KATUOJA
Kohti parempia sarjakuvia
Sarjakuvia parran takaa
Rami Rautkorpi tarkastelee kahta Alan Mooren sarjakuvaa, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, lukuunottamatta yhtä yhdistävää tekijää: tarkkaa paneutumista yksityiskohtiin.
Viisikymmentäkaksi euroa on kova hinta yhdestä sarjakuvasta, vaikka kyseessä olisikin yksi edellisen vuosisadan maineikkaimmista sarjakuvateoksista. Vasta tavanomaista suuremman palkkapussin innoittamana uskaltauduin hiljattain ostamaan Eddie Campbell Comicsin 572-sivuisen kokoelman Alan Mooren ja Eddie Campbellin sarjakuvasta From Hell, alias Helvetistä.
Helvetistä on englantilaisen Mooren ja australialaisen Campbellin suurteos vuonna 1888 Lontoon Whitechapelissa tapahtuneista murhista, joiden tekijä tunnetaan kutsumanimellä Viiltäjä-Jack. Teoksen mainetta yhtenä kaikkien aikojen parhaista sarjakuvista selittää tekijöiden suunnaton huolellisuus historiallisten tosiasioiden toisintamisessa, mutta myös sen monitahoisuus: Helvetistä tarjoaa murhamysteerin ratkontaa, yliluonnollista kauhua, yhteiskunnallista kritiikkiä, jopa aavistuksen romantiikkaa. Helvetistä antaa paljon -- kunhan sille suo tilaisuuden.
Ottaessani esille prologin ensimmäisen sivun reaktioni oli hyvin tarkasti sama kuin viitisen vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran ryhdyin lukemaan teoksen suomennettua versiota: Onpa harvinaisen ruma sarjakuva. Se nyt on asia erikseen, että tarina alkaa lähikuvalla kärpäsparven ympäröimästä lokinraadosta, mutta aina kun katson tuota sivua, huomioni kohdistuu alimman rivin keskimmäiseen ruutuun, jossa kummallisen litteältä vaikuttava kävelykeppi sojottaa tarkastaja Abberlinen kädestä, joka ei erityisemmin muistuta kättä. Itse asiassa vierastin kuvituksen rujoutta niin, että jätin sarjakuvan lukemisen sikseen muutaman sivun jälkeen.
Lopulta kuitenkin sain koko teoksen luettua suorittaessani asevelvollisuuttani. Itseäni vain vähän kyynisempi voisi laittaa saavutukseni sen tiliin, että ajan tuhlaaminen vastenmielisiin askareisiin oli niinä aikoina täysin jokapäiväistä puuhaa.
Tosiasia kuitenkin on se, että prologin kuvitus ei anna kovin edustavaa kuvaa teoksesta kokonaisuudessaan. Lukija ei saa vihiä Campbellin taidosta kuvata Lontoon historiallisia monumentteja tai tohtori Gullin mystisiä visioita. Kohteliaasti sanottuna suurpiirteinen viivatyöskentely säilyy kuvituksen tunnusomaisena piirteenä teoksen loppuun saakka, mutta pitkän urakkansa aikana Campbell selvästi oppi käyttämään sen vastapainona siistimpää, määrätietoisempaa viivaa. Harvoissa ja valituissa kohdissa on jopa varjostuksessa käytetty apuna viivoitinta!
Oleellista on kuitenkin se, että kuvituksen tyyli palvelee tarinaa täydellisesti. Helvetistä ei kerro kivoista asioista, ja todellinen kauneus -- pakko se ruumiinavausmetafora on johonkin änkeä, pahoittelen -- löytyy vasta rujon pinnan alle katsottaessa. Muutenkin Camppbellin tarinankerrontataidot ovat esimerkilliset. Pohjana on alusta loppuun 3x3-ruudukko, jota muunnellaan ruutuja yhdistelemällä. Jokainen ruutu saa juuri sen tilan, jonka se ansaitsee, ei enempää eikä vähempää. Helvetistä on suoranainen sarjakuvakerronnan oppikirja, jonka soisin sekä kaikkien Top Cow'n kuvittajien, että hiljattaisella egotripillään koko sivun ruutuja ikävästi pahoinpidelleen Frank Millerin pitävän tyynyn alla.
