edellinen  seuraava
 

Jalopeuran Yö
osa II:
Pimeyteen
Anssi Leskinen

 
         
Ritarit ja noviisi olivat kiertäneet kaupungin pohjoispuolelle, pysytellen huolellisesti nuolenkantaman ulkopuolella. Pohjoisportilta olisi - siinä tapauksessa, että he pääsisivät hengissä sisään - lyhin matka Leijonajumalan temppeliin. Millenia katsoi Mijaalia, jolla ei ollut hevosta. 

"Kuinkahan sinäkin jaksat rynnäköidä tuonne asti? Et pysy hevosten tahdissa, et millään," hän sanoi. 

"Luultavasti en, sir. Hevoset joutuvat kuitenkin kantamaan teidät, ja se hidastaa niitä." 

"Sinäkin joudut kantamaan tuon teräslaatikkosi. Eivätkä hevoset hidastu tutusta painosta," Carlik huomautti. 

"Se on sitten minun ongelmani, Lordit," Mijaal sanoi päättäväisesti. Hän kiristi suurkilpensä hihnat ja otti sotamoukaria ylempää varresta kiinni. 

"Ei kovin montaa näkyvissä," Millenia sanoi tarkkaillessaan kahdeksaa susikultin jäsentä, jotka valmistautuivat ottamaan vastaan rynnäkköä varsin laiskannäköisesti. Tietä ei tukittu esteillä, enempää miehiä ei siirretty pohjoisportin puolelle. 

"Niin. He tietävät, että emme yrittäisi mahdotonta ja laittavat siksi vastaamme kohtuullisen määrän miehiä. He tietävät myös, että odotamme näinollen väijytystä, eivätkä siksi edes aio yrittää sitä. Minä ainakaan en huomaa merkkiäkään piilottelijoista," Carlik sanoi. 

"Ei heillä olisi aikaakaan," Millenia sanoi. "Mutta ei tämä silti helppoa ole. Ei tästä kunnon taistelua tule. He yrittävät ampua meidät, ja jos pääsemme lähitaisteluetäisyydelle, he pakenevat. He ovat samoojia, me ritareita. Jos pääsemme nuolisateen läpi, meillä ei ole aikaa jahdata heitä, ja he tietävät sen. Meidän on heti suoritettava läpäisymantra portin sineteille." 

"Toivotaan, ettei uusi miehittäjä ole saanut selville lumousta," Carlik sanoi. "Jos on, ei ole paljon toivoa, että mantra toimisi." 

"Meidän täytyy vain toivoa, siis." Millenia veti leveän lyömämiekkansa ja pyöräytti hevosensa suoraan porttia kohti, välimatkaa oli puolisen kilometriä. "Vihaan sitä." 

Carlik kannusti hevosensa täyteen laukkaan Millenian perään. Mijaal juoksi jo minkä kerkesi, pitäen kilpeä suoraan rintamasuuntaansa nähden. Carlik katsoi suojausta hyväksyvästi. 

Ensimmäiset nuolet kimmahtivat Millenian projisoimasta energiakilvestä. Susikulttilaiset toimivat täydellisten sotilasoppien mukaan, neljä laukaisi, neljä latasi. Näin heillä oli koko ajan jouset valmiina laukausta varten. 

Millenia laski maagisen kilven. Henkinen rasitus olisi muuten aiheuttanut tajuttomuuden. Hän kyyristyi lähelle hevosensa niskaa lähestyessään jatkuvasti porttia ja sen vartijoita. Nuolikuuro ohitti hänen hevosensa Elben pään hiuksenhienosti. 

Kohta hän olisi perillä. Vain muutama sekunti enää… 

Nuoli leikkasi Elben suupieltä ja kilahti sitten syrjään Millenian rengaspaidasta. Toinen upposi hevosen rintalaattaan. 

Kolmekymmentä jalkaa ennen jousimiesten rivistöä Millenia tajusi sen. Se oli pikemminkin vaisto, intuitio, kuin todellinen havainto, mutta hän huomasi kohtalokkaan nuolen tulevan kohti. Hän kaatoi täyttä vauhtia laukkaavan hevosen kannustensa kosketuksella. Hallitulla pyörimisliikkeellä Millenia sukelsi keskelle susikulttilaisia ja jopa miehenmitan heidän ohitseen. 

