KATUOJA

Supersankareita taivaan porteilla

Viimeinen asia, jonka haluan kuulla supersankarin sanovan

Rami Rautkorpi kysyy: mikä on supersankari? Minkälaisia arvoja heillä tulisi olla - ja minkälaisia tosiaankaan ei?

Ensimmäinen asia, jonka haluan kuulla supersankarin sanovan, on: "Minä autan sinua." Ja se on ehkä osa ongelmaa.

Supersankareita pidetään puhtaana voimafantasiana, eskapistisena sijaistoteuttamisena. Teoria on se, että lukija samaistuu supersankariin, jolla on ihmeellisiä voimia, joka pystyy voittamaan kaikki vaikeudet, jotka vaivaavat meitä tavallisia kuolevaisia. Tätä toisaalta pidetään koko genren olemassaolon oikeutuksena, toisaalta taas syynä pitää koko genreä täysin lapsellisena, turhana ja jopa vahingollisena. Se ei kuitenkaan ole koko totuus.

Supersankari on se, joka pelastaa puolustuskyvyttömiä ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta auttaa itseään. Supersankari tekee kaiken työn, ja pelastettavien ei tarvitse rasittaa itseään pätkääkään. Eikö ole luonnollista, että lukija samaistuukin nimenomaan pelastettaviin? Lukija ei toivo, että hänellä olisi ihmeellisiä voimia, joiden avulla hän pystyisi selviytymään kaikista ongelmistaan, vaan että joku muu, jolla on ihmeellisiä voimia, hoitaisi kaiken hänen puolestaan.

Tämä ainakin selittäisi sen, miksi Teräsmies, jota pidetään täysin mahdottomana samaistumisen kohteena, on onnistunut vuosikymmenestä toiseen löytämään uusia faneja. Teräsmies on joko liian voimakas tai liian oikeamielinen, että tällainen heiveröinen ja ailahtelevainen maan matonen voisi asettua hänen asemaansa, joten miten hänen seikkailujensa seuraaminen voisi kiinnostaa ketään? Ehkä kyse on vain siitä, että lukija haluaa paeta vastuuta, unohtaa sen, että tosielämässä hän itse joutuu huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan.

Ehkä tuo on hieman liian armoton kuvaus, ehkä ei. Mutta riippumatta siitä, mitä supersankaritarinat todella tarjoavat lukijoilleen, kyseessä on kuitenkin silkasta fantasiasta. Jotta tällaiset fantasiat voisivat toimia mahdollimman tehokkaasti, lukijan on oltava tietoinen fantasian ja todellisuuden välisestä erosta. Lukijat ja tarinan kertojat tekevät keskenään pienen sopimuksen siitä, että todellisuuden lainalaisuudet jätetään hetkeksi sivuun. Ne eivät taatusti katoa mihinkään sillä aikaa.

Jotkut ovat kuitenkin saaneet päähänsä sellaisen kummallisen ajatuksen, että supersankaritarinat kaipaavat lisää realismia. Mieleeni tulee opettavainen anekdootti möhköspektaakkeliohjaaja Michael Baystä, joka palkattiin tekemään elokuvaa Phone Booth. Sittemmin surullisenkuuluisan Joel Schumacherin ohjastamana valkokankaille päätynyt elokuva kertoo miehestä, jonka on nujerrettava henkeään uhkaava sala-ampuja puhelinkopista käsin. Legenda kertoo, että Bay saapui ensimmäiseen tarinapalaveriin, ja hetkisen jutusteltuaan kysäisi tuottajilta ja käsikirjoittajilta: "Mitäs mieltä olette, kuinka pian voimme ottaa kaverin pois puhelinkopista?"

Yksi realistisempien supersankaritarinoiden perään haikailevien suosikkiteoksista on Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen. Tässä realismin merkkiteoksessa mies hajoaa atomeiksi ja kerää itsensä tahdonvoimalla takaisin kokoon. Kohta kerron vielä suurempia paljastuksia, joten jos et ole Watchmeniä vielä lukenut, joudun valitettavasti suosittelemaan, että keskeytät tämän kolumnin lukemisen. Minä odotan tässä sillä aikaa, kun sivistät itseäsi.

Reiluuden nimissä on todettava, että Watchmenin yhteydessä "realismilla" yleensä tarkoitetaan sitä, että se ottaa oleelliset lähtökohtansa (kuten sen, että atomisoidut ihmiset voivat palata eloon sini-ihoisina yli-ihmisinä) itsestäänselvyyksinä, ja kehittää niitä tietynasteista johdonmukaisuutta noudattaen. Supersankaritarinaksi todella erikoislaatuisen siitä kuitenkin tekee se, mitä lähtökohtaa se ei ota itsestäänselvyytenä.

Watchmen huipentuu (Enkö jo varoittanut?) Ozymandiasin huikeaan lopulliseen ratkaisuun sotien poistamiseksi maapallolta. Maailmanrauhan hinta on se, että kolme miljoonaa newyorkilaista menettää henkensä hyvin tuskallisella tavalla. Tarina ei tee selväksi, onko Ozymandiasin ratkaisu oikeutettu, eikä oikeastaan sitäkään, toimiiko se tarkoitetulla tavalla. Se jää lukijan ratkaistavaksi, vajavaisen inhimillisen tietämyksen pohjalta. Olisiko lukijan ratkaisu sama kuin Nite Owlin ja Silk Spectren, jotka eivät käänny Ozymandiasta vastaan, ja saavat palkakseen uuden elämän uudessa uljaassa maailmassa, vai sama kuin Rorschachin, joka ei suostu kompromisseihin edes harmageddonin edessä, ja jolle kuolema tuo vapautuksen mielipuolisen absolutismin tuskasta?

Supersankaritarinoiden fantastisuus ei ole pelkästään siinä, että supersankari kykenee uskomattomiin urotekoihinsa, vaan myös siinä, että hänellä on oikeus tehdä niitä. Jokseenkin jokainen supersankari on käytännössä oman käden oikeuden jakaja. He tekevät poliisin työtä, olematta kuitenkaan poliiseja. Tietenkin tätä on yritetty kiertää. Teräsmies ja Batman ovat molemmat pitkän uransa aikana olleet jonkinlaisia poliisivoimien kunniajäseniä. Saavatko he käskynsä poliisikamarilta? Noudattavatko he työssään poliisille asetettuja voimankäytön rajoituksia? Eivätpä oikeastaan. Turha kehitellä tällaisia ontuvia oikeutuksia supersankarien toiminnalle, kun se vain vetää enemmän huomiota niihin asioihin, joihin ei ole tarkoitus kiinnittää huomiota lainkaan. Supersankareilla on aina oikeus, koska he ovat aina oikeassa.

Sen Watchmen kyseenalaisti. Ozymandias on tarinan mukaan "maailman fiksuin mies". Onko hän siis aina oikeassa? Jos hän sanoo että jokin on oikein, onko se automaattisesti totta? Voiko kukaan edes olla absoluuttisesti oikeassa siitä, mikä on moraalisesti oikein? Realistinen vastaus olisi: ei. Mutta Watchmen ei ole realistinen sarjakuva. Sen voi tulkita realistisesti, ja sen voi tulkita fantastisesti, mutta se ei pakota lukijaa kumpaakaan tulkintaan.

Aika harva postmoderni supersankaritulkinta on pystynyt samaan. Useimmat tarjoavat lukijalle vain yhden näkökulman, ja minun mielestäni ovat yhtä ummehtuneita, kuin niiden tekijöiden mielestä perinteiset supersankarisarjakuvat varmaankin ovat. Hyvä esimerkki on Pat Millsin ja Kevin O'Neillin Marshal Law: Fear and Loathing, jonka ylitsevuotavan kyyninen supersankarisatiiri on kuin kaksisataa sivua omille vitseilleen nauramista. Saman parivaljakon Marshal Law Takes Manhattan (Marsalkka Laki, MARVEL 6/1991) sentään antoi ymmärtää (ilmeisesti täysin tahattomasti), että kaiken sen iljettävyyden alla oli joskus ollut oikeasti jotain uljasta.

Ehkä vierastan Fear and Loathingia siksi, että esipuheessaan teoksen kokoelmaversioon kirjoittaja Pat Mills ei salaile omaa halveksuntaansa supersankarisarjakuvia kohtaan (hän väittää, ettei suhtaudu negatiivisesti itse genreen, mutta vaikuttaa siltä, että hänen mielestään kukaan muu kuin Alan Moore ja Frank Miller, genren ainoina mestariteoksina mainittujen Watchmenin ja Dark Knight Returnsin (Batman: Yön ritari 1-4/1987) tekijät, sekä eräs, jonka nimikirjaimet ovat P.M., ei ole osannut käsitellä supersankareita oikein).

Tai ehkä en. Warren Ellis on esitellyt julkisesti, kyllästymiseen asti, supersankareita kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä, mutta se ei estä minua nauttimasta hänen tuotannostaan. Ellisin ja kuvittaja Bryan Hitchin Authority on yksi parhaista koskaan lukemistani supersankarisarjakuvista, vaikka sen lähtökohta on sama kuin Marshal Law'n: Sankarit ovat pahiksia. Tai niin ainakin Ellis väittää.