Helvetistä on myös oppikirja historiallisen fiktion kirjoittamiseen. Muistiinpanoissaan Moore selvittää tarinan luonnissa käyttämänsä lähteet sekä ottamansa taiteelliset vapaudet niin pyörryttävän yksityiskohtaisesti, että hän useaan otteeseen vitsailee kohdistavansa tekstin sille ainoalle lukijalle, joka ei ole vielä kyllästynyt tai nukahtanut.
Itse luin innolla jokaikisen rivin muistiinpanoista (okei, saatoin hyppiä vähän, kun Moore luetteli lähteidensä julkaisutietoja) -- ja sen jälkeen podin huonoa omaatuntoa, koska riistin itseltäni kaikki mahdolliset oivallukset tulevilla lukukerroilla. Ainnakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että muistiinpanojen perinpohjaisuus poistaa teoksesta kaiken tulkinnanvaraisuuden, mutta ehkä mielikuvituksessani on vain toivomisen varaa.
Yhden arvoituksen Moore kuitenkin jättää tietoisesti lukijan ratkottavaksi -- ja senkin oivalluksen ojentaa katsojalleen hopeatarjottimella teoksen muuten varsin pätevä Hollywood-filmatisointi, joka tuulee kohtapuoliin Suomessa DVD:lle. Mutta se onkin jo aivan toinen kolumni se.
Mustanaamion kakkossarjana alkoi keväällä Mooren ja Chris Sprousen reipas seikkailusarjakuva Tom Strong, jossa väkivahva ja huippufiksu Tom perheineen suojelee Millennium Cityä toinen toistaan kummallisemmilta vaaroilta. Tykästyin Tom Strongiin niin, että päätin sijoittaa myös Tompan kokoelmaversioon. Etuna on tietysti hieman parempi paperilaatu ja kaltaiselleni koppavalle elitistille elintärkeä alkukielisyys. Ja vaikka luenkin Mustanaamio-juttuja ihan mielelläni alkupaloiksi, ne Stig & Grieg -stripit kyllä pilaavat tunnelman aika tehokkaasti.
Mooren America's Best Comics -lehtien kokoelmissa on myös pienenä bonuksena luonnoksia sekä esipuhe, eräänlainen fiktiivinen artikkeli, joka valaisee sarjakuvan taustoja, mutta jättää tilaa niille lukijan oivalluksille. Tom Strongin esipuhe käsittelee Millennium Cityn ja sen kuuluisimman asukkaan historiaa. Sarjakuvan harrastajat saattavat tunnistaa nimeltä Millennium Cityn kaupunkikuvaa muokanneen arkkitehdin, Winsor McCayn, joka luopui mahdollisesta urastaan piirrettyjen parissa -- eikä siis koskaan tullut kuuluisaksi Pikku Nemo -sarjakuvan luojana.
Moore kertoo myös Yhdysvaltain näkemyksellisestä presidentistä, David Goodman Croleysta. Aavistin tietenkin, että kyseessä on viittaus johonkin meidän maailmamme merkkihenkilöön, mutta paras arvaukseni oli, että Croley on muunnelma pahamaineisesta okkultistista, Aleister Crowleysta. Ironista sinänsä, totuus paljastui lukiessani uudelleen sitä Mooren teosta, joka on osoittautunut varsinaiseksi vedenjakajaksi Mooren uralla: Helvetistä.