Millenia hypähti pystyyn ja löi miekallaan summamutikassa. Huuto ilmoitti osuman ja nyt ympäristöään havainnoiva temppeliritari teki toisen miehen taistelukyvyttömäksi katkaisemalla tämän ranteen. Hän oli ilmeisesti vierinyt koko rivistön taakse. Yllättyneet sotilaat vetivät miekkojaan. Millenia perääntyi kuusinkertaisen ylivoiman rynnätessä häntä kohti, mutta hyökkäys loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin: raskas heittokeihäs lävisti yhden miehistä ja osa käännähti ympäri vain nähdäkseen raskaan sotahevosen rynnistävän heitä kohti selässään miekkaa ja sapelia määrätietoisesti heiluttava ritari. 

Millenia pisti miekkansa häntä ahdistavan sotilaan läpi ja hyppäsi tienvierelle Carlikin Talgun-orin tallatessa yhden miehistä ja ratsastajan lyödessä toisen kuoliaaksi. 

Se oli tarpeeksi samoojille. Kolme tervettä ja kätensä menettänyt pakenivat Carlikin tulosuuntaan. Valtava klong!- ääni ilmaisi hetkeä, jolloin he kohtasivat yhä juoksevan Mijaalin ja etenkin hänen kilpensä. Uupunut noviisi suistui maahan selälleen, mutta susikulttilaisille kävi vielä huonommin: he kimmahtivat selkä edellä Milleniaa kohti. "Avausmantra!" Hän huusi Carlikille rynnätessään avuttomia vihollisiaan kohti. 

Kaksi sotilaista Millenia ehti kauniisti sanottuna teurastaa, mutta kaksi muuta saivat hieman moraalistaan takaisin nähdessään yksinäisen vihollisen. Millenia torjui toisen huolimattoman sivalluksen ja potkaisi korkean etukierrepotkun hyökkääjän päähän. Mies kaatui, mutta myös Millenia huomasi katselevansa magian värittämälle taivaalle kun toinen vihollinen potkaisi hänen tukijalkansa hänen altaan verestä liukkaalla tiellä. Millenian miekka kalahti hietikolle hänen rautapaitansa renkaiden upotessa kyynärpään hermoihin. 

Viimeinen henkiinjääneistä epäröi liian kauan osittaisen koston ja paon kyseenalaisten mahdollisuuksien välillä. Kosto vei voiton, mutta kun hän kohotti miekkansa antamaan lopullisen iskun Millenialle, Mijaal potkaisi yhä maassa maaten molemmat jalat sotilaan alta. Kun mies oli maassa, Mijaal tarttui häntä niskasta. Yksi levyjen peittämien vahvojen käsivarsien pyöräytys aiheutti Millenialle lievää kuvotusta, puhumattakaan mitä se aiheutti sotilaalle. Millenia veti Mijaalin pystyyn ja haki miekkansa tieltä. 

"Sisään!" Carlik komensi portin sisäpuolelta. Millenia aseenkantajineen ryntäsi äkkiä kaupungin muurien sisälle. Susikultin lisäjoukot alkoivat näkyä kaarevan muurin takaa. 

"Tähän ei parane jäädä!" Carlik komensi. "Kaupunkia hallussaan pitävät sekopäät, keitä ovatkin, huomannevat varsin pian portin olevan auki." 

"Ihanaa olla kotona!" Millenia heitti sarkastisesti lähtiessään seuraamaan sivukujalle ratsastavaa Carlikia. Veteraani johdatti heidät hylätyn hökkelin luo. 

"Vanha kangasvarasto," hän ilmoitti lyhyesti. "Jääkää te sinne. Pimeän laskeutuessa koettakaa hiipiä temppelilinnoitukselle. Hevostani ei voi piilottaa, joten minun täytyy luottaa nopeuteen ja yllätykseen päästäkseni temppelille." 

"Onnea sitten," Millenia sanoi. 

"Samoin. Olemme nyt viitisen korttelia etulinjasta, joka on keskikaupungille päin. Pääkatu tuntuisi luonnolliselta linjalta tasavahvojen osapuolten ei-kenenkään-maaksi." 

Millenia nyökkäsi. "Aamulla syömme temppelin pöydässä," hän lausui hyvästeiksi. 

"Voimme vain toivoa," Carlik vastasi kyynisesti ja nykäisi ohjaksista. Talgun alkoi astella poispäin ja Mijaal avasi oven hökkeliin. 

"Vihaan toivomista," Millenia sanoi ja astui aseenkantajansa perästä sisälle rakennukseen. Hökkelissä oli yksi heikosti kalustettu huone: yksi pieni jakkara ja paljon tyhjiä ja osittain hajonneita laatikoita ja tynnyreitä. Home kasvoi rehevänä. 

"Onneksi tästä ei tarvitse maksaa," Mijaal sanoi. 

