen, jota hän on kauan pelännyt: Hänen perheensä teloitetaan hänen viimeisen peiteoperaationsa seurauksena. Ennennäkemättömällä kiihkolla, sumeilemattoman älykkäästi ja vailla pelkoa Castle pyrkii rankaisemaan murhaajia - ja löytääkin viimeisen asian, mitä olisi odottanut: pelastuksen.

Frank Castle on siis FBI-agentti. No, ei se mitään. Hänen perheensä kuolema ei olekaan sattumaa, vaan suunniteltu kostotoimi. Se oikeastaan voimistaa Frankin toimintaan liittyvää itseinhon pohjavirettä. Voi olla ihan toimiva juttu, katsotaan nyt. Ongelma on tuo ihan viimeinen sana: pelastus. Frank Castle ei kertakaikkiaan voi löytää pelastusta. Kun tämä elokuvaprojekti alunperin lähti liikkeelle, sen väitettiin ottavan inspiraationsa Garth Ennisin ja Steve Dillonin tuoreesta versiosta, joka käytännössä kiteytyy siihen, että Tuomari on ydintään myöten musta, täysin kaiken hyvyyden saavuttamattomissa. Eikä se ole mikään radikaali, postmoderni tulkinta. Niin kauan kuin jaksan muistaa, Tuomarin epävirallinen motto on ollut: Frank Castle on kuollut, on vain Tuomari. Jos Castle on kuollut, Castle ei voi löytää pelastusta.

Ei niin, että tuo tekisi elokuvasta automaattisesti huonon. Voi olla, että ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Hensleigh saa aikaan todella mieltäylentävän tarinan, joka kaiken maailman murheen keskelle tuo pienen välähdyksen toivosta. Sillä ei vain ole mitään tekemistä Tuomarin kanssa. Miksi ihmeessä ostaa oikeudet Tuomarin hahmoon, jos lopputuloksen ei ole tarkoitus hyödyntää tuosta hahmosta muuta kuin nimeä ja ulkonäköä? Fanipojuille on jo luvattu, että Tuomarilla on elokuvassa samanlainen asu kuin sarjiksessa, eli iso valkoinen pääkallo paidassaan, joten siinähän onkin jo kaikki, mitä hyvältä sarjisleffalta vaaditaan! Ja muille kuin fanipojuille vain kerrotaan, että tämä katsokaas perustuu sarjikseen, joten se on yhtä hyvä kuin Spider-Man. Dollari sisään...

Tietysti on se kaukainen mahdollisuus, että lehdistötiedotteen laatinut markkinointiosasto ei ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä leffassa on oikeasti kyse. Muistellaanpa rotuennakkoluulot tuominneen X-Men -elokuvan mainoslausetta "luota muutamaan, pelkää muita". Ehkä pitäisi olla luottavaisempi, mutta niinhän se on, että pessimisti voittaa aina. Jos leffa osoittautuu huonoksi, olen oikeassa, jos taas hyväksi, olen iloisesti yllättynyt. Kunpa vain en nauttisi niin paljon oikeassa olemisesta...

Rami Rautkorpi on Hämähäkkimies-lehden suomentaja ja pitkän linjan sarjakuvaharrastaja.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.