Katuoja on Kalaksikukon suojeluksessa!

KATUOJA

Black power?


Etusivulle

Marsilaisneekerit hyökkäävät!


Englanninkielisten supersankarisarjakuvien mustat supersankarit ovat perinteisesti olleet stereotyyppisiä kopioita tunnetummista valkoihoisista hahmoista. Sarjakuvakriitikko ja suomentaja Rami Rautkorpi tutkii kolumnissaan, mitä mustille supersankareille kuuluu vuonna 2003.


Black Lightning Outsiderien jäsenenä

Nyt on mielenkiintoinen aika olla musta supersankari. Minä en tosin ole kumpaakaan, mutta uskoisin asian olevan näin. Viimeksi sen sai huomata Jefferson Pierce alias Black Lightning (eri asia kuin Marvelin Musta salama eli Black Bolt). DC Comicsin julkaiseman Green Arrow'n sivuille ilmestyi hiljattain aivan tyhjästä hänen ennennäkemätön veljentyttärensä, jota Vihreä nuoli vähän humpsauttaa, ja jonka pahat kapitalistisiat sitten murhauttavat (älkääkä sitten nähkö tässä mitään syy-seuraussuhdetta). Tästä suivaantuneena herra Pierce sankarillisesti murhaa pahan kapitalistisian. Mielenkiintoista tästä tekee se, että normaalisti Piercellä on niin jykevä moraalinen selkäranka, että hän saa Teräsmiehenkin näyttämään hahmolta Markus Selinin tuottamassa elokuvassa.

Black Lightningin luojan, Tony Isabellan mielestä tämä ei ole mielenkiintoista, vaan suorastaan törkeää. Isabella, joka allekirjoittaneen tavoin ei ole musta, saati sitten supersankari, haluaisi Black Lightningin olevan aina se positiivinen musta roolimalli, joksi hän hahmon aikoinaan tarkoitti. Isabella ottaa luomuksensa kohtelun varsin henkilökohtaisesti, siitä huolimatta, ettei hänellä ole minkäänlaisia laillisia oikeuksia siihen, vaan hahmon omistaa kokonaan DC Comics. Hahmon esittäminen tällaisessa valossa tuntuu hänestä, miten sen nyt sanoisi kauniisti... suoranaiselta peräänajolta.

Luke Cage, getton sankari

Mikä onkin sinänsä hassu juttu, koska hyvin samankaltainen juttu tapahtui kaksi vuotta sitten, kun toinen Isabellan kirjoittama, vaikkakaan ei hänen luomansa, musta supersankari Luke Cage alias Voimamies vieraili Alias-lehdessä (ei sukua samannimiselle tv-sarjalle), jonka päähenkilöä, yksityisetsivä Jessica Jonesia hän, tuota noin, ajoi perään. Enkä puhu nyt liikennerikkomuksesta. Mielenkiintoista, ja Isabellan näkökulmasta siis törkeää, tästä tekee se, että herra Cage ei ollut kyseisen tapahtuman aikaan vakiintuneessa seurustelusuhteessa neiti Jonesin kanssa. Ajatelkaa nyt vähän.