Authority on joukko supervoimaisia yksilöitä, jotka ovat päättäneet asettua korkeamman auktoriteetin (tajuatteko?) asemaan ja ottaneet asiakseen suojella koko ihmiskuntaa. He uhmaavat kaikkia tielleen asettuvia virallisia tahoja, eivätkä katso olevansa vastuussa kenellekään muulle. Ellis on samalla asialla kuin Moore Watchmenissä, mutta hän ei esitä moraalista dilemmaansa läheskään yhtä suorasukaisesti. Ellisin tarinoissa Authority taistelee suurkaupunkeja maan tasalle repivää klooniarmeijaa, rinnakkaisia ulottuvuuksia siirtomaikseen alistavia muukalais-ihmishybridejä, ja lopulta jopa kaikkea maapallon elämää uhkaavaa lovecraftmaista Jumalaa vastaan. Normista poiketen Authority käyttää toistuvasti tappavaa voimaa, mutta ottaen huomioon uhkien maailmanlaajuiset mittasuhteet sekä vihollisten armottomuus ja suoranainen sadistisuus, sitä ei oikein voi pitää k ohtuuttomana. He eivät ole edes kovin epämiellyttäviä ihmisiä normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mikä heistä sitten tekee pahiksia?

Jos meidän maailmassamme olisi supervoimaisia natseja, he levittäisivät Authoritya propagandana. He haluaisivat iskostaa mieliimme ajatuksen, että meitä uhkaavat vaarat ovat niin suunnattomia, että voimme selviytyä niistä ainoastaan luovuttamalla kaiken päätösvallan pienelle joukolle valioyksilöitä, jotka aina ajattelevat meidän parastamme. Me voimme luottaa heidän ehdottomasti. He eivät ole täydellisiä, heilläkin on heikkoutensa, mutta he ovat ainoa toivomme, ja he todellakin haluavat auttaa. He ovat valheellinen toivekuva. Jos joku väittää olevansa tuollainen, hän on huijari, hän ajaa vain omaa asiaansa, hän voi hetkenä minä hyvänsä kääntyä meitä vastaan, hän on sanalla sanoen paha.

Authorityn voi tulkita noin. Vainoharhaisuuteen taipuvaiset voivat tulkita kaiken supersankarifiktion noin. Jokaisella superteollaan, jokaisella puhekuplallaan, jopa jokaisella ajatuskuplallaan Teräsmies on valehdellut meille. Hän ei usko oikeasti totuuteen ja oikeuteen (Amerikkalaisesta elämäntavasta puhumattakaan), hän vain haluaa meidän luulevan, että hän uskoo, jotta hän saisi meidät kaikki vapaaehtoisiksi orjikseen. Miksi emme aiemmin tajunneet? Eihän kukaan voi olla oikeasti niin hyväntahtoinen!

Ellis ei todellakaan tuputa lukijalle tätä tulkintaa. Todennäköisesti pidät teoriaani täyden mielipuolen horinoina, jos et ole lukenut mitään muuta Ellisin kirjoittamaa kuin Authorityn... tai et ole lukenut Authoritya kenenkään muun kirjoittamana kuin Ellisin. Hän sai tarpeekseen avuttomia ihmisparkoja näennäisen pyyteettömästi pelastelevista superolennoistaan kahdentoista numeron jälkeen. Jokin aika sitten hän aloitti uuden sarjakuvan nimeltä Global Frequency, jossa erityistaitoiset, mutta supervoimattomat ihmiset pelastavat muita ihmisiä maailmanlaajuisilta katastrofeilta. Sarjan on tarkoitus antaa terveempi käyttäytymismalli ihmisille, koska tosimaailmassahan meitä ei tule pelastamaan mikään viittapelle, vaan itse me joudumme omat ongelmamme hoitamaan. Se ei minua haittaa laisinkaan, että Ellis noudatti omatuntonsa ääntä, ja siirtyi urallaan eteenpäin. Se minua haittaa, mitä hän antoi tapahtua Authoritylle lähtönsä jälkeen.