"Minä maksaisin että pääsisin pois täältä," Millenia vastasi synkästi. "Valinnanvara taitaa vain olla yhtä kaukana meistä kuin mukavuus tästä tönöstä." 

Mijaal koputti haarniskoidulla rystysellään talon umpilahoa ja reikäistä seinää. Jonkinlainen pieni petoeläin vilisti lattian poikki. 

"Panee ihmettelemään, että miksi tällaiset seinät on rakennettu, Sir? Nämä eivät pitäisi tuulta tai kylmyyttä ulkona enempää kuin sihti," noviisi arveli. 

"Ehkä ne pitävät kattoa paikoillaan," Millenia arvasi ja katsoi ylöspäin. Laudoista ja sekalaisista kasveista koostuva katto oli, jos mahdollista, vielä reikäisempi kuin seinät. "Tai ehkei sittenkään," Millenia korjasi itseään. 

"Valitus ei kyllä auta, Sir. Jos leiri- ja linnoitustaitojen mestariin on uskomista." 

Millenia nyökkäsi ja etsi jonkinlaista makuupaikkaa laatikoiden keskeltä. 

"Sääli hevosta," hän sanoi. "Hiljaisuus keskiyöhön asti," hän komensi vielä ja sulki silmänsä. 

Millenia heräsi illalla. Pilvien välistä kajastavasta valosta hän päätteli auringonlaskuun olevan aikaa vielä tunnin verran. Mijaal puoliksi makasi, puoliksi istui selkä laatikkoon tuettuna lattialla. 

"Nukkunut?" Millenia kysyi. 

"En, Sir. Ajattelin, että vahti tarvittaisiin." 

"Eihän vain hermostuta?" Millenia kysyi. Heti sen jälkeen hän tajusi vain peittelevänsä syyllisyyttään vahtien unohtamisesta. 

"Ei, Sir," Mijaal kuitenkin vastasi. 

Millenia nyökkäsi. Hän ajatteli toimintasuunnitelmaa hetkisen. 

"Oletko samaa mieltä," hän kysyi "että yritämme pysyä huomaamattomina ja hiipiä kujia pitkin? Että meillä ei ole mahdollisuuksia mahdollisesti syntyvässä avoimessa taistelussa?" 

Mijaal nyökkäsi. "Vaikka ei minun mielipiteelläni päätöksentekotilanteessa olekaan merkitystä, Lordi Arvin," hän lisäsi painokkaasti. 

"Hyvä," Millenia sanoi. "Halusin vain tietää, että olet samaa mieltä kanssani. Otahan siis haarniskasi pois kun valoa vielä riittää." 

"Sir?" Mijaal sanoi hieman kylmällä äänellä. 

"Luonnollisesti," Millenia sanoi hieman epäröiden. "Tuo teräspyjama pitää koko kaupunkiin kuuluvaa ääntä. Jätät sen vain tänne laatikkoon ja haetaan se kun tilanne kaupungissa rauhoittuu." 

"Onko tuo käsky, Lordi?" Mijaal kysyi. 

"Valitettavasti," Millenia vastasi. Mijaal alkoi välittömästi irroittaa käsisuojusten hihnoja. Millenia katsoi ulos. Viimeinenkin valo alkoi hiipua, varjot pitenivät talojen nurkilla. Jostain kaukaa partio kulki ohi. 

"Voinko jättää rengaspaidan, Sir?" Mijaal kysyi Millenialta, joka lausui juuri hiljaisuusmantraa huomaamattomana pysymisen helpottamiseksi. 

Millenia lausui mantran loppuun. "Sinä pidät rengaspaitaa levyhaarniskan alla? Normaalia rengaspaitaa?" 

"Itse asiassa se ei ole normaali rengaspaita, Sir," Mijaal vastasi. "Kolminkertaista mahtiterästä. Perintö isältäni. Paita on kulkenut suvussa vuosisatoja, Sir." 

Millenia pudisti päätään. Piirityskoneillakaan ei saisi tuota miestä kuolemaan, hän tuumi. "Pidä toki rengaspaita." Mijaal tunki levyhaarniskan osia vanhaan kangaslaatikkoon ja laittoi vielä kilpensä niiden päälle. 

Millenia katsoi miekkaansa. Hän lausui heikkotehoisen siunausmantran terään, ei niinkään tehon lisäämiseksi kuin terän tummentamiseksi. Nyt se ei kiiltäisi aina kun pienikin valonpilke osuisi siihen. Heikkoa loitsua voisi pitää yllä pitkään. 

Viimeiset valonsäteet katosivat maagisista taisteluista syntyneen pilven taakse. Täysi pimeys oli laskeutunut Tocalian kreivikunnan pääkaupungin ylle. 