Perimmäinen ongelma tässä on se, että näiden kahden mustan sarjakuvahahmon alkuperäinen tarkoitus oli vastustaa sitä stereotyyppistä mielikuvaa neekerirodusta, joka vielä viime vuosisadan alkupuolella lähestulkoon eli tietokirjojen sivuilla, ja jota näihin päiviin saakka on pidetty hengissä blaxploitaatioleffojen, Lain nimessä -televisiosarjan sekä gangsta-rapin voimin: musta mies tappaa valkoisen miehen ja häpäisee hänen naisensa. Toisaalla kourallinen Tony Isabellan kaltaisia valkoisia tarinankertojia, sosiaalisen omantuntonsa pakottamana, on yrittänyt omalla kömpelöllä tavallaan luoda kuvauksia mustaihoisista, jotka voisivat olla roolimalleja omalle rodulleen, sekä valkoihoisille ja kaiken muunkin värisille. Black Lightning ja Voimamies ovat siitä poikkeuksellisia tapauksia, että kyseessä ei ole mustaihoinen versio aiemmasta valkoihoisesta hahmosta, kuten muun muassa Vihreä lyhty John Stewart sekä Teräsmiehen jalanjäljissä kulkeva John Henry Irons alias Teräs. Vaikka hahmo olisi ovelasti kehitelty, tarinat hyvin kirjoitettuja sekä kuvat kauniisti piirrettyjä, uuden mustaihoisen hahmon luominen vain sitä varten, että se voi jäädä valkoisen esikuvansa varjoon, tuntuu melkoiselta karhunpalvelukselta rotujen väliselle tasa-arvolle.

Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaista tehtäisi edelleen, tänä sivistyneenä aikanamme. Kun Marvelilla ideoitiin uutta, puhtaalta pöydältä aloittanutta Ultimate-linjaa, pomomies Bill Jemas ehdotti, että Kapteeni Amerikan Ultimate-versio olisi mustaihoinen. Tämä nimenomainen ajatus kuitenkin hylättiin, tosin S.H.I.E.L.D.-agentti Nick Furyn Ultimate-versiosta tehtiin mustaihoinen. Tai tarkemmin sanoen, Ultimate-universumiin luotiin uusi, mustaihoinen vakooja, joka persoonallisuudeltaan ja historialtaan tuskin olisi voinut vähemmän muistuttaa alkuperäistä Nick Furya olematta ylipainoisten kaksostyttöjen homo yksinhuoltajaisä — jolle annettiin nimeksi Nick Fury. Idea mustaihoisesta Kapteeni Amerikasta pääsi kuitenkin päivänvaloon minisarjassa Truth.

Truth on saanut osakseen kovaa kritiikkiä, eikä pelkästään Kyle Bakerin omintakeisen kuvituksen ansiosta. En ole itse sarjaa lukenut, mutta ei hätää — eivät ole monet sarjan kritisoijistakaan. Eräs ahkeraan toistettu kritiikki on ollut se, että koko tarinan konsepti — mustien käyttö koekaniineina supersotilasprojektissa, jonka luomus Kapteeni Amerikka on — on pohjimmiltaan epälooginen. On totta, että vuosien 1932 ja 1972 välillä Alabamassa suoritettu Tuskegeen syfilistutkimus on kiistaton todiste siitä, että vielä toisen maailmansodan aikaan mustaihoisten häikäilemätön käyttö koe-eläiminä tieteen nimissä ei ollut mahdottomuus Yhdysvalloissa. Fiktiivisen supersotilasprojektin tavoitteena oli kuitenkin jotain paljon kauaskantoisempaa kuin vain hengenvaarallisen taudin etenemisen yksityiskohtainen tutkiminen. Vaikka alkuvaiheessa riskit tietenkin olisivat mittavia, ja tuloksena todennäköisesti kuolema, toimiva supersankariseerumi tuottaisi mustaihoisella koehenkilöllä testattuna supervoimaisen neekerin. Kysymys kuuluukin: Miksi kukaan itseään kunnioittava rasisti ryhtyisi moiseen? Eikö ajatus ylivertaisesta neekeristä ole täysin rasistisen aatteen vastainen?

