Vedän takkiani tiukemmin ylleni ja yritän ravistaa pois kylmyyttä, joka repii takkini helmoja kuin lauma rottia. Katson hautausmaan aidalla istuvaa hahmoa ja otan askeleen lähemmäksi häntä, mutta palaan sitten takaisin paikalleni. Vielä en ole tarpeeksi rohkea, mutta lähellä se on. Ehkä tunnin kuluttua, ehkä huomenna. Kauemmin siihen ei voi olla, sillä en kerta kaikkiaan pysty unohtamaan tuota tummaa, yksinäistä hahmoa joka istuu hautausmaan aidalla tunnista toiseen, yöstä toiseen. Mitähän hän tekee päivisin? Makaako hän arkussaan vai istuuko hän vain pimeässä, ikkunattomassa huoneessa joka on olevinaan hänen kotinsa. 
Auringon ensimmäiset säteet hävittävät hahmon aidalta ja minä katson taas sitä kohtaa missä hän äsken istui, enkä näe siinä yhtään mitään. Tuo katoaminen on aina yhtä nopeaa. Lähes uskomatonta, mutta se antaa vain vahvistusta vampyyri- teorialleni. Mitä ihmettä vampyyri tekee nykymaailmassa? Olen aina luullut että ne ovat kuolleet sukupuuttoon jo aikoja sitten mutta ilmeisesti olen väärässä. Nousen ylös vartiopaikaltani ja kävelen hautausmaan aidan luo ja kosketan kohtaa missä hahmo oli hetkeä aikaisemmin istunut. Tässä hän istui, ajattelen kylmää kiveä silittäessäni ja katson sitten ympärilleni ja tiedän että on aika lähteä. Mutta ensi yönä olen täällä taas, kuten tuo yksinäinen hahmokin. 

Joku saattaisi ihmetellä miksi minä vaivaan päätäni tällä asialla ja selitys on pelottavan yksinkertainen. Luulen että olen rakastunut tuohon yön pimeään hahmoon, joka vei huomioni kertaheitolla kun kolme viikkoa sitten heräsin keskellä yötä ja satuin vilkaisemaan ikkunasta vain nähdäkseni yksinäisen hahmon istuvan viereisellä tontilla olevan hautausmaan aidalla. Siitä lähtien olen siis seurannut häntä eikä tämä ilta ole poikkeus. Päinvastoin, olen pukenut ylleni kauneimman mekkoni ja meikannut kasvoni niin hyvin kuin osaan. Ulos lähtiessäni näin peilistä kauniin naisen, jota tuo yksinäinen hahmo ei voisi vastustaa. Olen odottanut häntä nyt kolme tuntia ja tämä yö on todella kylmä. Istun tavalliseen vartiopaikkaani ja kiedon taas takkia tiukemmin ympärilleni. Talven ensimmäiset lumihiutaleet putoilevat maahan ja tiedän että lämpötila on reilusti alle nollan. Näen hengitykseni valkeina pilvinä suuni edessä ja tiedän että yksinäinen hahmo on myöhässä. Ehkä hän ei tulekaan, vaikka olin siitä jo niin varma. Miksei hän haluakaan minua, vaikka olen nyt kaikkein kauneimmillani vain häntä varten. En tunne enää jalkojanikaan ja riisun takkini maahan jotta voisin käydä sen päälle makaamaan. Jaksan raottaa vielä silmiäni ja nähdä pienet valkoiset pilvet suuni edessä. Ne kertovat että olen vielä elossa mutta tiedän ettei niin ole enää kauan. Minun on lämmin olla ja suljen silmäni koska olen liian väsynyt pitämään niitä auki. Kun viimeisen kerran katsoin, hautausmaan aita oli edelleen autio ja siinä oli paikka minulle. Paikka johon kohta menen, kunhan vain lepään ensin hieman. Olen niin väsynyt ja lämmin lumi on peittänyt minut melkein kokonaan. Jos vielä jaksaisin avata silmäni, en näkisi valkeita pilviä suuni edessä ja se kertoisi että olen kuollut.