"Valmis?" Millenia kysyi noustessaan seisomaan ja kävellessään ovelle. 

"Sir." 

Millenia ohitti jälleen yhden kadunkulman. Hän nojautui vasemmalle, marmoriseen seinään. Rakennus vaikutti hienostoasunnolta, kivipilareita pääoven edessä. Millenia ei muistanut nähneensä rakennusta ennen. 

Mijaal seurasi parikymmentä jalkaa taaempana ja pysähtyi samanaikaisesti Millenian kanssa. Millenia katsoi taakseen. Ritarikunnan mustat asepaidat soveltuivat erinomaisesti yössä hiipimiseen, Millenian rengaspaita vain hohti vihertävää valoa. Se ei ollut vahvaa ja piilotusmantra peitti suurimman osan, mutta kuitenkin. Mijaalin asepaidassa ei noviiseille ominaisesti ollut hopeista leijonanpäätä. Hän hallitsi huomaamattomana kulkemisen lähes yhtä hyvin kuin Millenia. Joku tarvitsee todella onnea havaitakseen meidät nyt, Millenia ajatteli. Hän kulki ajatuspolun loppuun saakka ja yksinäinen huomio eksyi hänen päähänsä: Vihaan toivomista. 

Millenia viittoili aseenkantajalleen ja hiipi tämän luokse. 

"Ongelmia, Lordi?" Mijaal kysyi kohottaen sotamoukariaan. Kuution muotoinen lyömäosa heijasti kartanon etuovella palavien lyhtyjen valoa selvästi kuin peili. 

"Julma vehje, tuo," Millenia sanoi nyökäten moukaria kohti. "Ongelmia? Ei suuriakaan. Yksi kuitenkin. Suuntavaisto ja niin edelleen… Missä helvetissä ollaan?" 

"Hienostokaupunginosaa, Sir. Maaherra Hurtonin kaupunkiasunto, lounaaseen linnasta. Kortteli pohjoiseen ja kaksi itään ja olemme kreivin linnan takana, Sir." 

"Ja temppelin pääportin edessä," Millenia sanoi. "Katsotaan pääsisimmekö hieman, kenties korttelin verran itään. En haluaisi kulkea tuon valomäärän ohi ja toisaalta etulinjojen näkeminen kiinnostaisi." 

"Mitä vain sanotte, Sir." 

Millenia kääntyi pienemmälle kadulle. Hän kulki tarkasti seinänviertä pitkin, vältellen valaistuja ikkunoita. Viimeinen poikkikatu ennen pääkatua. Millenia näki barrikadit pääkadun vierellä, muutamia väsyneen näköisiä nostomiehiä poissa soihtujen valokiiloista. Ainoa yhtenäinen piirre olivat liput, kultainen puolikuu tummansinisellä pohjalla jokaisessa. 

Millenia puristi miekkaansa tiukemmin ja kääntyi pohjoiseen. Oikealla puolella talot oli miehitetty vain sotilaskäyttöön, vaikka muualla kaupungissa tilanne näyttikin varsin normaalilta. Outoa. Ehkä hurmosliikkeiden johtajat osasivat sivistynyttä sodankäyntiä. Tai sitten eivät minkäänlaista. 

Millenia erotti vaaleamman hahmon edessäpäin. Hahmo ei piileskellyt, kulki vain lähempänä seinää, ehkä vältelläkseen ylimääräisiä tehtäviä. Millenia sujautti lyömämiekan selkähuotraansa ja kyyristyi räätäliliikkeen oviportaikon taakse. 

Hetkeä myöhemmin raskaiden saappaiden askeleet lähenivät temppeliritarin piiloa. Arvellessaan hetken oikeaksi Millenia syöksähti esiin ja ilmestyi jalan päähän sotilaasta. Mies ehti tarttua toisellakin kädellä keihääseensä ja ottaa naamalleen säikähtäneen ilmeen ennenkuin Millenian käset lukkiutuivat hänen henkitorvensa ympärille. Sotilas yritti voimattomasti tarttua Millenian ranteisiin, mutta ei saanut otetta. 

Millenia tunsi elinvoiman pakenevan miehestä. Se ei saanut kuitenkaan häntä hellittämään otettaan, hän vain vaihtoi käsiensä paikkaa tiputtaen ne sotilaan olkapäihin. Sitten hän potkaisi nopeassa tahdissa neljä kertaa polvellaan. Mies vajosi maahan kourien viimeisillä voimillaan runneltua vatsaansa. Millenia oli vihainen. Hyvin vihainen. Ritarikunnalle, koska se ei ollut torjunut hurmosliikkeitä. Itselleen, koska ei ollut ollut paikalla puolustaakseen kotikaupunkiaan. Miehelle, koska tämä kuului toiseen uusista kulteista. Yleisesti kaikelle. 