Hugo Root kertoo totuuden

Ymmärtääksemme sarjakuvan logiikkaa, meidän on tutkittava sarjakuvaa. Muun muassa rasismin tematiikkaa syvältä kourineessa henkilödraamassa Preacher esiintyi aivan alkuvaiheilla teksasilainen sheriffi nimeltä Hugo Root. Kun paikallinen kirkko ja sen sisällä olleet kaksisataa ihmistä paloivat poroksi, sheriffi Root oitis päätteli syypäiden olevan neekereitä, koska se oli juuri heidän tapaistaan. Kun apulaissheriffi hieman kummasteli tätä, sheriffi Root täsmensi, että kyseessä olivat marsilaiset neekerit. Marsista avaruusaluksella maahan lentäneet neekerit, eli ilmiselvästi maan valkoisia ihmisiä selvästi kehittyneemmät oliot. Tämä ajatus ei ole sheriffi Rootille mahdoton, koska rasistina hän ei tunne fyysistä ylemmyyttä neekereitä kohtaan, eikä välttämättä henkistäkään ylemmyyttä — ainakaan purutupakkaa ympäriinsä räkiessään, toivoisin — vaan moraalista ylemmyyttä. Kukaan itseään kunnioittava rasisti ei nojatuolissa kaljaa kitatessaan närkästy siitä, kun Steve McNair syöttää ottelun ratkaisevan touchdownin tai Colin Powell pitää puheen koko kansakunnalle. Kunnon rasisti tietää, että kukaan neekeri, vaikka hän saavuttaisi mitä tahansa, ei voi koskaan olla yhtä hyvä kuin valkoinen mies. Siksi sarjakuva, jossa supersotilasseerumia testataan mustaihoisilla, ei ole lähtökohdiltaan perusteeton.

Josiah X, musta supersotilas

Pidettiin siitä tai ei, Truth on nyt osa Marvelin universumin historiaa. Isaiah Bradleyn, mustan Kapteeni Amerikan, tarina jatkui Christopher Priestin kirjoittaman The Crew'n sivuilla. Supersotilasseerumi on hidastanut Isaiahin kehon vanhentumista, mutta sivuvaikutuksena hänen mielensä on palautunut lapsen tasolle. Isaiahin jalanjäljissä jatkaa hänen poikansa Josiah, joka sai verenperintönä supersotilasseerumin hyödyt, mutta toistaiseksi ilman haittoja. The Crew'n viidennessä numerossa seurataan Josiahin historiaa katolisesta orpokodista Vietnamin sotaan, ja sieltä Leavenworthin vankilan kautta Harlemiin, Mustien panttereiden riveihin, ja lopulta muslimisaarnaajaksi New Yorkin "Pikku-Mogadishuksi" kutsutun kaupunginosan gettoon.

Musta pantteri rulettaa

Priest, joka on musta — muttei supersankari — kirjoitti Marvelille viiden vuoden ajan Black Pantheria, joka jo nimensä puolesta herättää mielikuvia 70-luvun radikaalista mustien kansalaisoikeustaistelusta. Priest kuitenkin varoi amerikkalaisten roturistiriitojen käsittelemistä Black Pantherin sivuilla. Lehden nimihenkilö, Wakandan kuningas T'Challa, jonka perinnöllinen arvonimi pantteriheimon päällikkönä on Musta pantteri, ei ole urbaani afroamerikkalainen supersankari, vaan amerikkalaisille täysin vieraan kulttuurin ja teknologisesti huippukehittyneen valtion johtaja, sekä yksi maapallon rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista liikemiehistä. Priestin huippuälykäs, etäinen ja länsimaisesta näkökulmasta käsittämätöntä ja ristiriitaista moraalista säännöstöä noudattava Musta pantteri oli niin mahdoton samaistumiskohde kenellekään lukijalle, mustalle taikka valkoiselle, ja juonet niin tiheitä ja mutkikkaita, että lehti oli koko ajan lopettamisuhan alla.