Luvun 6 sivulla 16 Mexico Joe mainitsee tarkastaja Abberlinelle amerikkalaisen profeetan nimeltään... David Goodman Croley. Muistiinpanoista ilmenee, että unohdettu profeetta Croley, kuten Tom Strongin presidentti Croley, ennusti muun muassa lentomatkustuksen, monikansalliset yhtiöt ja elokuvat. Helvetistä on tietenkin täynnä kaikenlaisia ennenäkyjä 1900-luvusta, ja Tom Strong, uudenvuodenpäivänä 1900 syntynyt, on myös eräänlainen enne uudesta vuosisadasta, sellaisena kuin viktoriaaninen visionääri -- kuten Tomin isä, keksijä Sinclair Strong -- sen olisi voinut nähdä.
Mooren kehittelemä vaihtoehtohistoria on mukavaa maustetta sarjakuvalle, mutta se ei välttämättä ole Tom Strongin merkittävin piirre. Mustanaamion sivuilla olemme nähneet, kuinka Tom selvitti välinsä Millennium Cityä uhanneiden Moduulimiehen ja Quetzalcoatl-9:n kanssa. Kummassakin tilanteessa hän löysi ratkaisun, joka oli eduksi molemmille osapuolille. Tom puunrunkomaisine käsivarsineen ei tietenkään ole mikään passiivisen vastarinnan mainoshahmo, mutta väkivallan käyttö ei ole hänelle lopullinen ratkaisu. Yksinkertainen, ihailtava periaate, mutta se unohtuu vaarallisen usein toimintasarjakuvien tekijöiltä.
En voi olla huomauttamatta, että Moore on Tom Strongin kautta jälleen kerran palannut Teräsmiehen pariin. Ulkoisiin yhtäläisyyksiin kuuluvat tietenkin ylikehittynyt lihaksisto, otsalle valahtava hiussuortuva ja vanhemmiten harmaantuvat ohimot. Tomilla on rinnassaan kolmio, kuten alunperin Teräsmiehelläkin, ja kun lentorepun hihnat vielä peittävät yläkulmat, niin tuttu viisikulmio valmis. Moore ei juurikaan vaivaudu salailemaan Tomin yhteyttä Terikseen. Esipuheessa hän paljastaa, että Tom Strongia esitti aikoinaan sarjafilmeissä Kirk Alyn, jonka rooleihin Teräsmies kuului meidän maailmassamme.
Tietenkin Moore on keräillyt vaikutteita vähän joka suunnasta, ja teräsmiesmäisyydestään huolimatta Tom ei niinkään ole supersankari, vaan edellistä sukupolvea, pulpsankari. Hänen kykynsä eivät ole yli-inhimillisiä, vaan seuraus ihmisen piilevän potentiaalin toteuttamisesta pseudotieteellisten kasvatusmenetelmien ja salaperäisten rohtojen avulla. Erityisen hymyilyttävä on Tomin keino sietää kipua: Hän visualisoi vaaleansinisen kolmion, mikä käynnistää kehon endorfiinituotannon. Hauskinta siinä on, että tuollainen voi ihan oikeasti toimiakin.
Mikäli Tom Strongin seikkailut Mustanaamion sivuilla jatkuvat (Marvel-lehtien parissa oppii pessimistiseksi näiden asioiden suhteen), tutustumme maapallon muinaiseen valtiaaseen, perhekriisiin Strongin tyyliin, sekä ihmeaine phlogisteniin. Viimeksimainittu onkin kiehtova tapaus, ei ainoastaan siksi, että siihen liittyvä mysteeri näyttää jatkavan eräitä teemoja jotka Helvetistä esitteli, mutta myös siksi, että luonnontieteen aikakirjat tuntevat aineen nimeltä phlogiston, vaan ei phlogisten. Tämä saattaa liittyä siihen, että Mooren version historiassa on muutakin erskummallista, mutta mieluummin tulkitsen sen niin, että tuo pelottava partasuu, kirjoittaja jonka kynä ei kelvotonta tekstiä sylje, on kuitenkin vain ihminen: hän on tehnyt virheen.
Rami Rautkorpi on Spider-Man lehden suomentaja ja pitkän linjan sarjakuvaharrastaja.
Tästä laatikosta voit jättää palautetta kolumnin kirjoittajalle.