Millenia veti miekkansa. 

Millenia katseli kaupungintalon, tai linnan, kuten aatelistollot sitä kutsuivat, takaseinää. Tätä rakennusta ei oltu miehitetty, ei edes piiritetty. Millenia arveli löytävänsä salamurhaajia joka nurkalta, jos menisi sisään. Pyhän Leijonan Ritarikunnan temppeli oli myös piirittämätön. Porttiholvi loisti mustaa valoa, jos pimeys nyt saattoi syventyä. Porttia ei ollut, ei ollut ikinä ollutkaan. Ainoastaan lumous. 

Samassa hän tunsi koputuksen olallaan. 

"Aivan pakko, Sir?" Mijaal kysyi matalalla äänellä. 

"Vihainen." 

"Osoittaa huonoa itsehillintää, Sir, jos sallitte sanoa. Tappaminen potkimalla, ymmärrettävää. Kuoleman varmistaminen katkaisemalla kaikki valtimot, selitettävissä. Mutta riimun kaivertaminen rintakehään, Sir?" Ilme Mijaalin kasvoilla oli suuresti paheksuva. 

Millenia kohautti olkapäitään. "Ehkä kohtaan seuraavan vastaantulijan paremmalla temperamentilla?" 

"Toivon sitä, Lordi." 

Millenia arvioi etäisyyttä portille, kun ajatus juolahti hänen mieleensä. 

"Pääsevätkö noviisit portista?" hän kysyi. 

"Tavan mukaan pääsevät, Sir," Mijaal vastasi. "Minulla ei tosin ole kuin toisen käden tietoa." 

"Täytyy sitten vain koettaa. Mene edeltä, seuraan jonkin ajan kuluttua perästä. Mene!" 

Mijaal ryntäsi katujen yli niin nopeasti kuin pääsi. Hän alitti ensimmäisen porttiholvin, pysähtyi hetkeksi ja astui sitten lumotun esteen läpi. Millenia oli huomaamattaan pidättänyt hengitystään ja vetäisi nyt syvään ilmaa. Hän luotasi ympäröivää pimeyttä katseellaan. 

Millenia otti askelen eteenpäin ja kuuli samalla huutoja etelästä. Hän astui takaisin varjoihin ja kuunteli. Ruumis oli löydetty. Suuren ryhmän juoksuaskelet kaikuivat katukiveyksellä. Millenia juoksi miekka kädessään porttia kohti. 

Puolivälissä matkaa hän kuuli valtavan räsähdyksen, ja linnan ikkunasta tippui lyhtyä pitelevä hahmo. Kolmen kerroksen pudotuksen jälkeen sotilaaksi osoittautunut hahmo makasi maassa heittoveitsi rintansa läpi lyötynä. Lyhdyn öljysäiliö hajosi katuun ja liekki sytytti tylimeren. 

Tulinen seinämä erotti Millenian portista. Takaa huutava nostoväkijoukko lähestyi, se saavuttaisi kohta kadunkulmauksen. Eivät liekit olleet korkeita, viisi jalkaa. Rintakehän korkeudelle. Jos hyppäisi korkealle ja juoksisi vauhtia… 

Millenia loikkasi. Hetkisen lämpöaalto kuumensi häntä, mutta sitten yön normaali koleus palasi. Millenia kompuroi maasta pystyyn ja aloitti loppumatkan taittamisen. Kolmisenkymmentä jalkaa ennen porttiholvin suojaa hän tunsi sen tulevan. Soturin vaisto kertoi, että häntä kohti tähdättiin. Millenia syöksyi etuoikealle, vaihtaen juuri sopivan verran paikkaa. 

Kirpaiseva pisto lapaluiden välissä. Shokissa temppeliritari kompuroi eteenpäin ja kaatui portin läpi. Hän makasi voimattomana, kykenemättä tekemään mitään. Ympärillä mustapukuiset hahmot tulivat koko ajan lähemmäksi. Kylmyys levisi selkää pitkin, hartioihin, niskaan, käsiin, jalkoihin. Päähän… 

Nyt. Millenia keskitti kaiken tahtonsa ja löi yhtä hahmoista. Se katosi, mutta muita tuli tilalle. Ne tarttuivat Milleniaan ja alkoivat raahata häntä pois. Hän menetti tietoisuuden itsestään.

         
***
edellinen  seuraava