Viimeisenä yrityksenä kohentaa myyntilukuja Priest suostui muuttamaan lehden linjaa, ja viimeiseksi jääneenä vuonna päähenkilöksi tuli puoliksi musta, puoliksi juutalainen poliisi Kevin "Kasper" Cole, joka anastaa Mustan pantterin henkilöllisyyden. Samaan aikaan, kun Luke Cagesta tehtiin Aliaksen ja oman minisarjansa sivuilla viriili ja väkivaltainen blaxploitaatiohahmo, Priest yritti epätoivoisesti luoda positiivista mustaa roolimallia, jolla olisi myös katu-uskottavuutta. Cole on korruptoituneiden poliisien ja jengien ristitulessa, ja kotona hänellä on riesanaan äiti ja raskaana oleva tyttöystävä. Colen tarinan huipentuma on pääsy pantterikultin akoluutiksi, osoitettuaan ensin hengenlujuutensa muun muassa vastustamalla fyysistä viettelystä ja hyväksymällä vastuunsa lapsestaan ja hänen äidistään — teema, josta Nelly ei tietääkseni ole vielä tehnyt hittibiisiä.

Lukijat eivät siltikään tarttuneet pyydykseen, ja Black Panther lakkautettiin kesällä. The Crew, johon Kaspar Cole siirtyi Valkoisen tiikerin hahmossa, alkoi samoihin aikoihin, kun Black Pantherin lakkauttamisesta ilmoitettiin. Ja Black Pantherin viimeinen numero oli hädin tuskin ehtinyt ilmestyä, kun paljastui, että The Crew päättyisi vaivaisen seitsemän numeron jälkeen. Kotisivuillaan, jotka sisältävät runsaasti taustatietoja hänen sarjakuva- ja muustakin tuotannostaan, Priest on kertonut suunnitelleensa omaperäisen mainoskampanjan The Crew'lle, jossa lehden ensimmäisiä numeroita, käsikirjoituksia sekä tekijöiden haastatteluja levitettäisiin monitaitoisen Priestin tuottamien rapkappaleiden kera CD:llä. Marvel ei hyödyntänyt ideaa, supersankarilehtien vakiintunut, valkoinen lukijakunta jätti "mustan" lehden huomiotta, ja loppu on valitettavaa historiaa.

Parhaan tietonsa mukaan Priest on ensimmäinen amerikkalaisessa sarjakuvateollisuudessa leipänsä vakituisesti tienannut mustaihoinen, tosin valtaosan urastaan hänet tunnettiin nimellä Jim Owsley. Owsley oli pitkään toimittajana Marvelilla, hän kirjoitti muun muassa Conania ja Hämähäkkimiestä, josta erityisenä saavutuksena mainittakoon suorastaan legendaarinen Hämähäkkimies vastaan Wolverine (Hämähäkkimies 6/1990), jossa Ned Leeds kuoli. The Crew oli hänen parasta tuotantoaan vuosiin, ja se ei saanut edes reilua mahdollisuutta. Pilven ainoa hopeareunus on se, että Priest ei ole vielä täysin ulkona bisneksestä; hänellä on jo tiedossa uusi projekti Marvelille.

Michael Collins sopeutuu Deathlokina oloon

Toinen ansioitunut musta kirjoittaja, jonka ote leivänsyrjästä on ollut vähällä irrota, koska hänen tuotantoaan on pidetty yksinomaan mustaihoisille tarkoitettuna, on Dwayne McDuffie. Nykyään McDuffie kirjoittaa Warner Brothersin Justice League -animaatiota, jossa esiintyvät DC:n kovimmat nimet, kuten Ihmenainen, Teräsmies, Batman sekä — kas kummaa — kaikista mahdollisista Vihreistä lyhdyistä se mustaihoinen, John Stewart. Aikoinaan McDuffie kirjoitti myös Marvelille, jossa yksi hänen töistään oli Deathlokin uuden version käsikirjoittaminen Gregory Wrightin juonien pohjalta (MARVEL 7/1991). Alkuperäinen Deathlok oli synteettinen supersotilas, johon oli istutettu kuolettavasti haavoittuneen eversti Luther Manningin — valkoisen miehen — aivot. McDuffien ja Wrightin versiossa Deathlok saa aivonsa ohjelmistosuunnittelija Michael Collinsilta — mustalta mieheltä — joka kuvittelee kehittävänsä käyttöjärjestelmää kyberneettisiin keinoraajoihin. Kun hän saa tietää, että lopullinen tuote onkin hämäräperäisille tahoille vuokrattava tappokone, Collins sanoo suorat sanat pomolleen — minkä seurauksena hänen aivonsa saavat heittää hyvästit hänen ruumiilleen.

