edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Kuolematon Rakkaus

Written By (c)clarence (Tomi Peuhkurinen)
23.9.1997

 
    
Hei mies, miten menee? Ai että mitenkö menee? Siinäpä vasta kysymys. Kauanko mietit ennen kuin sait kysytyksi tuon maailman idioottimaisimman kysymyksen? Veikkaan ettet sekuntiakaan mutta mitäpä väliä sillä on, koska voin antaa sinulle vastauksen vaikka heti jos sitä todella tahdot. Onko se sitä mitä sinä haluat? Ei ole ei, sitähän minäkin ja sen minä sinulle sanon ja sinä jäät katsomaan perääni suu auki ja kummastuneen näköisenä. Mutta oma vikasi, mitäs esität tyhmiä kysymyksiä. Taitaa olla oikein sinun erikoisalasi helvetin idiootti. Onkohan sinut luotu maailmaan ihan vain minun kiusakseni, mietin kun kävelen nopeasti pois luotasi ja vältyn näin kuulemasta lisää typeriä kysymyksiä. Ei kai tässä valittamista ole jos jättää pois sen pikkuseikan että vaimoni kuoli kaksi kuukautta sitten. Mitähän helvettiä sinä oikein kuvittelit että minulle mahtaisi kuulua? Odotitko kuulevasi että olen löytänyt uuden rakkauden ja olen nyt onnellisempi kuin koskaan? Sinun suustasi sellainen vastaus saattaisi kuuluakin, mutta ei minun, pitäisihän sinun jo sen verran minua tuntea. Ja paskat, et sinä minua tunne. Kunhan vain kuvittelet niin ja kaiken lisäksi vielä uskotkin sen. 
Minun on pakko päästä vähintään sadan kilometrin päähän sinusta tai luultavasti tapan sinut ja tyhmät kysymyksesi. En uskalla katsoa taakseni koska pelkään näkeväni sinut supermarketin portailla katsomassa edelleen perääni, kassi kummassakin kädessäsi. Helvetti, melkein tunnen katseesi selässäni ja se saa minut kiehumaan raivosta. Käännyn vasemmalle lähimmästä kadun kulmasta ja kävelen talolleni pienen mutkan kautta mutta se on vaivan arvoinen koska matkalla voin katsella paikkoja joissa joskus olin onnellinen. Mutta se oli silloin ja nyt on nyt. Nyt katson kadulla käsi kädessä käveleviä ihmisiä ja kuvittelen kuinka he käyttäytyisivät jos ottaisin taskustani pistoolin ja ampuisin heidän rakkaan ihmisensä. Se on sairasta minä tiedän, mutta sairashan se on tämä maailmakin. Pois tuollaiset ajatukset, olen vain hieman hermostunut ja se menee kyllä ohi. Niinhän se menee mutta minun on vain aika vaikeaa hallita hermojani nykyään. Nämä viimeiset viikot ovat olleet lähes suoranaista helvettiä eikä helpotusta tuo sekään että kuolemastasi on kulunut tänä iltana tasan kaksi kuukautta. Pitäisikö järjestää jonkinmoiset juhlat ja kutsua tuo helvetin torvelo, joka luultavasti seisoo vieläkin sen marketin portailla, kunniavieraaksi niihin. Tuskin kieltäytyisi kutsusta, uskallan epäillä. Mutta mitä muuta voi odottaa mieheltä joka esittää tuommoisia kysymyksiä. 

Saavun kotiini ja avaan oven tottuneesti avaimella johon on kaiverrettu vaimoni nimi. Hänellä oli minun nimelläni varustettu avain ihan vain muistuttamassa siitä, kuka odottaa kun hän tulee kotiin. Nyt avaan oven tyhjään asuntoon jossa on tunkkainen ilma ja verhot ikkunassa ympäri vuorokauden. Tiskit on tiskaamatta viimeisten viikkojen ajalta ja joka puolella roikkuu likaisia vaatteita. Pudotan takkini lattialle ja kävelen TV:n luo avatakseni sen. En siksi että sitä katsoisin, vaan siksi että ääni rauhoittaa minua enkä tunne itseäni niin yksinäiseksi. Olohuoneen pöydällä on puolenkymmentä pakastepizzapakkausta ja lukematon määrä tyhjiä oluttölkkejä, joista yhdestä löydän vielä kulauksen kuvottavan makuista, vanhaa ja väljähtynyttä olutta. 

Nojaan pääni sohvan selkänojaan ja potkaisen kengät jaloistani vastapäiseen seinään. Suljen silmäni ja kuulen kuinka avain raksahtaa ulko-ovessa. Ovi aukenee ja joku astuu sisään. Hiipivät askeleet pysähtyvät sohvan taakse ja minun on pakko hymyillä. Vaimoni tuli usein sisään juuri noin ja antoi minulle suudelman kuten nytkin. Tosin silloin hänellä oli lämpimät huulet, mutta en kehtaa valittaa pikkuasioista. Hyvin pienen hetken ajan ajattelen että hänen pitäisi olla kuollut, mutta eihän hän voi olla kuollut jos hän kerran seisoo takanani ja hieroo hartioitani. Hän on vain ollut ulkona ja hän on kylmissään. Niin sen täytyy olla. 

Tunnen hänen huulensa kaulallani mutta en hänen hengitystään. No ehkä hän pidättää hengitystään, älä nyt ala niuhottamaan turhasta. Kaulallani tuntuu jotain joka on ehkä suudelma tai sitten tuskaa, en oikein osaa sanoa enää. Tiedän vain että se tuntuu hyvältä. Voi kuinka minulla olikaan ikävä. Lopeta se mitä teet kaulalleni ja tule istumaan syliini. Tulethan? Tai älä sittenkään, tuo tuntuu liian hyvältä. Älä vain lopeta. Ethän? Tunne kaulallani vahvistuu eikä hänellä ole aikomustakaan lopettaa. 

 

   
* * *
Oikein rohkeat ja sanavalmiit
lukijat antavat palautetta kirjoittajalle
seuraavan laatikon kautta.
 
   

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava