Katuoja on Kalaksikukon suojeluksessa!

KATUOJA

Todd vs. Neil

Etusivulle

Todd McFarlane ja Neil Gaiman esittävät: Spawn

Rami Rautkorpi ruotii kolumnissaan Spawn-sarjan tekijänoikeuksien tiimoilta syntynyttä jupakkaa. McFarlane vastaan Gaiman: kumpi voittais jos tappelis?

Tänä vuonna amerikkalainen sarjakuvakustantamo Image Comics täyttää 10 vuotta, mutta perustaja Todd McFarlanella ei juuri nyt ole juhlimisen aihetta. Lokakuun 4. päivä päättyneessä oikeudenkäynnissä valamiehistö totesi McFarlanen rikkoneen käsikirjoittaja ja kirjailija Neil Gaimanin kanssa tekemäänsä sopimusta. Suunnattoman ironisen tilanteesta tekee se, että McFarlane ja kuusi muuta sarjakuvan ammattilaista perustivat Imagen vuoden 1992 alussa, koska isot kustantamot eivät heidän mielestään kohdelleet sarjakuvantekijöitä oikeudenmukaisesti.

Oikeusjutusta voi lukea enemmän muun muassa ICv2:n artikkeleista, mutta lyhyesti sanottuna kiista koski oikeuksia hahmoihin, jotka Gaiman loi McFarlanen Spawn-lehteen kirjoittamassaan tarinassa, ja tähän yhteistyöhön liittyviä sopimuksia. Gaimanin luomat hahmot eivät olleet mitä tahansa sivuhenkilöitä, vaan ne laajensivat merkittävällä tavalla Spawnin mielikuvitusmaailmaa, ja päätyivät pysyväksi osaksi sitä. Tätä maailmaa McFarlane on sittemmin hyödyntänyt myös leluissa ja muissa oheistuotteissa, joilla hän on tahkonnut miljoonia.

Kymmenen vuotta sitten Todd McFarlane ei vielä ollut sarjakuvia kirjoitteleva miljonääri. Hän oli vain kaikkien aikojen suosituin sarjakuvapiirtäjä. Okei, kaikkien aikojen suosituin sarjakuvapiirtäjä, joka ei ole eurooppalainen tai japanilainen. Tehtyään lopullisen läpimurtonsa Marvelin The Amazing Spider-Manin sivuilla McFarlane sai vuonna 1990 oman Hämis-lehtensä, Spider-Manin. Ei adjektiiveja, vain McFarlane kirjoittajana ja kuvittajana. Spider-Manin ensimmäistä numeroa myytiin yli 2,5 miljoonaa kappaletta. Vertailun vuoksi: Televisiosarja Babylon 5:n luojan, J. Michael Straczynskin kirjoittaman The Amazing Spider-Manin myynti on tällä hetkellä 100 000 kappaleen paikkeilla.

Jos ihan rehellisiä ollaan, samoihin aikoihin julkaistu, McFarlanen nykyisen Image-kumppanin Jim Leen piirtämä X-Men #1 meni vielä paremmin kaupaksi. Lehden kuitenkin kirjoitti pitkäaikainen Ryhmä-X -tarinoitsija Chris Claremont, elävä legenda jo sinänsä, joten myyntiä ei voi laittaa yksin Leen tiliin, ja McFarlanen saa pitää paikkansa valtaistuimella. No, jos nyt ihan oikeasti rehellisiä ollaan, niin 90-luvun alussa amerikkalaista sarjakuvateollisuutta siivitti ennennäkemättömiin myyntiennätyksiin sairaalloinen, uusiin ykkösnumeroihin, vaihtoehtoisiin kansiin ja hologrammi-kohopainatus-keräilykortti-myyntikikkoihin hullaantunut keräilymentaliteetti. Mutta vain loppusummallahan on väliä. Uskokaa nyt, Todd McFarlane on kaikkien aikojen suosituin sarjakuvapiirtäjä.

Ei siis mennyt aikaakaan, kun rahan makuun päässeet -- anteeksi, isojen kustantamojen taiteilijan panosta väheksyviin toimintatapoihin kyllästyneet kuvittajasankarit, McFarlane jja Lee etunenässä, sanoivat hyvästit palkalliselle orjuudelle ja loivat Image Comicsin. Kustantamon periaate oli, että lehdet ja niissä esiintyvät hahmot pysyivät luojiensa omistuksessaa. Niinpä kesäkuussa 1992 ilmestyi ensimmäinen numero lehdestä nimeltä Spawn, jonka nimihenkilön McFarlane oli kertomansa mukaan luonut lähes kymmenen vuotta aiemmin.