Päällisin puolin tietysti vaikuttaa siltä, että McDuffien ja Wrightin Deathlok oli jälleen yksi tuhoontuomittu yritys käyttää suosittua valkoista hahmoa vetoapuna uuden mustan hahmon luomisessa. Tosin Deathlok ei koskaan mikään suursuosikki ole ollut, mutta silti riittävän kiinnostava, että hahmoa on sittemminkin herätelty henkiin, ja vielä jokin aika sitten oli jopa puhetta Lee Tamahorin ohjaamasta elokuvaversiosta. Varsinainen ongelma on kuitenkin se, että alkuperäinen Deathlok ei ollut varsinaisesti valkoinen mies, vaan harmaaihoinen, lievästi raadon näköinen kyborgi, ja hahmon ulkonäkö säilytettiin uudessa versiossa. Uusi Deathlok ei siis ollut mitenkään näkyvästi musta hahmo, eikä lehdessä käsitelty rotuteemoja. Michael Collins oli keskiluokkainen perheenisä, jota huolestutti hänen poikansa taipumus väkivaltaisiin ongelmaratkaisukeinoihin — tietokonepelissä. Ei merkkiäkään lökäpöksyisistä katujengeistä tai valkokaapuisista punaniskoista, eikä syrjinnästä työpaikalla tai sosiaaliturvan pettämisestä.

McDuffien ja Wrightin Deathlok ei ole jäänyt aikakirjoihin mustan supersankarisarjakuvan merkkiteoksena, varmaankin sen takia, että se ei tehnyt isoa numeroa siitä, että sankari oli mustaihoinen. Tietenkin juuri sen takia se ansaitsisi tulla muistetuksi merkkiteoksena. Kun Marvel julkaisee mediahälyn saattelemana sarjakuvan, jossa suuren valkoisen toivon, Kapteeni Amerikan syntymä suurieleisesti liitetään mustaihoisia kylmäverisesti hyväksikäyttäneeseen tieteelliseen kokeeseen, siitä hyötyy lähinnä Marvelin kassavirta — jos nyt sekään. Mutta sarjakuva, jossa aivan tavallinen musta kaveri, joka elää amerikkalaista unelmaa, aivan sattumalta päätyy raaka-aineeksi sotilasteollisuuden projektiin, jota aivan sattumalta johtaa moraaliton valkoinen mies... Hetkinen. Onkohan mahdollista, että nuo asiat eivät olleetkaan ihan silkkaa sattumaa? Erityisen mielenkiintoinen asia on se, miten ensimmäinen Deathlok-minisarja päättyi. Ensin kuitenkin asiaa pohjustava katsaus historiaan.

Avengers-lehden neljännessä numerossa Kostajat löytävät syväjäätyneen Kapteeni Amerikan kellumasta Atlantin valtameressä. Herättyään horroksesta Kapteeni Amerikka kertoo, miten hän päätyi veden varaan: Vartioidessaan pikkuapulaisensa Buckyn kanssa sotilastukikohtaa toisessa maailmansodassa, Kapteeni näki kauko-ohjattava lentävän pommin karkaavan tukikohdasta. Kapteeni ja Bucky yrittävät pysäyttää pommin, mutta onnistuvat vain laukaisemaan sen sytytysmekanismin. Kapteeni onnistuu irrottamaan otteensa vain hetkeä ennen räjähdystä, ja pytoaa hyiseen veteen. Jack Kirbyä ja Stan Leetä ei muuten tuntunut lainkaan haittaavan se, että Kirbyn ja Joe Simonin kaksi vuosikymmentä aiemmin luoma hahmo jatkoi seikkailujaan vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeen, eikä suinkaan kadonnut kaiken kesken jääpuikon sisään. Tästä huolettomasta jatkumonmuutoksesta tuli kuitenkin osa Kapteeni Amerikan virallista historiaa, ja Kapteenin kohtalokas kamppailu lentävän pommin kanssa oli myös mukana Mark Millarin ja Bryan Hitchin modernisoidussa Kostajat-tulkinnassa Ylivertaiset (Mega 5/2003).

