Pyörin hitaasti ympäri. Keinun. Hyräilen hiljaa. Sylissäni on lämmin käärö. Ihme. Minun Ihmeeni. 

- Kuinka hän voi? Ei he, vaan "hän". 
- On ollut tuolla kohta tunnin. Tasaantunut. 
- Hyvä. 
- Niin. Hiljainen huokaus. 
- Miksi se aina käy näin? 

Siirrän painoani puolelta toiselle. Keinun. Hyräilen hiljaa. Siirrän varovasti pyyhettä syrjään. Täydellinen. Ihme. Minun Ihmeeni. Pieni nenä. Pieni suu. Suu avautuu ja sulkeutuu. Pienet nyrkit puristuvat kiinni. Uskomattoman kaunis. Ihme. 

Pyörin hiljaa ympäri. Keinun. 

- Tämä oli kai pahin. 
- Ainoa, joka onnistui. Se on muistettava. 
- Joskus tämä tuntuu .. liian ... 
- Julmalta? 
- No, ei nyt ... 
- Se ON julmaa. Mutta he ovat kaikki vapaaehtoisia. Heidät on testattu. 
- Minkä varalta? Tuon? 
- He tuntevat riskin. 
- Niinkö? 

Pyörin hiljaa ympäri. Keinun. Enää en jaksa hyräillä. Kuiskin. Se on helpompaa. Kaikki ne pahat asiat, joita Sinusta sanotaan 
... Sinä olet minun! Minun Ihmeeni. 

Peitän vaalenapunaiset varpaasi pyyhkeellä. Et saa tuntea kylmää. Olet Ihme. Minun Ihmeeni. Luoja, kuinka saatoit luoda jotain näin kaunista? 

- Kuvittele, jos sinussa ... 
- En kuvittele, eikä sinunkaan pitäisi. 
- On pakko. He tarvitsevat kaiken mahdollisen avun. 
- Katso tuota. Hänelle ei enää apua ole. 
- Mutta se auttaa ymmärtämään. 
- Ymmärtämään mitä? Sinä et ole nainen. 
- En, ja siksi onkin vain kuviteltava. 
- Että sinussa kasvaa koeputkilapsi? 
- Älä viitsi. Tiedät tasan tarkkaan mikä siellä kasvaa. 
- Niin tiedän ... anteeksi. 
- Ja sitten mietitään, mikä saa heidän mielensä horjumaan. Tyypillistä. 
- Ei, minä en osaa kuvitella sitä. Enkä halua. 

Istun kehdon vierelle. Selkääni kylmää, nojaan sen lämpöputkeen. Olet hereillä. yritän tavoittaa katseesi. Se on vielä vaikeaa. Ei se mitään, opit kyllä. Sinä opit kaikenlaista. Kaikenlaista. 

Istun ja keinun. Siirrät itse pyyhettä. Opit niin ihmeen nopeasti. Ihme. Minun Ihmeeni. Sinulla on nälkä. Tunnen sen. Aukaiset kauniin suusi ja pyydät ruokaa. Kyllä Äiti ruokkii sinut. Äiti on aina lähelläsi. Pitää sinut lämpöisenä. Ihmeeni. 

- Ehkä tämä tapaus ei ole niin kovin paha. 
- Kuinka niin? Katso tuonne sisälle! 
- Mutta hän huolehtii ... jälkeläisestään ... 
- Aivan. Muut halusivat vain mahdollisimman kauas. 
- ... vaikkakin huolestuttavan fanaattisesti. 
- Hän on mennyttä, kävi kuinka kävi. 
- Hetki ... Mitä hän puuhaa? 
- En tiedä. Aukaisi kaapunsa. 
- Ei jumaliste! 
- Mitäs minä sanoin? Nämä tapaamiset olisi ... 
- Turpa kiinni! 

Avaan kaapuni napit. Sinun suusi on niin kärsimätön. Naurahdan hiukan. Älä välitä. Äidillä on tapana nauraa silloin tällöin. En saisi imettää sinua, tiedän sen. Ja kai minä tiedän syynkin, en vain muista sitä nyt ... Ei anneta sen häiritä. Tohtori huutaa minulle jotain lasin takaa. En halua kuunnella. Hän ei puhu muusta kuin Sinusta. Ja hän puhuu vain pahaa. En halua kuunnella häntä. 

Sinähän olet jo vanha tekijä! Niin taitavat olla kaikki vauvat. En tiedä, minulla ei ole muita kuin Sinä. Ihmeeni. Siirrät taas pyyhettä. Sinun kaunis pieni kätesi on kasvanut. Sinä kasvatkin niin nopeasti. Olen ylpeä sinusta. Jokainen äiti olisi. Otat minut syleilyysi. Se tuntuu hassulta. Äsken minä pitelin Sinua, nyt Sinä minua. Olet vahva. On hyvä kun äidillä on vahva lapsi. 

Sinä olet oppinut paljon. Sinä opettelit paljon kohdussani. Sinä osaat minut ulkoa. Harmi ettet vielä osaa puhua. Tunnen kielesi. Se alkaa kasvaa myös. Tiedän, että Sinun on pakko satuttaa minua. Mutta se sattuu vain vähän, vain vähän. Sinä täytät minun rintani. Tunnen kuinka kielesi kulkee suonissani. Seuraa niitä käsivarsiini ja vatsaani. En jaksa istua suorassa. Sinä vaadit paljon voimia minulta, pienokaiseni. Minun Ihmeeni. 

Omani. 

- Kuinka me erotamme heidät? 
- Leikkaussalissa. 
- Mutta ... entä nainen? 
- Ei hän enää välitä.