edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Jalopeuran Yö
osa I:
Kerääntyvät Pilvet
Anssi Leskinen

 
        
"Sir! Lordi Arvin! Tulkaa katsomaan!" 

Millenia katsoi ulos luolansuulta. Hänen aseenkantajansa Mijaal oli suorittamassa vahtivuoroa. Millenia kietaisi sudennahkaisen viitan tiukemmin ympärilleen ja astui pois leiritulen lämmöstä ja luolan tarjoamasta tuulensuojasta. Hän horjahti hieman viiman töytäistessä häntä kylkeen, mutta saavutti tasapainonsa kävellessään kielekkeen reunaa ja Mijaalia kohti. 

Päästyään tasanteen reunalle Millenia oli jo aivan valmis palaamaan sisään luolaan. Kauhea pakkanen ja lähes vaakasuoraan satava raskas lumi eivät houkutelleet ulkoilemaan. Rengaspaita vielä lisäsi koleutta. 

"Näettekö tuon, Sir?" Mijaal sanoi ja ilmeisesti osoitti jotakin, joka oli alhaalla vuoristotiellä. Millenia koetti erottaa kohteen pyryn läpi. Ei, ei siellä mitään ollut. Tai oli sittenkin. Suuri ketterä hahmo lähestyi heidän improvisoitua reki-vaunu- yhdistelmäänsä. 

"Mikä se on?" Millenia kysyi. 

"Vuoristotiikeri, Lordi Arvin. Onneksi saimme hevoset ylös," Mijaal vastasi. Hän näytti selvästi paleltuneelta. Hänen huulensa olivat siniset, niistä kohdin mistä kuivanut tai jäätynyt veri ei ollut niitä peittänyt. Silmäkulmat olivat jäätyneet kiinni toisiinsa ja hän olisi varmaan tärissyt jos lihakset eivät olisi olleet niin kankeat. 

"Onneksi, todellakin. Mene ja hae Carlik tänne. Sulata itseäsi samalla. Et näytä kovin hyvältä," Millenia sanoi ja kyykistyi reunalle. Heidän leiripaikkanaan toimi vanha etuvartio, vuoristossa kulkevan kiemuraisen tien kylkeen hakattu puoliympyrän muotoinen koroke, joka oli reunustettu luonnonkivisellä, matalla muurilla. Joskus varastona palvellut luola sai nyt olla asuntona matkalta palaaville temppeliritareille. Millenia arveli itsekseen, että luola olisi täydellinen myös salakuljettajille tai muille näkymätöntä varastoa hakeville tahoille. Hevoset oli pystytty taluttamaan ylös koroketta toiselta puolelta reunustavia kierreportaita pitkin, mutta reki oli täytynyt jättää alas. 

Millenian katse tarkentui heidän tavaroitaan lähestyvään lumikissaan. Se oli harvinaisen kookas yksilö, yli yhdeksän jalkaa pitkä. Tiikeri näytti siltä kuin se pystyisi repimään hevoselta pään irti edes pahemmin hengästymättä. 

Ketterästi se tassutteli reen ympärillä, vaikka tie oli jään peittämä ja tuuli oli alhaalla vieläkin voimakkaampi kuin vuoren kyljessä sijaitsevalla korokkeella. Kissa tutkiskeli uteliaasti kärryn ja siirtyi sitten sisältöön. Huolellisen nuuskimisen jälkeen se alkoi tunkea nenäänsä peitinkankaan alle eri kohdista, ja lopulta löydettyään jotain sitä kiinnostavaa repäisi kankaan syrjään. Millenia käänsi katseensa ja näki lähestyvät kumppaninsa. 

Carlik - ritarikunnan veteraani - ja Mijaal katsoivat synkkäilmeistä ritaria. 

"Älkää katsoko alas," Millenia kielsi tunteettomalla äänellä. Carlik tietenkin vilkaisi, ehkä siksi, että alempiarvoisena Millenialla ei ollut määräysvaltaa häneen, mutta luultavammin pelkästä uteliaisuudesta. 

