edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Kevätmasennus

Arto Hämäläinen


    
Hei, kulta!

Anteeksi, etten ole kirjoittanut moneen päivään. Mulla on kamalan ikävä sua. Olo on ollut hiukan huono viime aikoina, mutta tänään tapahtui jotain tosi ihanaa. Mun on ihan pakko kertoa siitä sulle, vaikka oikeastaan taidat jo arvatakin. Muistatko sen iltapäivän Valtoskan baarissa pari viikkoa sitten…

Poltin kai kolmatta tupakkaani ja yritin nähdä ulos ikkunasta takanasi. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, sillä savu leijui ympärillämme ja laiska baariapulainen oli pessyt lasin todella huonosti. Vanha mies tiskin lähellä korjasi karvalakkiaan syvemmälle ja pölyinen pöytämme yritti olla heijastamatta ikkunan heikkoa valokeilaa – turhaan. Minua ei petetty: tiesin, että kevät oli tullut.

Parhaiten se näkyi sinusta, Saana. Tuijotit tuhkakuppiani ja piirtelit pölyyn sormellasi, hymy väreili ylähuulessasi.

Nostit katseesi ja sipaisit hiussuortuvan silmiltäni.

"Heta, lopeta jo ja sano, mitä mä voin tehdä! Mä en kestä katsella sua tuollaisena."

Ilmeesi oli aidon huolestunut.

"Haluatko tietää, mikä oli viime viikon piristävin tapaus? " sanoin ja tumppasin tupakkani. Olisin sytyttänyt heti uuden, ellei aski olisi ollut taas tyhjä. "Paras juttu oli tv-dokumentti syöpää sairastavista nuorista. Muutama kuoli, mutta yksi parani ja meni lopulta naimisiin."

"Ihmeitä tapahtuu…" huokaisit ja tuijotit jonnekin takaseinän hämärään. Olit kaukana salin savusta ja pölystä.

"Sitten tyttö meni vuosikontrolliin . Syöpä oli uusinut, alkoi kemoterapia tai sädehoito, ja parin sairaalassaolokuukauden jälkeen tuore aviomies jätti hänet. Jatko ei selvinnyt, mutta hetken aikaa tunsin itseni todella onnekkaaksi."

Hymyilit ja piirtelit lisää hopeanvärisellä kynnelläsi. Ohi kulki rähjäinen kanta-asiakas, jonka suu tipahti auki, kun hän huomasi minihameesi. Miehen lasista loiskahti olutta lattialle. Tyttö tiskin takana näki kaiken, muttei värähtänytkään.

Tiesin, mitä hän ajatteli.

Jatkoin yksinpuheluani. En tiedä, kuulitko.

"Eilen näin puistossa vanhan miehen, joka kaatui ja löi pahasti päänsä. Hän makasi maassa verissään ainakin puoli tuntia ilman, että kukaan vaivautui auttamaan.
Luulivat kai juopoksi.
No, viime yö meni jo jotenkuten…"

Auringonsäde läpäisi lian ja välähti vasemmassa korvakorussasi, siinä isossa puolikuussa.

Huomasit katseeni ja hymyilit.

"Eikö ole ihanat?" sanoit. "Se osti ne mulle eilen."

Otin korun sormieni väliin ja käänsin sen valoa kohti.

"Ne on tosi ihanat. Sä olet onnentyttö, Saana, niinkuin aina. Millä konstilla sä oikein niitä tyyppejä aina löydät?"

"Kai mä vaan olen oma itseni. Ainakin kaikki aina sanovat, että mä olen niin iloinen…ja mulla on nätti hymy ja…"

Olit taas poissa. Vain kaunis ruumiisi istui minua vastapäätä. Se resupekka tuijotti yhä jonnekin pöytämme alle. Pinta hänen lasissaan ei ollut laskenut.

Kosketit kättäni, vihreät hiuksesi valahtivat alas rinnallesi.

"Heta, muistatko, miten me pieninä leikittiin siellä lammen rannalla keväisin? Aurinko lämmitti jo, niinkuin tänäänkin, mutta me saatiin vielä pitää koko paikka ihan kaksistaan. Mennäänkö taas, ihan piruuttaan?"

"Saataiskohan me olla rauhassa…Se vois tietysti hiukan piristää tätä helvetin depistä…"

Mustat silmäsi välähtivät.

"No vihdoinkin! Mä olen sentään sun paras ystäväsi. Jos en mä saa sua piristymään, niin ei sitten kukaan!"

Kumarruit pöydän ylle, koukkasit kasvoni käsiesi väliin ja annoit minulle lyhyen , mutta lujan suudelman suoraan huulille. Lasi naapuripöydässä putosi ja särkyi äänekkäästi olutlammikkoon. Hetken sain hengittää tuoksuasi.

Vilkaisit sivullesi ja nauroit. Tyttömäisesti, kiusoittelevasti. Pöydästä noustessasi pidit huolen – kuten aina – että avonainen yläosasi paljasti mahdollisimman paljon. Kannuksesi kilahtivat hypätessäsi sirpaleiden yli.

Olimme jo ovella, kun vielä näin baaritytön poimivan tiskin alta rätin ja heittävän sen lammikkoon miehen jalkojen juureen. Sitten hän jäykistyi entiseen asentoonsa.

Mieleni teki antaa hänelle aplodit.

Mies ei edes vilkaissut lattialle. Hän tuijotti yhä perääsi.

* * * * *
Lampi vierelläni tanssi pisaroiden hakkaavassa rytmissä, kun tänä aamuna seisoin vanhalla leikkipaikallamme. Sade piti huolen siitä, ettei nytkään ollut pelkoa törmäämisestä muihin ihmisiin. En ole kuten sinä, Saana, en pidä ihmisistä. Ainoa, jota siedän, olet sinä.

Sydämeni hypähti, kun näin sinut rannan hiekalla. Muut ihmiset tarvitsevat auringonottoon auringon, muttet sinä, joka olet aina ollut oma ainutlaatuinen itsesi. Nytkin makasit märällä hiekalla alastomana, kaunis vartalosi puoliksi vedessä.

Kumarruin puoleesi ja annoin sinulle suukon. Samanlaisen, jonka sain sinulta pari viikkoa aiemmin. Et vastannut, hymyilit ainoastaan. Otin puolikuut korvistani ja pujotin ne sinulle varovasti, ettet häiriintyisi. Ne kuuluvat sittenkin sinulle, joka osaat kantaa niitä oikein.

Katselin sinua kauan. Hiustesi vihreä oli haalistunut, eikä silmiesi tummuutta enää erottanut. Vartalosi oli voimakkaasti turvonnut ja ihosi kauttaaltaan mustunut. Sormissasi ei loistanut enää hopea.

Poistuin luotasi aivan hiljaa, tuskin huomasit käyntiäni lainkaan. Kotiin kävellessäni oli kevätmasennukseni tiessään ja olin varma, ettei se enää yllättäisi ennen ensi vuotta. Tähän ei olisi pystynyt kukaan muu kuin Sinä, paras ystäväni. Aivan, kuten ennustitkin.

Kiitos, Saana.

Nyt ja aina paras ystäväsi Heta
   
* * *
Tämän laatikon palaute menee suoraan kirjoittajelle.
Teksti lootaan ja napsaus nappulaan, helppoa kuin mikä.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava