Vilkaisen vasemmalla puolellani olevan kaupan niin tutuksi tulleeseen näyteikkunaan ja peilaan vieläkin tutumman ruumiini. Pitkä, harmaa poplari, mustat farkut ja leveä, epäilyttävä naama. JA tietenkin kolme pitkää arpea oikeassa poskessa. Muu ruumis onkin standardikamaa. Normaalia, piirtetöntä massatyöläistä, johon ei katsetta kiinnitä kahta sekuntia kauempaa.

Mutta jotain on muuttunut. Tunnen raskaan painon vasemmassa kainalossani. Vien käteni sinne ja tunnen aseen, OIKEAN aseen perän. Jokainen herääminen on siis edes hivenen verran erilainen. Viime kerralla ase oli vielä muovinen leikkipyssy. Tai sitten toissakerralla tai sitä edellisellä. Mitä väliä sillä on. Kaikki jatkuu ilmeisesti kuitenkin uudelleen ja uudelleen. Hivuten sormeni aseen lippaan sisäpuolelle ja tunnen pettymyksen nousevan sisälläni. Ase on tyhjä. No, ehkä tämä on alku muutokseen. Vaikkakin kaikki muutokset tuntuvat johtavan aina vain uuteen, huonompaan todellisuuteen.

Seison hetken paikallani ja saan osakseni, kuten ennenkin, kummaksuvia katseita ja muutamia tönäisyjä. Vilkaisen ympärilleni. Muistan kaikkien ohikulkijoiden kasvojen piirteet yksityiskohtaisesti. Minulla on ollut tosiaan aikaa tutustua niihin! Ja jälleen huomaan pieniä muutoksia: kun edellisellä kerralla tuon pojan kengät olivat harmaat, ovat ne nyt vihreät ja tuon poliisin hiukset ovatkin keltaiset, eivät mustat. Silti muutokset kuuluvat tähän turruttavaan rutiiniin: jos laskuni pitävät paikkansa jokin pikkuseikka vaihtuu joka kolmannella kierroksella.

Lähden liikkeelle ja käännyn ties monennenko kerran seuraavasta kadunkulmasta oikealle. Hihitän hiljaa itsekseni miettien sitä, miksi joku pappi tätä kierrettä kutsuisi. Onko tämä nyt sitten sitä Ikuista Elämää, vai jonkinlaista sielunvaellusta? Ikuinen kuolema lienee parempi nimi. Muutama kävelijä vilkaisee minua syrjäsilmällä päätyen siihen tulokseen, että olen joku mielisairaalasta karannut psykopaatti tai joku muu ikivanhoissa vaatteissa maleksiva hullu. Ehkä he ovatkin oikeassa. Ehkä olenkin oikeasti pelkkä kuolaava mielipuoli, joka on lukinnut itsensä omaan mieleensä eikä pääse enää ulos. Ehkä tämä kaikki on pelkkää hallusinaatiota ja minä olen pelkkä saastainen narkkari. Mutta entä sitten jos niin olisikin. Eihän sillä ole oikeastaan mitään väliä.

Lähestyn seuraavaa risteystä. Pysähdyn mekaanisesti ja olen taas kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä. Kysymys on kuitenkin turha, sillä tiedän, ettei siihen ole kuin yksi vastaus. Olen liian utelias tai kenties liian typerä ollakseni menemättä. Ja uteliaisuus tosiaan tappaa tämän kissan. Mutta tällä kissalla onkin enemmän kuin yhdeksän henkeä....

Astelen vakaasti eteenpäin yli risteyksen. Lasken askeleita, ne ovat niin tutut. Yhdeksäntoista, kahdeksantoista, seitsemäntoista.... Kunnes äkkiä ohi ajaa musta, suuri auto, jonka ikkunasta lentää käsikranaatti suoraan jalkojeni juureen. Hämmästyn toden teolla. Tämä kerta on tosiaan erilainen! Seitsemäntoista askelta liian aikaisin! Tämähän alkaa käydä mielenkiintoiseksi.

Kranaatti räjähtää. Tuska on liian tuttu, jotta voisin kiinnittää siihen huomiota. Hetkeä ennen valojen sammumista mieleeni juolahtaa ajatus, olisiko tämä paikka, tämä kierre sittenkin jonkinlainen moderni versio tästä niinsanotusta helvetistä.

Nousen ylös karhealta asfaltilta, jota vasten hetki sitten heräsin. Tutkin jälleen ruumiini, se on täysin kunnossa. Jossain kaukana soi kappale, jossa kerrotaan ajan kulkevan ympyrää.