"Meidän on tehtävä jotain!" Hän huudahti ja viittoili Mijaalinkin katsomaan. 

"Arvelin, että sanoisit noin. Käyn hakemassa jouseni." Millenia läksi juoksemaan luolansuuta kohti. Alhaalla vuoristotiikeri kaivoi juuri esiin neljättä temppeliritaria, heidän haavoihin kuollutta toveriaan. Carlik juoksi Millenian perään ja otti heittokeihään tulen vierestä. Sitten he juoksivat yhdessä takaisin. 

"Ampukaa sitä. Tähdätkää lapojen väliin. Jos se ei kuole ja päättää hyökätä, ampukaa nuolia mahdollisimman kauan. Vaikka tilanne johtaisi lähitaisteluun, välttäkää painia. Se on käsky," Carlik sanoi karhealla komentajan äänellä. 

Millenian nuoli lensi tuulessa ohi, mutta jousen helähdys havahdutti aterioivan tiikerin. Se tunnisti vaarallisen äänen ja kyyristyi tarkastellen sitä ampuvia miehiä. Mijaalin ammus raapaisi sen etutassua, ja se hypähti valtavalla loikalla eteenpäin. 

"Loistavaa! Saitte sen vihaiseksi ja nyt se suuntaa portaita kohti!" Carlik huusi pettyneenä. 

"Se on tuuli! Ei tässä viimassa pysty ampumaan suoraan!" Millenia selitti. Joka tapauksessa hän jännitti uuden nuolen ja kääntyi portaikkoa kohti. Samalla hän lausui matalaäänistä mantraa ja nuoli alkoi loistaa mustaa valoa. Sen lentäessä pyryn halki sen ohittama lumi värjääntyi tummaksi. Kolmenkymmenen metrin lennon jälkeen se jysähti tasanteen saavuttaneen tiikerin kylkeen. Suuri kissa äännähti syvällä äänellä ja ryntäsi ritareita kohti, ontuen kuitenkin nuolen puoleisia raajojaan. 

Mijaal laukaisi pitkäjousensa ja nuoli kimmahti tiikerin paksusta selkänahasta. Carlikin leveäteräinen keihäs lensi suoraan kissan päätä kohti ja se joutui kierähtämään sivulle. 

Väistöliikkeen aiheuttaman aikalisän turvin temppeliritarit vetivät aseensa ja valmistautuivat taistelemaan lähietäisyydeltä. Vuoristotiikerin nopea kimmahdus takaisin yllätti kuitenkin jopa eliittiluokan taistelijat ja Millenia joutui kierähtämään hyökkäyksen alta pois edes ajattelematta vastahyökkäystä. Tiikerin takajalan kynnet veivät palan Millenian ketjupaitaa mennessään ja hän osoitti lyhyen kiitosrukouksen leijonajumalalleen. 

Millenian hypähtäessä pystyyn hän näki tiikerin painavan Carlikia maahan. Carlik piti etukäpälät loitolla sapelilla ja miekalla, hampaat kilpistyivät teräskypärään. Kuitenkin takaraajat olisivat kohta tehneet pahaa jälkeä ritarin alavartalolle. Veteraanin onneksi Mijaalin sotamoukari keskitti vuoristokissan huomion tappamisen sijasta kuolemiseen. 

Carlik heivasi ruhon päältään muiden avustuksella ja nousi pystyyn. 

"Mennään sisälle keskustelemaan jatkotoimenpiteistä, selvä?" Hän mumisi jotakuinkin epäselvästi. Tulen luomassa valossa Millenia huomasi miksi. Veteraani yökkäili tiikerin aivoja naamaltaan ja pyyhkäisi lopuksi kasvonsa hihaansa. 

"Tuskin malttaa odottaa mahdollisuutta kylpeä," hän sanoi. 

"Me emme loppumatkalla juo samasta pullosta, sopiiko?" Millenia sanoi näyttäen pahoinvoivalta. 

