KATUOJA

Kohti parempia sarjakuvia

Parranajo ennen leffaa

Ensimmäisessä kolumnissani ilmaisin pessimismini koskien Alan Mooren Tom Strongin jatkoa Mustanaamion sivuilla. Kuinka ollakaan, uusimmassa Mustiksessa (19/2002) on harpattu amerikkalaisen Tom Strongin nelosnumeron yli, ja seuraavassa numerossa ilmeisesti loikataan suoraan kahdeksanteen numeroon. Älkää sanoko etten varoittanut. Koska etukäteen hehkuttamani phlogisten-juttu jää siis Mustiksen sivuilta pois, selvitän nyt pikaisesti mistä siinä oli kysymys.

Vuonna 1922 Tom Strongin arkkivihollinen Paul Saveen yritti tappaa hänet phlogistenilla, kuumuuden nestemäisellä muodolla. Tämä phlogisten siis poikkeaa meidän historiamme tuntemasta phlogistonista, joka tarkkaan ottaen ei liittynyt kuumuuteen, vaan palamiseen, ja jonka olemassaolon kumosi -- niin sanotusti -- ranskalainen kemisti Antoine Lavoisier vuonna 1775.

Tomin kohdatessa jälleen vuonna 1999 jo kuolleeksikin todetun Saveenin kävi ilmi, että tiede oli sittemmin todistanut, ettei phlogistenia ole olemassa. He molemmat kuitenkin tiesivät, että phlogisten oli ollut varsin todellista vuonna 1922. Tämän voi tietysti kuitata vitsailuna siitä, että vanhat sarjikset ovat täynnä kaikenlaisia pseudotieteellisiä keksintöjä, jotka nykynäkökulmasta ovat täysin mahdottomia, eivätkä oikeastaan alunperinkään olleet järin uskottavia. Toisaalta se tuntuu liittyvän eräisiin Mooren Helvetistä-sarjakuvan taustalla kummitelleisiin ideoihin.

Helvetistä-muistiinpanoissaan Moore toteaa, että kaikenlaisia jumalallisia ilmestyksiä pidettiin aivan luonnollisina tapahtumina vielä pari vuosituhatta sitten. Lääketieteellisesti tämä voidaan tosin selittää aivopuoliskojen välillä tietoa kuljettavan aivokurkiaisen nykyistä kapeammalla rakenteella, mutta yksinkertaisesti sanottuna jumalat olivat ennen todellisia, mutta eivät ole enää. Toinen teema jota Helvetistä sivusi, oli teknologiassa ja luonnontieteissä tehdyt harppaukset siirryttäessä 1800-luvulta 1900-luvulle. Tom Strongissa nämä teemat yhdistyvät phlogistenissa, aineessa joka lakkasi olemasta, kun luonnontieteilijät eivät enää uskoneet siihen.

Ostin Albert ja Allen Hughesin From Hellin (alias Helvetistä) DVD:nä, ja maksoin siitä kalliisti. Tuo ei ollut vertauskuva. Kyseessä on siis Alan Mooren ja Eddie Campbellin Viiltäjä-Jack -sarjakuvan Hollywood-versio, joka ei ole alkuteoksen täydellinen irvikuva. Se ei Hollywood-filmatisointien yhteydessä ole itsestäänselvyys.

DVD-kansi mainostaa From Helliä neljän tähden elokuvana. Kunhan en kiinnitä huomiota siihen, että arviot ovat peräisin muun muassa 7 päivää -lehdeltä, tämä saa minut tuntemaan kieroutunutta ylpeyttä From Hellistä. Vajaaälyisillä elokuva-arvostelijoilla on tapana käyttää adjektiivia "sarjakuvamainen" tarkoittaen kaikkea yksiulotteisista henkilöhahmoista räikeään lavastukseen. Koskaan en ole nähnyt elokuvaa kuvailtavan "kirjamaiseksi". Mopottamisen kunniakasta perinnettä jatkaakseen mielikuvituksettomat elokuva-arvostelijat ilmeisesti haluavat kostaa sarjakuvalle elokuvan kirjallisuuspiireiltä osakseen saaman halveksunnan.

"Mutta tässä onkin nokkela, visuaalisesti loistokas elokuva, ja hahhaa, se perustuu sarjakuvaan!" huudan suu vaahdossa. "Anteeksi, nyt tajuan virheeni. Pahoittelen, että olen osaltani estänyt suurta yleisöä käsittämästä, että sarjakuva on kypsä, monipuolinen ilmaisumuoto, joka ei aseta sisällölle sen enempää rajoituksia kuin elokuva tai kirjallisuus", parahtaa elokuva-arvostelija häpeissään. Pian Suomen linja-autot ja raitiovaunut ovat täynnä sarjakuvia lukevia työmatkalaisia, eikä kukaan enää kuuntele ahdasmielisiä fakki-idiootteja, joiden käsitys sarjakuvasta alkaa Viivistä ja Wagnerista ja päättyy Touhulan perheeseen. Ja sitten herään unestani.

Se tietenkin harmittaa, että tämä korkeintaan neljän tähden elokuva perustuu viiden tähden sarjakuvaan. Luulen, että 8-osainen BBC-minisarja voisi tavoittaa alkuteoksen hengen, mutta Hollywood-rahalla ei Mooren tarina siirry valkokankaalle muodonmuutoksitta. DVD:n ekstroista löytyvässä haastattelussa elokuvan tuottaja Don Murphy myöntää tämän -- ehkä liiankin innokkaasti. Riskejähän Hollywoodissa ei sovi ottaa, ettei joudu vastuuseen huonosta kassamenestyksestä.

Elokuvan päähenkilö on siis Viiltäjä-Jackin sijasta Johnny Deppin esittämä tarkastaja Abberline, ja murhien motiivi sekä Jackin henkilöllisyys selviävät katsojalle hänen tutkimuksiensa myötä. Abberline on muuttunut sarjakuvan kiihkottomasta ukkomiehestä huumeriippuvaiseksi leskeksi, jolle on elokuvasovituksille tyypillistä hahmojen yhdistelyä käyttäen annettu toisen sarjakuvan sivuhenkilön, selvännäkijä Robert Leesin kyvyt.

Heather Grahamin esittämä prostituoitu Mary (alias Marie) Kelly on puolestaan käynyt läpi melkoisen valkopesun kelvatakseen Hollywood-sankarin rakastetuksi. Abberlinen ja Maryn sokerisen romanssin juuret ovat kyllä alkuteoksessa, mutta sitä on paisuteltu niin paljon, että Mooren sarjakuvan päätteeksi lukijalle jättämän arvoituksen ratkaisua ei ainoastaan paljasteta elokuvassa, sitä suorastaan märehditään. Onneksi sentään pahimmalta mahdolliselta Hollywood-tyyliseltä väkisin onnelliselta lopulta säästytään.

Sarjakuvan ydin on kuitenkin tallella elokuvassa. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyys ja motiivit, Whitechapelin slummien olot sekä itse murhien yksityiskohdat ovat ennallaan, ja elokuva on täynnä suoraan sarjakuvasta lainattuja näkymiä ja yksityiskohtia. Mukaan ovat päässeet muun muassa Elefanttimies, Buffalo Billin mainos sekä Lontoon okkultistiset maamerkit.

Kaiken kaikkiaan elokuva toimii hyvänä johdantona sarjakuvaan. Romaanien elokuvasovitukset johdattavat jatkuvasti sivistymättömiä moukkia kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan (Itse luen tällä hetkellä Thomas Harrisin Uhrilampaita), ja saman pitäisi ainakin teoriassa toimia sarjakuvienkin tapauksessa. DVD:n kommenttiraidalla ja haastatteluissa ei suinkaan salailla, että elokuva pohjautuu ansioituneeseen sarjakuvaan, joten muutama uusi lukija on ehkä jo syntynyt. Ensijärkytyksestä selvittyään Helvetistä-sarjakuvaan tutustuva voi todeta, että sarjakuvat ovat tosiaan paljon muutakin kuin sanomalehtien kolmen ruudun kevennyksiä.

Mutta ensin tietenkin pitäisi olla sen verran avomielinen, että ylipäänsä tarttuu sarjakuvaan. Sekään ei auta asiaa, että yleisöä hämätään kiertoilmaisulla "graafinen romaani". Ainakin yksi From Hellin arvostellut toimittaja oli käsittänyt, että Alan Moore kirjoitti romaaninsa "kuvailevaan tyyliin". Mikä avuksi, kun on penkonut kaikkien kirjakauppojen ja kirjastojen kaunokirjallisuusosastot läpikotaisin, eikä se graafiseksi kehuttu romaani ota löytyäkseen? Ikävää, että joidenkin mielestä "comic book" on nolo ilmaisu, mutta eihän nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.

Seuraavaksi suomalaisilla valkokankailla viattomia viettelevät sarjakuvafilmatisoinnit ovat Sam Mendesin Matkalla Perditioniin (Road to Perdition) ja näillä näkymin vain Rakkautta & Anarkiaa -festareilla nähtävä Terry Zwigoffin Ghost World. Vesa Kataiston sarjisfestariraportista (Tällä samalla sivustolla!) kävi ilmi, että Daniel Clowesin Ghost World on Kari Heikosen uuden sarjakuvakustantamon ensimmäinen julkaisu, ja itse hoksasin R&A:n verkkosivuilta (www.hiff.fi) että Ghost Worldissa esiintyy Red Hot Chili Peppersin By the Way -videon sekopäinen taksikuski. Nyt jos kaikki Suomen Peppers-fanit saataisiin tutustumaan Ghost World -sarjikseen...

Gangsterieepos Matkalla Perditioniin siis on American Beautysta Oscarin voittaneen Sam Mendesin tuorein ohjaustyö. Pääosia esittävät Oscar-palkitut Tom Hanks ja Paul Newman. Kyllä nyt luulisi elokuva-arvostelijoiden sanovan, että tässä on niin hieno elokuva, että lukekaapa kaikki myös se sarjakuva. Odottakaa vain. Muistelen Helsingin Sanomista lukeneeni, että Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin luoma alkuteos kuuluu jonkin suomalaisen kustantamon syksyn julkaisuihin, olisikohan ollut Egmont.

Mitä elokuvan suomenkieliseen nimeen tulee, kääntäjän vaistoni kertoo, että tarinaan varmaan liittyy jokin Perdition-niminen kylä tahi kauppala. Saapa nähdä. Sen tiedän, että idea poikansa kanssa seikkailevasta palkkatappajasta on peräisin Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman legendaarisesta mangasta Lone Wolf and Cub (Kozure Okami). Ja Paul Newmanin hahmon nimi on elokuvassa muutettu Rooneyksi. Alkuteoksessa nimi on Looney. Liian... sarjakuvamainen?

Rami Rautkorpi on Spider-Man lehden suomentaja ja pitkän linjan sarjakuvaharrastaja.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.