Deathlok deaktivoi ydinkärjen

Ja kas kummaa, minkäpä muun kanssa Collins-Deathlok joutuikaan ensimmäisen seikkailunsa päätteeksi kamppailemaan, kuin lentävän pommin, eli Deathlokin luoneen amerikkalaisen yhtiön japanilaiselle rikollisjärjestölle myymän ydinohjuksen. Deathlok deaktivoi ydinkärjen, mutta ohjuksen sisältämät konventionaaliset räjähteet laukeavat. Deathlokin kyberneettinen keho kuitenkin kestää iskun, ja hän kapuaa — ilmeisesti merenpohjaa pitkin tepasteltuaan, sillä kyberneettisen kehon uintitaidot olivat "teoreettiset" — laiturille Tokion satamassa. Siinä se oli — Marvelin Truth, mustaihoisen supersotilaan synty, yli kymmenen vuotta ennen aikojaan, ilman oleellisesta asiasta eli hyvästä tarinasta huomion vievää sensaationhakuisuutta.

Deathlokin jälkeen McDuffie kirjoitti sarjakuvia Milestone-yhtiössä, jonka perustajiin hän kuuluu. Milestonen tavoitteena oli tuoda monipuolisempaa ja monikulttuurisempaa näkökulmaa supersankarisarjakuviin. Joskus McDuffien monitasoinen kirjoitustyyli aiheutti hänelle itselleen pahoja huolia, kuten eräästä hänen kolumnistaan paljastuu. Hän sai tietää, että korkeimman oikeuden tuomari Clarence Thomas oli hänen tuotantonsa suuri fani, ja itse asiassa Thomas jopa myönsi siteeraavansa McDuffien kirjoituksia puheissaan. McDuffielle tämä oli hirvittävä järkytys, koska hän ei voinut sietää republikaanisen Thomasin politiikkaa. Sarjakuvantekijöiden ja sarjakuvanharrastajien väliset poliittiset erimielisyydet eivät tietenkään ole nykyään mikään harvinaisuus — mutta se onkin jo aivan toinen kolumni. Tässä tapauksessa mielenkiintoista oli se, miksi tuomari Thomas oli erehtynyt siteeraamaan miestä, joka — useimpien mustien amerikkalaisten tavoin — ei jaa hänen puoluekantaansa. McDuffien sarjakuva, jota Thomas suosi, oli Icon, jonka nimihenkilö oli vanhoillinen musta supersankari, jonka esittämät mielipiteet muistuttivat Thomasin omia. Thomasin yhteydenoton jälkeen McDuffieta alkoi vaivata se, että hän laittoi omasta oikeuskäsityksestään poikkeavia ajatuksia Iconin suuhun, mutta alunperin hahmon maailmankatsomus ei tuntunut hänestä niin mahdottomalta yhdestä syystä: Icon ei itse asiassa ollut mustaihoinen ihminen, vaan ulkoavaruuden olento.

Ei, Icon ei ollut kotoisin Marsista. Se nyt olisi ollut jo hieman liian täydellistä, vai mitä?


Rami Rautkorpi on sarjakuvakriitikko, suomentaja ja pitkän linjan sarjakuvaharrastaja.



Tästä laatikosta voit jättää palautetta Vesalle.
      

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.