"Ymmärrettävää." Carlik hymyili ja jatkoi "Aion ehdottaa ylennystä sinulle, Mijaal. Tuo tappo osoitti ritarikunnan jäseniltä vaadittavaa urheutta ja hermojen hallintaa." 

"Anteeksi, Lordi Carlik, mutta en tiedä tahtoisinko välttämättä tuota arvoa. Sir Millenia jäisi vaille aseenkantajaa, ja hänen palveluksessaan ei ainakaan puutu toimintaa. Toisin kuin joissakin temppeliritarin rutiinitehtävissä, jos kuulemiini huhuihin on luottamista. Kiitos kuitenkin, Sir Carlik." 

"Ei se ole ongelma. Aseenkantajan toimi voidaan sälyttää yhä sinulle, jos tahdot. Niin on muistaakseni tehty ennenkin," Carlik sanoi otsa mietteliäissä rypyissä. 

"Se asettaa asian hieman toiseen valoon, Lordi Carlik. Ylennys vaatii silti harkintaa, jos ymmärrätte, Lordi Carlik." 

"Täysin. Aikaa löytyy toki." 

"Voisin ottaa seuraavan vahdin. Keskustelkaa te arvoista ja sen sellaisista," Millenia sanoi, kävi hakemassa pullon paloviinaa ja käveli vartiopaikalle. 

Puoli tuntia vahdissa kyyristeltyään (jäiseen maahan ei voinut varsinaisesti pitkässä rengashauberkissa istua) Millenia kuuli takaansa kylmien teräslevyjen kalisevan toisiaan vasten. Mijaal ilmestyi levypanssarissaan häneen viereensä. 

"Ei ongelmia, Sir Arvin?" Noviisi kysyi. 

"Ei. Kuka tuolla kulkisikaan tässä säässä, jos hänellä ei olisi pakottavaa tarvetta?" Millenia vastasi jotakuinkin kitkerästi. 

"Turhia kiertelemättä, Sir Arvin, aion hyväksyä ylennykseni. Jos veljeskunta siis hyväksyy Carlikin ehdotuksen. Haluaisin kuulla teidän mielipiteenne, Lordi Arvin." 

"Siinä tapauksessa minä kannatan ehdotusta. Minä laitan neuvoston hyväksymään sen." Millenia katsoi kaukaisuuteen. "Minun takiani noviisikautesi on ollut liian pitkä. Jos olisimme viettäneet enemmän aikaa kotona, sinut olisi ylennetty vuosia sitten. Anteeksi." 

"Ei mitään, Sir Millenia! Aikani noviisina on ehkä ollut pitkä, mutta hiton hauska. Laskematta sitäkään, että minulla on enemmän kokemusta kuin monilla veteraaneilla. Taistelukentän ulkopuolellakin, Lordi Arvin." 

Millenia hymähti. "Tiesitkö, että joudut luopumaan tuosta?" Hän sanoi ja napautti Mijaalin olkasuojusta. 

Mijaal ajatteli hetken ja vastasi "En todellakaan ole nähnyt yhdelläkään ritarilla levyhaarniskaa. No, rengaspaita on varmasti paljon mukavampi ja kevyempi, Lordi Arvin." Ja sitten hän palasi luolaan. 

`Hänen räätälinsä varmasti helpottuu, kun hän saa luvan käyttää ritarikunnan rengaspaitoja,` Millenia ajatteli katsoessaan etääntyvän aseenkantajansa viisi tuumaa yli kuuden jalan mittaista vartta ja leveitä hartioita. Hetkeksi piristänyt juttutuokio oli nyt ohi, ja oli aika palata kylmään vartioon. Millenia kokeili pullon painoa, joka oli yllättäen huomattavasti keventynyt. 

Seuraavana aamuna lumipyry oli huomattavasti heikentynyt, myrsky oli puhaltanut itsensä olemattomiin yön aikana. Lämpötila oli noussut myös, minkä Millenia heti herättyään huomasi. 

"Taidamme saada hyvän päivämatkan tänään, vai?" Hän kysäisi aamuvahtia pitäneeltä Carlikilta pirteästi. 