Spawnin alkutaipaleet nähtiin Suomessa vuonna 1996. Jos lehtiä ei vielä kokoelmastasi löydy -- etkä halua rynnätä divariin kesken kolumnin lukemisen -- tässä pieni tiivistelmä Spawnin alkuperästä: Spawn oli superagenttti Al Simmons -- ennen kuin kuoli. Saadakseen palata vaimonsa Wandan luokse Simmons teki sopimuksen Paholaisen kanssa. Simmonsista tuli Spawn, luutnantti helvetin armeijaan, ja vastineeksi Paholainen herätti hänet henkiin -- viisi vuotta myöhemmin. Tällä välin Wanda oli jo mennyt naimisiin Simmonsin ystävän, Terryn kanssa ja saanut lapsen. Sittenkin elämänsä menettänyt Simmons ryhtyi kapinoimaan hänet pettänyttä Paholaista vastaan käyttämällä demonisia kykyjään pahojen voimien tuhoamiseen.

Hahmona Spawn on kaikkea muuta kuin omaperäinen. Spawnin alkuperäinen ulkomuoto on suorastaan nolostuttava yhdistelmä erilaisia supersankaripukujen kliseitä vuosikymmenien varrelta: viitta ja kuvioitu, ihonmyötäinen trikooasu, pääkalloja koristuksina, piikkejä ja ketjuja, pisteenä i:n päällä vielä jonkinlainen varustevyö toisen reiden ympärillä. Oikeastaan juuri sellainen hahmo, jonka aloitteleva sarjakuvapiirtäjä olisi voinut joutilaana hetkenä luonnostella johonkin paperinkulmaan, ja sen jälkeen unohtanut. Hieman epäilyttävää on kuitenkin se, että monet Spawnin piirteistä ovat tuttuja myös hahmoista, joita McFarlane oli piirtänyt hiljattain: Batmanin rönsyilevä, omaa elämäänsä elävä viitta, Hämähäkkimiehen isot valkoiset silmät muuten ilmeettömässä naamiossa, piikit ja ketjutkin olivat tuttuja uudesta Aaveajajasta, joka oli käväissyt vierailulla Spider-Manissa.

Aaveajajan kanssa Spawnilla on tietenkin yhteistä se, että he molemmat tekivät sopimuksen Paholaisen kanssa. Tässä suhteessa McFarlane kuitenkin saa synninpäästön, sillä sama idea on innoittanut lukuisia tarinankertojia kautta aikojen. Saksalainen legenda tohtori Faustista on ehkä kuuluisin näistä taruista, ja niinpä voidaankin lyhyesti sanoa että Spawn on Faust-muunnelma. Se, että kyseessä on pohjimmiltaan moderni versio tästä vanhasta tarinasta, joka selvästi puhuttelee ihmisiä jollain hyvin perustavanlaatuisella tasolla, on ehkä yksinkertaisin ja paras selitys sille, miksi Spawn ei ole vaipunut unholaan, kuten niin monet muut 90-luvun alun sarjisbuumin aikana aloitetut sikamakeet lehdet. Se myös tekee Neil Gaimanin osallisuuden Spawnin historian alkutaipaleisiin varsin ironiseksi. Ei, en tarkoita sitä, että McFarlane oli Paholainen Gaimanin Faustille. En ainakaan pelkästään sitä...

Nyt McFarlane oli siis vapaa. Hän saattoi tehdä ihan millaista sarjakuvaa vain halusi. Ja hän halusi tehdä sarjakuvaa, jossa angstinen viittasankari pieksee järkälemäisiä kyborgeja, pelleksi naamioituvia hirviöitä ja inhoja lapsentappajia. Hieman yritystä oli kuitenkin nähtävissä. McFarlane hyödynsi Frank Millerin Yön ritarin paluussa käyttämiä televisioruutuja, joissa sarjakuvan tapahtumia kommentoidaan eri näkökulmista. Tämä siis aikana, jolloin useimmat sarjakuvantekijät tyytyivät pöllimään Milleriltä vain melodramaattisen synkistelyn ja nihilistisen väkivallan. Kiehtova oli myös laskuri, joka kertoi Spawnin käytettävissä olevan mystisen energian määrän. Heti alussa tuli tunne, että tarina oli selkeästi etenemässä jotain käänteentekevää tapahtumaa kohti, että tässä on lehti joka palkitsee uskollisen lukijan.

Silti McFarlanen puutteet kirjoittajana olivat ilmeiset, paitsi kriitikoille, varmasti myös McFarlanelle itselleen. Oman itsensä pomona hän päätti ottaa ohjat käsiinsä, ja tason nostamiseksi värväsi vieraileviksi kirjoittajiksi joitakin erittäin isoja nimiä. Kaksi näistä olivat epäilemättä McFarlanen henkilökohtaisia sankareita, eli Daredevilin myötä kirjoittaja-piirtäjien eliittiin noussut Frank Miller sekä McFarlanen maanmies, omakustannelegenda Dave Sim. Toiset kaksi taas ovat jo kategoria sinänsä. Jompikumpi heistä on kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja. He ovat Alan Moore ja Neil Gaiman.

Kymmenen vuotta sitten Neil Gaiman ei vielä ollut Hugo-palkittu bestsellerkirjailija. Hän oli vain kaikkien aikojen suosituin sarjakuvakirjoittaja. Okei, jos rehellisiä ollaan, niin Gaiman oli jo kirjoittanut bestsellerkirjan Hyviä enteitä (Good Omens) yhdessä Terry Pratchettin kanssa. Gaimanin kirjoittama Sandman-sarjakuva sen sijaan oli jo suoranainen ilmiö. DC Comicsin julkaisema Sandman oli ennennäkemättömän suosittu myös sellaisissa piireissä, joissa ei sarjakuvista yleensä piitattu. Kohderyhmärajat ylittävän suosion syy oli yksinkertainen: Sandman oli suunnattu kaikille, jotka pitävät hyvistä tarinoista.

Eräs niistä Gaimanin hyvistä tarinoista kertoi eräästä englantilaisesta näyttelijästä nimeltä Will Shaxberd, joka teki kauaskantoisen sopimuksen Sandmanin kanssa, koska halusi olla yhtä taitava kirjoittaja kuin ystävänsä Kit Marlowe. Eritoten hän kadehti Marlowen mestariteosta nimeltä Faustus. Siinä se ironinen yhteys Spawniin. Tajusitteko?

No kuitenkin. Gaiman tarttui McFarlanen tarjoukseen, ja kirjoitti Spawnin numeron 9, joka meillä Suomessa nähtiin numerossa 3/1996. Hän hyödynsi sitä, että Spawn oli jatkoa vanhalle faustiselle tarinaperinteelle. Edellisessä, Alan Mooren kirjoittamassa numerossa oli jo nähty vilahdus lukemattomista Spawn-pukuisista hahmoista helvetissä. Gaiman otti luonnollisen askeleen ja esitteli yhden nykyisen Spawnin edeltäjistä, keskiaikaisen ritarin, joka oli Simmonsin tavoin tehnyt Paholaisen kanssa sopimuksen herätäkseen takaisin henkiin. Tämä Spawn tosin kuoli (Siis lopullisesti. Vielä lopullisemmin.) tarinassa, mutta idea muinaisesta Spawnista oli niin vetoava, että hahmo jäi elämään omaa elämäänsä, ja sai tavaramerkkitarkoituksessa nimekseen Keskiaikainen Spawn. Hän katsokaas eli keskiajalla. Siitä nimi Keskiaikainen Spawn. Eihän se niin vaikeaa ollut.

Samassa tarinassa esiteltiin myös Angela, Spawneja metsästävä enkeli sekä salaperäinen hiippari kreivi Nicholas Cagliostro. Jälleen Gaiman toi Spawnin maailmasta uusia puolia esille, sillä Angela ja hänen kollegansa Gabrielle olivat ensimmäiset taivaan edustajat Spawnin sivuilla. Angela osoittautui jopa Keskiaikaista Spawnia suositummaksi; kukapa ei pitäisi jättimäistä teräasetta heiluttavasta mimmistä metallibikineissä. Cagliostro puolestaan oli potentiaalinen oppi-isä Spawnille, joka siihen asti oli toikkaroinut pelkästään omien vaistojensa varassa. Cagliostrossa jujuna oli se, että hän oli viinaanmenevää tyyppiä, eikä vaikuttanut kovin luotettavalta. Hahmon onkin saanut nimensä sisilialaiselta seikkailijalta ja huijarilta kreivi Alessandro Cagliostrolta.

Itse tarinassa on huomattavaa se, että se ei erikoisemmin poikkennut tyyliltään McFarlanen kirjoittamista Spawneista. Tarinassa oli kaksi tappelukohtausta, puheliaita pummeja ja pari kökköä vitsiä kujilla asuvista Richard Nixonista ja Elviksestä. Mukana oli jopa Spawnin energialaskuri. Gaiman tunnetusti pyrki sovittamaan Sandman-tarinansa kuvittajan vahvuuksiin, ja saman hän varmasti teki McFarlanen kanssa. Mutta olisiko McFarlanen piirtämä Sandman-tarina ollut tällainen?

Gaimanin mukaan myös Spawnin numero 26 joulukuulta 1994 (Suomessa 3/1997) pohjautui hänen juonihahmotelmaansa. Tarinassa Cagliostro palasi opastamaan Spawnia ja enkeli Gabrielle tenttasi Spawnia tämän taistelusta Angelaa vastaan. Tämä toimi johdantona samassa kuussa alkaneeseen, Greg Capullon kuvittamaan Angela-minisarjaan (Suomessa 2/2000). Gaiman jatkoi kevyttä linjaansa; tällä kertaa entiset vihamiehet Spawn ja Angela liittoutuivat vastentahtoisesti ja tuloksena oli eräänlainen Konnankoukkuja kahdelle -kunnianosoitus. Melkeinpä ainoa muistutus siitä, että tarinan kirjoittaja teki myös Sandmanit, oli loruileva pikkupiru Törky, jonka voisi hyvin kuvitella vipeltämään Lucienin kirjaston käytäville.



Missä he ovat nyt?

Keskiaikainen Spawn esiintyi muun muassa yhteisseikkailussa toisen suositun Image-hahmon, Witchbladen kanssa, ja tietenkin lukuisissa leluissa. Hän sai useita seuraajia, kuten Viikinki-Spawnin ja Pimeän keskiajan Spawnin. Katsokaapas, keskiaika kesti suurinpiirtein vuodesta 500 vuoteen 1500, mutta pimeän keskiajan katsotaan päättyneen jo vuoden 1000 tienoilla. Näin opimme historiaa Spawnin kanssa.

Cagliostrosta tuli puolivakituinen hahmo Spawniin, kunhan nimi jostain salaperäisestä syystä muutettiin Cogliostroksi, josta yleensä käytetään lyhennettä Cog. Tällä nimellä hahmo esiintyi myös Spawnin Hollywood-filmatisoinnissa vuonna 1997, esittäjänään Nicol Williamson. Rooli jäi John Boormanin Excaliburissa kaikkien salaperäisten hiippareiden isää, velho Merliniä näytelleen Williamsonin viimeiseksi. Ei, Williamson ei ole kuollut. Hänen elokuvauransa vain -- ihan sattumalta -- päättyi siihen.

Angela esiintyi Spawn-sarjakuvien lisäksi muutamissa yhteisseikkailuissa muiden Image-hahmojen kanssa. Ai niin, ja leluissa. Angelan ura Spawn-sarjakuvissa päättyi (toistaiseksi) Spawnin numerossa 100, jossa hän kuoli traagisesti, kun Paholainen lävisti hänet samalla jättikeihäällä, jolla Angela puolestaan oli hänet hetki sitten suolestanut. Minkä jälkeen Spawn hakkasi Paholaiselta pään irti Angelan miekalla. Silmät kostuvat kun pelkästään ajattelenkin sitä.

Neil Gaiman päätti supersuositun Sandman-sarjakuvansa vuonna 1996 numeroon 75, ja on sen jälkeen keskittynyt sekalaisten sarjakuvaprojektien lisäksi romaanien kirjoittamiseen. Syyskuussa Gaimanin viimeisin, Unohdetut jumalat (American Gods) sai vuoden parhaan tieteiskirjan Hugo-palkinnon. Hänen seuraava sarjakuvaprojektinsa tulee olemaan arvoituksellisesti nimetty "1602" Marvel Comicsille.

Todd McFarlane lopetti Spawnin piirtämisen vuonna 1995 numeroon 34, ja on sen jälkeen keskittynyt lehden käsikirjoittamisen lisäksi lelujen tehtailuun. Spawnin juhlalliseen sadanteen numeroon hän piirsi kannen, joka mullisti kaiken mitä olemme tähän mennessä luulleet tietävämme perspektiivistä. Hänen seuraava sarjakuvaprojektinsa tulee olemaan... no, se tulee kuitenkin olemaan suunnaton myyntimenestys.

Rami Rautkorpi on Hämähäkkimies-lehden suomentaja ja pitkän linjan sarjakuvaharrastaja.


Tästä laatikosta voit jättää palautetta Ramille. 
      

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.