Ellis luovutti ohjat kuvittaja Frank Quitelylle ja kirjoittaja Mark Millarille, räävittömän skotin hahmon ottamalle demonille, jonka Grant Morrison manasi esille jostain idea-avaruuden synkistä syövereistä. Siinä missä Ellis oli kaikessa kieroudessaan esittänyt Authorityn kohtalaisen positiivisessa valossa, Millar teki heistä ylimielisiä sadisteja. Allegoristen scifi-uhkien sijasta Millarin Authority nujersi pyssyin, tankein ja lentsikoin aseistautuneen kaakkoisaasialaisen sotilasdiktatuurin. Asevoimien jo kaaduttua hirmuvallan puoluskyvyttömistä johtajista tehtiin jauhelihaa, kysymyksiä esittämättä, armoa antamatta. Kun planeetan poliittiset johtohahmot kritisoivat ratkaisua, Authorityn jäsenet toteavat, että he eivät ole vastuussa kenellekään.

Periaatteessa mikään ei ollut muuttunut; Authority edelleen teki mitä vain oli tarpeen viattomien suojelemiseksi, ja ne, joiden Authority katsoi olleen vastuussa julmuuksista, saivat maistaa omaa lääkettään. Mutta hienovaraisuus (tai salakavaluus, ihan miten vain) oli kaikonnut. Millar kirjoitti Authoritya kuin pokerinpelaaja, joka esittelee kättään kaikille muille. On hänellä sitten kymppihai tai värisuora, hän on joka tapauksessa onnistunut pilamaan peli-ilon.

Mutta ehkä tuossa on hieman rationalisoinnin makua. En nauttinut Ellisin Authoritysta viekkaana satiirina, vaan kohtalaisen kirkasotsaisena korkean konseptin supersankarointina. Tuntui ikävästi siltä, että Millar oli vain halunnut rikkoa kivat leluni, etenkin kun hänen Authoritynsa ensimmäinen supervoimainen vastus oli naurettavan kevyesti naamioitu versio Marvelin Kostajista. Jostain käsittämättömästä syystä Millarin mielestä oli hupaisaa tehdä heistä lapsenmurhaajia ja raiskaajia. Ikään kuin se ei olisi riittänyt saamaan fanipojun itkemään äitiä, vanavedessä seurasivat massamurhaajaversiot suurin piirtein kaikista Marvelin supersankareista. Sen jälkeen olen suhtautunut Millarin sarjakuviin tavalla, jota voisi sanoa paranoidiksi. Mutta eihän se ole vainoharhaa, jos he oikeasti ovat perässäsi...

Kun Millar ryhtyi kirjoittamaan Ryhmä-X:n Ultimate-versiota (MEGA 3/2003), olisin ehkä voinut suvaita sen, että opiskelijanuorten ja maalaispoikien tilalla olikin ties mitä huoria ja asekauppiaita, mutta päreeni paloivat siinä vaiheessa, kun kaidalta tieltä hairahtuneiden lapsukaisten opettaja osoittautui moraalittomaksi ajatusvarkaaksi. Millarin professori Xavier tunkeutuu ihmisten mieliin lievittääkseen ikävystymistään! Vähät Magnetosta, Ryhmä-X:n olisi pitänyt käydä ensimmäisenä Xavierin kimppuun.

Seuraavaksi Millar, rikoskumppaninaan Authorityn alkuperäinen kuvittaja Bryan Hitch, loihti kuumeisista aivoistaan Kostajien Ultimate-version, eli Ylivertaiset (MEGA 5/2003). Lopetin sarjan seuraamisen kolmannen numeron jälkeen, kun olin todennut, että yksikään "sankareista" ei ollut sellainen. Nyt ei ollut enää kyse siitä, että yrittäessään auttaa muita ihmisiä superolennot ottavat itselleen oikeuksia, jotka eivät heille kuulu, tai käyttäytyvät yksityisesti tavalla, joka saattaa epäilyksenalaiseksi heidän moraalinsa perustan. Nyt superolennot eivät enää välittäneet mistään muusta kuin omasta navastaan. Oikeuden puolustaminen olikin pelkkää PR-toimintaa.

Pitänee huomauttaa, että yksi tämänhetkisistä suosikkisarjiksistani, Peter Milliganin ja Mike Allredin X-Statix (entinen X-Force), perustuu täsmälleen samalle konseptille. Ehkä oleellinen ero on siinä, että ensimmäisen numeron jälkeen Milliganin antisankarit olivat saaneet oppia kantapään kautta, että supersankarin "työ" ei ole pelkkää leffastarojen kanssa seurustelua, ja toisessa numerossa remmiin liittyi fanipojun makua miellyttävä Orphan, joka venäläisine ruletteineen on angstisen Marvel-sankarin todellinen äärimmäinen ilmentymä. Orphanin hahmossa Milligan tarjoaa lukijalle moraalisen ankkurin, vaikka hän toisaalta myös tarjoaa yltäkyllin syitä hylätä tuo ankkuri ja antautua anarkistisen meiningin vietäväksi. Hän kuitenkin antaa mahdollisuuden valita, kun taas Millar sabotoi kaikki mahdollisuudet lukea teoksiaan fanipojan sinisilmin.

Jonkin aikaa kuvittelin, että Millarin moraalisesti vajavaiset sarjakuvat todella kuvastavat hänen arvomaailmaansa, samaan tapaan kuin Alan Moore täyttää omat teoksensa näkemyksillään maailman ja magiikan luonteesta. Kun sain tietooni, että Millar on Teräsmies-fani ja aktiivinen katolisen kirkon jäsen, jouduin vastahakoisesti hylkäämään tämän rauhoittavan mustavalkoisen käsityksen. Totuus on epämiellyttävä: Millar on supersankarisarjakuvista täsmälleen mieltä kuin minä. Supersankareille mikään ei ole mahdotonta.

Millarin supersankarit tekevät kaikkea sitä, mikä Millarille on kiellettyä. Kaiken sen, minkä Millarin kotikasvatus tuomitsee moraalittomaksi, hän oksentaa sarjakuviensa sivuille. Hän voi murhata murhaajia, raiskata raiskaajia ja naida naimaikäisiä sydämensä kyllyydestä, koska se kaikki tapahtuu vain paperilla, ja yläkerran kaveri ei laske sitä. Toivottavasti Millarin tapa purkaa tuntojaan hyödyttää hänen läheisiään, koska minulle siitä ei ole mitään iloa. Ei minun tarvitse lukea sarjakuvia nähdäkseni maailman mahtavimman miehen julistavan, että hän on tehnyt maailmasta paremman paikan tappamalla ihmisiä. Minä näen hänet harva se päivä televisiouutisissa. Mieluummin luen sarjakuvia voidakseni kuvitella, että maailmassa on hyvää ja pahaa, ja että niitä kahta ei ole vaikea erottaa toisistaan. Joten kun Millar koputtaa, minä vastaan: "Ei kiitos, meillä on jo varastot täynnä sairasta paskaa."

Tasapuolisuuden nimissä haluan tehdä selväksi, että mikä tahansa nami-nami-kiva-kiva supersankarointi ei mene minulle täydestä. Eivät natsit ole ainoita, jotka pystyvät sarjakuvien avulla ujuttamaan epäpyhiä aatteitaan pahaa-aavistamattomien fanipojujen mieliin. Millarin puberteettiset hurjastelutkaan eivät vedä niljakkuudessa vertoja Mark Waidin ja kappas vain, taas jälleen Bryan Hitchin JLA: Heaven's Ladderille. Jos Heaven's Ladder olisi pelkästään läpinäkyvä yritys rahastaa yhdistämällä Authorityn suosituksi tekemä "laajakangas"-toimintasarjakuva Oikeuden Puolustajien vanhanaikaiseen charmiin, en olisi moksiskaan. Mutta tarinan juoni saa todella puistattaa minua. Pelastaakseen maapallon Teräsmies kumppaneineen avustaa muinaista avaruusolioiden rotua rituaalisessa joukkoitsemurhassa. Onnistuakseen sankareiden on nujerrettava joukko kapinallisia avaruusolioita, jotka eivät halua luopua oikeudestaan elää ja kuolla omilla ehdoillaan voidakseen saavuttaa jonkin myyttisen hurmostilan. Heitä kutsutaan "kiihkoilijoiksi". Mihin laitoinkaan sen sanakirjan... ironia, ironia, hmm...

Lopussa avaruushörhöt pääsevät Taivaan Portista sisään. (Hups, paljastin loppuratkaisun. Toivottavasti kukaan ei aikonut lukea sitä.) Minun puolestani Mark Waid saa omien korviensa välissä uskoa vaikka vaaleanpunaiseen aineettomaan yksisarviseen, oma on elämänsä. Mitään sen hienompaa en voi kuvitella, kuin että kaikilla olisi aina mahdollisuus elää elämänsä omilla ehdoillaan. Siksi minua raivostuttaa se, mitä Waid on laittanut Ihmenaisen sanomaan Heaven's Ladderissa. Se on viimeinen asia, minkä haluan kuulla supersankarin sanovan: "Elämä ei ole enää vaihtoehto."

Rami Rautkorpi on Hämähäkkimies-lehden suomentaja, kolumnisti ja pitkän linjan sarjakuvaharrastaja.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.