"Hmph. Niin kai." Carlikin vastaus oli huomattavasti väsyneemmän oloinen. 

`Hän ei ole enää kovin nuori,` Millenia ajatteli. `Sääli vanhaa sotaratsua.` 

Mijaalin teräspuvun kalke havahdutti Millenian surkuttelemasta toveriaan. Nuori noviisi oli tapansa mukaan herännyt hieman ennen Milleniaa. 

"Voinen tehdä ehdotuksen, Lordit?" Hän kysyi muodolliseen tapaansa. 

"Puhu pois," Carlik tuhahti. 

"Meidän tulisi ritarikunnian nimissä haudata Sir Veldane, Lordit. Emme voi kuitenkaan kuljettaa häntä Tocaliaan puoliksi pureskeltuna. Ihmiset saisivat varmastikin hieman outoja ajatuksia." 

"Hyvin ajateltu," Millenia sanoi nyökäten. "Sinä tunnet ritarikunnan säännöstön niin kirjaimellisesti, että odotan sinulta nyt toistakin ehdotusta." 

Mijaal näytti hämmentyneeltä, kun hän luki mielessään läpi artiklat, pykälät ja lait. Sitten hän muisti. 

"Tietenkin. Anteeksi, etten heti huomannut, Lordit. Siis, koska vuoristotiikeri on kissaeläin eikä edes kovin kaukana leijonasta, meidän tulisi haudata sekin asiaankuuluvin menoin. Kunnioituksesta ritarikuntamme perustajan Sir Derchifadaan pelastanutta leijonajumalaa kohtaan, Lordit." Mijaal näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä. Millenia taas näytti hyvin tuskaiselta. 

"Tuo pirun katti painaa hiton varmasti yli 600 naulaa. Millähän ihmeellä ajattelit raahata sen paikkaan, jossa on tarpeeksi lunta sen peittämiseen?" Hän kysyi. 

"Ei se niin vaikeaa ole. Näin tuolla tien varressa eilen kuopan. Muutama lapionheilautus ja saamme sekä Sir Veldanen, että kunnioitetun kissaeläimen samaan hautaan, Lordit." Näin sanoen Mijaal käveli tiikerin luo, otti sitä takajaloista kiinni ja heilautti ne olalleen. "Auttaisitteko hieman tuon yläpään kanssa, Lordit? Tarvitsen toisen käden vapaaksi, että saan lapion reestä." 

Millenia katsoi Carlikia ja kohautti olkiaan. "Ei se niin vaikeaa voi olla," hän sanoi ja asteli tiikerin luo. 

"Kyllä se voi. Usko minua, kyllä se voi," Carlik vastasi ja tarttui Millenian avuksi yläruumiiseen. Yhdessäkin he saivat vain vaivoin tiikerin nousemaan. 

Mijaal alkoi kulkea portaita alaspäin. "Olisitteko niin hyviä ja lopettaisitte sen pelleilyn, Lordit?" Hän huudahti kun näki Millenian ja Carlikin puuskuttavan takana. 

"Mitä sinulle syötettiin lapsena?!" Millenia huudahti. "Varmaan hevosia," hän jatkoi puoliääneen. 

"Kun saan kiinni hänen valmentajansa ritarikunnassa, taon hänen päähänsä suhteellisudentajua. Panssarikäsineellä." Carlik ähisi yhteenpurtujen hampaiden välistä. 

Muutamassa hetkessä tiikeri oli kuitenkin kuopattu, ja temppeliritarit kantoivat Sir Veldanen paareilla samaan hautaan. Sir Veldave oli kuollut myrkytettyyn nuoleen puolustaessaan kreivi Wehlcania, Tocalian hallitsijaa, yhdellä kreivin monista retkistä, joilla tämä tutki paikan päällä kreivikuntansa tilannetta. Susikultin terrori-iskut levittivät hämmennystä ja kauhua ympäri kreivikuntaa, ja juuri heidän väijytykseensä kreivin seurue oli joutunut. Millenia, Carlik ja Veldane olivat yhdessä kolmen muun ritarin kanssa haavoittuneet taistelussa. Kun muu seurue palasi pääkaupunkiin, he joutuivat jäämään läheiseen maalaiskylään parantelemaan pahimpia vammojaan. Kolme oli kuollut pian, ja muut olivat parannuttuaan lähteneet jatkamaan matkaansa yhdessä Millenian aseenkantajan kanssa. Sir Veldanen verenkierrossa ollut heikko myrkky oli keskusvuoristoon saavuttaessa vahvistunut, ilmastonmuutoksesta oletettavasti. Hän oli kuollut seuraavana aamuna. Aluksi temppeliritarit olivat suunnitelleet kuljettavansa ruumiin haudattavaksi Tocaliaan, temppeliin, mutta vuoristotiikerin aiheuttama sisäelinten uudelleenjärjestely muutti tilanteen. 

"Haluatteko sanoa jotain ennen siunausmantraa?" Carlik kysyi. 

"En tuntenut Sir Veldanea kovin hyvin," Millenia selitti. Carlik katsoi Mijaalia. 

"En tunne olevani tarpeeksi arvokas sanomaan hyvää tai pahaa ritarikunnan ylempiarvoisesta jäsenestä, Sir," Mijaal ilmoitti. 

Carlik nyökkäsi. "Olkoon sitten hiljaisuus. Kuka täällä kuuntelisikaan? Kivet vain." Näin puhuen paikalla olevista ritareista korkea-arvoisin alkoi lausua vanhan siunausmantran sanoja, matalalta ja selvästi. Kun loitsu oli valmis, muille tuli outo tunne paeta äkkiä haudan luota. He perääntyivät luonnottoman nopeasti sen ääreltä. 

"Vanhus voi vielä yllättää, eikö?" Carlik virnisti surumielisesti. "Opiskelin aikoinani magiaa oman mestarin opetuksella, kuten sinäkin, Millenia. Tiesittekö, että nyt mestarin etsintää yritetään rajoittaa?" 

"Ritarikunnassako? Sehän on absurdia!" Millenia huudahti. 

Carlik nyökkäsi. "Tiedän. Kuulin sen kulkukauppiaalta toipilasaikanamme." Hän huokaisi. "Ritarikunta ei todellakaan ole entisensä." 

"Olen ollut poissa aivan liian kauan," Millenia sanoi päätään puistellen kävellessään takaisin leiriin. 

Puolitoista viikkoa kului. Sää lämpeni ja sade väheni jatkuvasti matkan edetessä, ja lopulta he saavuttivat keskusvuoriston lumirajan. 

Millenia katseli ympäröivää mäkimaastoa. Ruoho oli kosteaa ja pitkää, kukaan ei tuonut karjaansa näin kauas kaupungista laiduntamaan. Se oli entisellään. Jotain muuta oli kuitenkin pielessä. 

"Katsokaa taivasta!" Mijaal huudahti. Kaupungin yllä purjehti tiheä siniharmaa pilvipeite, sähisten energiaa. Vastakkaiset tuulet repivät silloin tällöin aukkoja, ja hetkittäisessä auringonvalossa näkyi tummansinisiä lippuja. Niitä oli torneissa, muureilla, palatsissa. Ne oli koristeltu kaupungin länsipuolella auringon ja itäpuolella kuun kuvilla. Keskellä oli liputtamaton vyöhyke. Tocalia oli jaettu kahtia. 

Kaupungin ympärillä oli joitakin telttoja. Ne eivät olleet kuitenkaan sinisillä lipuilla koristeltu, ei, vaan punaisilla. Musta sudenpää ilmaisi lopullisesti piirittäjän. 

"Susikultti," Carlik tokaisi äänellä, josta ei voinut päätellä mitään. Joitakin keihäsvallituksia oli pystytetty porttien eteen, lähinnä näön vuoksi. Ne eivät olisi pidätelleet hetkeäkään ulos murtautuvaa soturijoukkoa, mutta nämä tuntuivat viihtyvän hyvin kreivikunnan pääkaupungin muurien sisäpuolella. 

