G L O R I A   M U N D I

Sairaanhoitaja 1 (katsoo Selfiin): ...taitaa tulla tajuihinsa pikkuhiljaa.

Sairaanhoitaja 2: Jos se minusta olisi kiinni, heittäisin tuon kyllä avaruuteen -

[Selfin silmät rävähtävät auki. Hän vilkaisee vauhkona ympärilleen ja sitten vasemmalle, nähden kätensä, tai pikemminkin sen puutteen. Self alkaa kirkua ja riuhtoa siteitään; hän päästää suustaan nopeita, kimakoita kiljahduksia]

Sairaanhoitaja 2: Ja eikun taas...

[Sairaanhoitaja 2 painaa lääkeruiskun Selfin kädentynkään. Tämä nukahtaa uudestaan, kuva himmenee. Seuraavaksi näemme Selfin makaamassa sängyllä pimeässä, betonisessa huoneessa. Hänen yllään on yksinkertainen kaapu. Huoneessa ei ole ikkunoita, vain kalterit yhden seinän tilalla. Kaltereiden toisella puolella näkyy harmaa, betoninen käytävä, josta tihkuu hieman valoa huoneeseen. VARTIJA seisoo käytävällä. Self herää hitaasti ja sitten havahtuu ja nousee nopeasti istumaan. Selfiä huimaa, ja huomaamme hänen viikon ikäisen partansa]

Self (hätääntyneenä): Mi- missä minä olen? Mitä- mitä- mitä on... voi belphegror-

[Self katsoo kädentynkäänsä, ja hänen ahdistuksensa lisääntyy]

Self: Voiei voiei voiei - minun käteni - käteni - ne ampuivat käteni irti-

[Self tunnustelee tynkäänsä oikealla kädellään]

Self: Ei ei ei- ei voi olla... ei voi.

[Self huomaa Vartijan käytävällä. Vartija on tarkkaillut Selfiä jo hetken]

Self (ryhdistäytyy): M-missä minä olen?

Vartija:-

Self: Ker- ker- kertokaa heti, sotamies!

Vartja:-

Self: Painovoimaa, täällä on painovoimaa... olemmeko me Händelillä? Vastatkaa!

Vartija:-

Self: Me hävisimme, meidät petettiin. Miksi te ette tappaneet minua? Tapoittehan te kaikki muutkin!

Vartija: Me kyllä otimme teidät vangiksi ja säästimme teidät. Tosin jos te palaisitte Imperiumiin, teidät teloitettaisiin epäpätevyydestä.

[Vartija, lievästi huvittuneena, astuu kaltereiden eteen, kasvotusten riutuneen Selfin kanssa]

Vartija: Te menetitte kokonaisen legion, ja annoitte kapinallisten kaapata korvaamattoman lippulaivan...

[Selfin ilme muuttuu entistä tyrmistyneemmäksi, hän horjuu takaperin, istuu sängylleen ja yrittää painaa päänsä käsiinsä, muistamatta niitä olevan enää yksi]

Vartija (virnistäen): ...gloriosi.

[Aikaa kuluu. Vanha Self kertoo samalla, kun näemme yksikätisen Selfin istumassa hiljaa vihaisena sellinsä vuoteella]

(Vanha) Self: Minä en tiedä, kuinka kauan oli vankina, ennen kuin mitään tapahtui. En nähnyt ulos, joten en tiennyt oliko päivä vai yö. Vartija toi minulle ruokaa aina välillä, aina samanlaisen annoksen. Minulle ei puhuttu. Viereisissä selleissä ei ilmeisesti ollut ketään. Minä en voinut tehdä mitään, paitsi syödä ja nukkua. Ja miettiä. Mietin tapettaisiinko minut, jos ikinä pääsisin takaisin Imperiumiin. Mietin, mitä Ellen ja äitini ajattelivat, kun minusta ei kuulunut. Ajattelin myös, mitä ulkona tapahtui. Kuinka suuren voiton kapinalliset olivat saavuttaneet? Mitä Aachen juoni? Entäpä jos poispäästyäni Imperiumia ei enää olisi, pelkästään Vapaiden Maailmojen Liitto, niinkuin kapinalliset itseään kutsuivat? Tai ei Imperatoria vaan Chiliarches Lex? Eniten kuitenkin ajattelin Bechyä. En ollut nähnyt häntä häitteni jälkeen. Oliko hän vihainen? Surullinen? Välinpitämärön? Elossa? Vihasin itseäni silloin, varmaan vieläkin. Niin, vihaamaan minä opin. Vihasin Philip Theodorea ja hänen petturikapinallisiaan. Vihasin Aachenia ja hänen mustatakkejaan. Vihasin hullua Imperatoria. Vihasin vanhempiani siitä, että synnyttivät minut tähän sotkuun. Vihasin Nickiä siitä veitsestä, jonka hän selkääni iski. Vihasin sen petturin äpäräsiskoa, minun vaimoani. Viha piti minut käynnissä; aina kun yksinäisyys tuntui musertavalta, ajattelin kaikkea, mitä vihaan. Ja jaksoin taas hetken.

[Siirrymme vuoteen 52 jg, jossa ERNO pukee vanhaa, rampaa Selfiä Selfin huoneen harmaisiin kaapuihin palatsin kylpyhuoneessa]

Erno: Hyvin runollista, Comes Self.

(Vanha) Self: Pää kiinni ja kuuntele. Kului aikaa, ehkä kuukausia, mutta ainakin viikkoja. Sitten Nick tuli tapaamaan minua.
.