"Aivan kuin kulttisodissa," Millenia sanoi ja katsoi kysyvästi Carlikiin. Veteraani pudisti päätään. 

"Me emme ikinä taistelleet kaupungissa, sen muurien sisällä. Ainoastaan ulkopuolisilla kentillä, nummilla, ja aina ennaltasovittuun aikaan. Tuo näyttää täydelliseltä anarkialta." 

"Todella," Millenia myönsi. "Näyttäisi nopeasti katsoen siltä, että kaupungin hallinnasta taistelee kaksi uskonnollista joukkoa. Uskonnollista siksi, että magiaa käytetään erittäin runsaasti. Katsokaa vaikka tuota pilveä," hän osoitti taivaalle ja muut nyökkäsivät. "Susikultti tapansa mukaan väijyy ulkopuolisena ja odottaa. Mutta meidän ritarikuntamme lippuja ei näy, ei yhtä ainoaa. Miten ritarikunnan johtajat toimisivat tällaisessa tilanteessa?" 

"Ei aavistustakaan," Carlik vastasi. "Tilanne on aivan uusi." Hän ajatteli hetken ja jatkoi "Ylikomentajana on yhä Sir Stiron. Hänen luulisi osaavan vastata yllättäviin haasteisin. Minä olisin linnoittanut ritarikuntamme temppelirakennukseen." 

"Aivan kuten minäkin, jos sallitte sanoa, Lordit," Mijaal sanoi. 

"Voimmeko siis turvallisesti olettaa, että ritarikunta puolustaa temppelilinnoitusta?" Millenia kysyi. 

"Luultavasti," Carlik vastasi. "Erittäin luultavasti. On jopa mahdollista, että heidän ei tarvitse taistella. Yleinen käytäntö kai on, että jos sivulliset eivät häiritse, heidän annetaan olla rauhassa. Jos siis Sir Stiron on antanut lupauksen pysyä sivussa taistelusta, temppeliä ei välttämättä edes piiritetä." 

"Loistavaa!" Millenia päätteli. "Me voisimme siis yrittää livahtaa huomaamatta temppeliin, ja vaikka jäisimme kiinni, saattaisimme päästä sinne?" 

"Emme luultavasti täysin ilmaiseksi. Palvelus, rahaa, varusteita kenties. On kuitenkin toinen mahdollisuus," Carlik sanoi synkästi. "He voivat olla mielettömiä fanaatikkoja, joilla on oma käsityksensä puhdasoppisuudesta ja uskonnonvapaudesta." 

Millenia irvisti. "Siinä tapauksessa teologinen ymmärtäväisyys voisi olla hieman hankalaa, etkö sanoisi?" hän kysyi. 

Carlik tyytyi nyökkäämään. 

"No sitten," Millenia sanoi. "Äänestetään. Minä yrittäisin murtautua tuon surkean saartorenkaan läpi ja koettaa päästä huomaamatta temppelilinnoitukselle." 

"Voisimmehan myös jatkaa lähimpään kaupunkiin ja hakea varuskunnan temppeliritareita avuksemme. Sitten vain pyyhkäisisimme vääräuskoiset ulos." 

"Itse asiassa emme voisi, Sir Carlik. Ruokavarastot ovat vähissä," Mijaal puuttui keskusteluun. 

"Minä kyllä kestän muutaman päivän nälkää-" Millenia aloitti. 

"Turhaan. Nyt kun ajattelen loppuun asti", Carlik korjasi itseään, "niin Lordi Stiron on varmasti lähettänyt viestinviejän toisiin varuskuntiin." 

Millenia nyökkäsi. "Todellakin," hän sanoi. "Ja onhan mahdollista, että nämä uudet hurmosliikkeet ovat vallassa myös muualla." 

Carlik kirosi. "Se olisi hemmetin huono tilanne." 

"Aivan. Siispä yritetään päästä temppeliin. Katsotaan sitten, mitä voimme tehdä." 

Mijaal ja Carlik nyökkäsivät.

         
***
edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava