Edellinen novelli Novellit Luvut 4, 5, 6 Luvut 7, 8, 9 Luvut 10, 11, 12

Petetty:

Luvut 1, 2 ja 3

Tatu Niittykangas


    
Jossain päin Amerikkaa sijaitsi Mon Danuaksen synkkä metropolis.
Sen oli perustanut Jonathan Knight, nyttemmin kuollut miljonääri vuonna 2005.
Hänen aikeensa oli luoda täydellisen rikokseton kaupunki, jossa kaikki voisivat elää ilman huolia ja murheita. Mutta se mitä tapahtui, oli jotain aivan päinvastaista...
Heti kaupungin avaamisen jälkeen tapahtui terrori-isku Knightin Torniin, satakerroksiseen toimistorakennukseen kaupungin keskustassa. Iskun toteuttajat olivat pikkurikollisia ja muita katujen kasvatteja. Panttivankeja oli satoja, koska isku tapahtui juuri ennen tornin sulkemista. Mon Danuaksen hyvinkoulutettujen erikoisjoukkojen ansiosta kaikki terroristit saatiin joko neutraloitua tai surmattua. Ainoa asia joka varjosti tätä operaatiota oli se, että Jonathan Knight oli teloitettu 'kapitalistisena sikana'. Tästä alkoi Mon Danuaksen romahdus. Ensin tapahtui pommi-isku rikkaiden ja keskiluokan alueiden välisessä metrossa; surmansa saivat ainankin viisi Mon Danuakseen muuttanutta miljonääriä. Sitä seurasi sarja pommi-iskuja ympäri kaupunkia, kohteina kaupungin rikkaimmat. Mutta vasta kaupungin uuden pormestarin, Eliott Mannin, kuoleman jälkeen kaupunki vajosi totaaliseen kaaokseen. Tämä tapahtui vuonna 2030. Nyt on vuosi 2073, eikä Mon Danuas ole muuttunut paljoakaan. Työttömyysprosentti lähentelee seitsemääkymmentä ja kuolleisuus on suurta. Jossain tämän kuolettavan sokkelon uumenissa on baari nimeltä Roihuava Ruumis. Tänä iltana siellä tapahtuu...

LUKU 1

Ilta oli vielä nuori kun Adam Wilkins käveli sisään Roihuavaan Ruumiiseen. Se oli yksi Mon Danuaksen monista hieman parempitasoisista baareista. Adam oli yksi Majesteticin, Yhdysvaltojen toiseksi suurimman turvapalvelun, agenteista. Hänellä oli päällään tavallinen pukunsa. Paikalla ei ollut monia ihmisiä, pari istui nurkkapöydissä ja vain yksi baarin edessä. Valo välkehti baarin tanssilattian peiliseinistä. Joku asteli juuri vessasta ja meni vanhalle levyautomaatille. Seinillä paloi oikeita soihtuja ja baaritiskin takana olevalla seinällä oli kuva New Yorkin paloista vuonna 2024. Adam käveli baarille, jonka yllä riippuivat lasitelineet. Baaritiski oli jopa melkein puhdas.

"Hei, baarimikko! Anna kalja!" Adam tilasi. Baarimikko kumartui ja otti pullon pöydän alta. Hän avasi pullon, ojensi sen Adamille ja nyökkäsi. Adam otti siemauksen olutta. Se oli mukavan mallaksista lager-olutta mausta päätellen. Sitten hän kiinnitti huomionsa baarin edessä istuvaan naiseen. Nainen oli pitkä ja hänen hiuksensa olivat yönmustat ja pitkät. Hänellä oli päällään pitkä musta takki ja päässään pikimustat aurinkolasit. Takki oli aika isokokoinen, joka herätti Adamissa epäilyksen aseesta mutta Adam vain siirti mokoman ajatuksen syrjään. Naisen kasvot olivat näkymättömissä hiuksien takana. Jokin hänessä vaikutti jotenkin uhkaavalta.

"Käytkö useinkin täällä?" kysyi Adam naiselta, koettaen rikkoa hiljaisuuden.
Nainen käänsi päänsä hitaasti Adamia kohti. Naisen kasvot olivat kireät ja ilme tunteeton.
"En, olen muuten Natasha, entäs sinä?" nainen kysyi kylmällä äänellä.
Adam epäröi hetken vastata, koska Natashan hyytävä katse tuntui lävistävän hänet.
"Adam Wilkins, työskentelen Majesteticilla" Adam vastasi.
Natashan lävistävä katse kääntyi hetkeksi pois ja hän näytti ajattelevan tai muistelevan jotain. Ennen kuin Adam ehti tehdä mitään, teräksiset rystyset iskivät häntä vatsaan.

Hän kaatui tuoliltaan ja piteli vatsaansa. Kipu korvensi hänen sisuskalujaan kuin tuli.
"Mitä helv..." hän ehti sanoa ennen kuin toiset teräksiset rystyset iskivät häntä uudestaan vatsaan.
Natasha nosti Adamin paidan kauluksesta ylös seinää vasten.
"Herra Arasaka lähetti terveisensä..." Natasha kuiskasi Adamin korvaan.
"Mit..." Adam sopersi aivan tuskissaan pidellen vatsaansa. Kipu oli kasvanut toiseen potenssiin.
Natashan suu vääntyi kevyeen hymyyn kun hän taivutti ranteensa niin että Raatelijat, 30 senttiä pitkät veitsenterät, tulivat ulos hänen kämmenselistään. Adamin silmistä paistoi pelko kun hän näki ne. Natasha löi vain kerran; se riitti.
Adam yritti sylkeä verta pois suustaan puhuakseen, mutta turhaan. Sitten kuului huuto.
"Seis! Laskekaa aseenne!" kuului baarin poikki.

Natasha käännähti; hänen naamallaan oli ivallinen virne. Valo baarin kattokruunusta välkehti Natashan Raatelijoilta punaisena. Ovella oli kaksi poliisia, luotiliivit päällä ja pistoolit kohdistettuna häneen. Poliisien kasvoilla oli ilme joka ei sanonut mitään, se oli yhtä aikaa ihmeissään, peloissaan ja vihoissaan.

"Pysykää poissa tästä", Natasha hymähti poliiseille ja kääntyi poispäin.
"Laskekaa aseenne eikä teitä vahingoiteta!" kuului oveltapäin.
Natasha veti Raatelijat sisään, pisti kädet ristiin ja kääntyi.
"Mikä piiri?" lensi kysymys Natashan suusta.
"Ööh, 209, miten niin?" kysyi toinen poliiseista ihmeissään.
Toinen poliisi eteni ovensuusta vähän edemmäs ja tähtäsi Natashaa.
"Tiedänpähän mihin ilmoitan teidät... kuolleina" mutisi Natasha.

Natasha veti kädet rististä, molemmissa käsissään Ingramin M-11 konepistoolit. Toinen poliiseista yritti ampua mutta Natashan äärimmilleen viritetyt refleksit toimivat nopeammin, ampuen kolme luotia edenneen poliisin kaulaan ja yhden kohti ovella tähtäävää poliisia. Edennyt poliisi lyyhistyi maahan mutta ovella ollut sai juuri ja juuri väistettyä ja ammuttua muutaman hätäisen luodin. Onni oli poliisin puolella kun toinen hänen ampumistaan luodeista osui Natashaa olkapäähän aiheuttaen metallisen KLANG äänen, mutta luoti tippui harmittomati lattialle. Natasha sukelsi pöydän taakse suojaan ja päästi irti sarjan 45. kaliiperin herhiläisiä. Vielä elossa olevan poliisin aseen lävisti yksi luoti ja toinen osui häntä keskelle otsaa. Natasha katsoi ympärilleen, nähden baarimikon kyyristelevän baarin takana. Asiakkaat olivat paenneet yhtä lukuunottamatta, joka piilotteli nurkassa pöydän takana. Natasha oli tehtävänsä tehnyt, Arasaka olisi kiitollinen hänelle...

LUKU 2

Sam Carverin päivä alkoi todella huonosti. Hän oli tavallisen näköinen, keski-ikäinen mies jolla oli tähden muotoinen syntymämerkki silmäkulmassa. Hänen tuuheat viiksensä peittivät hänen raivostuneen ilmeensä. Hänen kyberkätensä oli nyrkissä ja puristi päivän rikosraporttia tästä piiristä. Seitsemän vakavaa pahoipitelyä, viisi murhaa, kolme ryöstöä ja vielä kahden poliisin ampuminen. Oli tulossa pitkä päivä, todella pitkä. Puhelin pärähti soimaan. Rauhallisesti Sam nosti luurin ja vastasi.

"Sam Carver, Mon Danuaksen poliisi"
"Huomenta Sam, täällä Jones. Olisi asiaa niiden kahden poliisin murhasta."
"Hmm... Mitä siitä? Oletteko jo saaneet selville jotain?" kysyi Sam toiveikkaana.
"Kyllä, tappaja tappoi myös erään Adam Wilkinsin joka on töissä Majesticilla."
"No voi helvetin..." Samin mieliala laski yhtä nopeasti kuin nousikin.
"Eikä siinä vielä kaikki Sam! Aseenaan murhaajamme käytti Raatelijoita ja kahta konepistoolia. Ei todellakaan kukaan tavallinen pikkutekijä, tässä on mukana isompia tahoja!"
"Raatelijat! Nehän maksavat aivan helvetisti, ainankin 6000 Euroa pimeilläkin markkinoilla!" huudahti Sam.
"Nii-in. Ja poliiseista löydetyt luodit olivat 7.62 millisiä, aika isoja konepistooliin, eikös?" Jones vastasi.

"Mitä? 7.62! Sen rekyylihän heittäisi luodit hevon kuuseen konepistoolista! Mitä implantteja sillä murhaajalla oikein oli, kyberkädet vai? Ja miten hän onnistui pakenemaan niin ettei häntä nähty kadulla?! Ei edes tarvitse sanoa että olemme kyberpsykoa vastassa!!!" Sam masentui, sillä nyt hän oli kusessa.

"Jep, hyppäsi kuulemma ikkunasta ulos noin vain. Lisäänkö kyberjalat tuohon listaan? Ja lisättävää olisi vielä varmaan ainankin Kreznikovin refleksiboosterit ja kyberlinkki aseeseen..." Jones mutisi.

"Odota siellä, tulen ihan heti" Sam sanoi, veti takin päälleen ja lähti pois asemalta.

LUKU 3

Natasha istui pöydän ääressä. Pöydällä oli kyberdekki; hän odotti viestiä Arasakalta. Jokainen sekuntti tuntui ikuisuudelta, puhumattakaan minuuteista. Häntä häiritsi eräs pikkuseikka todella pahasti. Se oli todistajat ja silminnäkijät joita hänen ei pitänyt jättää. Sitten kyberdekki piippasi. "Herra Arasaka tahtoo puhua teille" sanoi metallinen naisen ääni.

Natasha painoi pientä nappia kyberdekin näppäimistöstä ja itämaisen miehen sumea kuva ilmestyi ruutuun.

"Niin, herra Arasaka?" kysyi Natasha hieman jännittyneenä.

"Natasha, rahasi odottavat sinua Western Abbeyn juna-aseman lokerossa numero 66. Kiitän Sinua hyvästä työstä, mutta minun on surukseni ilmoitettava että olet jättänyt todistajia. Pysy asunnossasi, ryhmä samuraitani tulee sinne aloittamaan heidän eliminointinsa" Arasaka ilmoitti.

Natasha katsoi ikkunasta kadulle. Siellä kolme mustiinpukeutunutta itämaalaista miestä nousi mustasta autosta ja lähti kävelemään kohti Natashan asuntoa.

"Senkin..." Natasha ärähti mutta Arasaka oli jo lopettanut keskustelun.
"Helvetin paskiainen!" Natasha huudahti.

Natasha nopeasti riuhtaisi peiton ja patjat pois sängyltään, paljastaen hänen asevarastonsa sängyn pohjassa. Siellä oli kaikkea pienistä MiliTechin Miccro-mallin pistooleista aina Hekler & Kochin raskaaseen G5 rynnäkkökivääriin ja sirpalekranaatteihin. Natasha veti sieltä G5:sen ja muutaman kranaatin. Mukaan lähti myös MiliTechin Minami 10 konepistooli ja Armsliten 55. kaliiperiinen pistooli. Sitten Natasha ryntäsi vaatekaapilleen ja veti ylleen pitkän takkinsa ja veti mustat sormettomat nahkahanskansa nopeasti käsiinsä. Sitten Natasha laittoi kätensä vähän korvansa yläpuolelle. Kuului vain vaimea naks ja Natashan silmät välähtivät kun Kreznikovin refleksiboosterit lähtivät pumppaamaan hänen suonissaan. G5 nousi tähtäämään ovelle Natashan metallisen käden mukana. Sitten ovi aukesi hitaasti naristen. Oven takaa näkyi käsi, ja kädessä oli ase. Natasha avasi tulen, ampuen kolme luotia käteen ja noin viisi oveen. Sitten hän nappasi kranaatin lattialta ja nakkasi sen kimmokeena ovesta ulos. Kuului hätäisiä askeleita ja metallista kolinaa. Sitten pamahti. Natasha hipsi ovelle ja kurkisti nopeasti käytävään. Jos ei muuta niin ainankin verta siellä oli. Varovasti Natasha vilkaisi ikkunasta oliko siellä ketään. Ei ollut.

Sitten hän otti vauhtia huoneen toisesta päästä ja hyppäsi ikkunasta läpi. Sirut raastoivat hänen takkiaan kun hän lensi ilman halki ja laskeutui parkissa olevan Fordin päälle; sen kattoon tuli kaksi isoa lommoa Natashan kyberjaloista. Nopeasti Natasha juoksi Araskan miehien autolle ja lähti ajamaan kohti Western Abbeytä.

Arasaka, Amerikan isoin turvapalvelu ja mustien operaatioiden mestari oli nyt hänen perässään.

Turvapalvelu, jolla oli agentteja jokaisessa kaupungissa ja jokaisella tärkeällä paikalla ja jonka 'mustat pojat' olivat Amerikan parhaiten varustettuja. Ja pahinta oli, että juuri mustat pojat olivat luultavasti hänen perässään. Natasha kurvasi Western Abbeyn juna-aseman parkkipaikalle ja säntäsi kohti tallelokeroita. Hän sai etsiä lokeroa 66 noin minuutin, koska sen numerolaatta oli todella kulunut. Natasha katsoi lokeroa. Se oli nuhruisempi kuin muut ja siinä oli elektroninen lukko, kuten kaikissa. Natasha veti takkinsa taskusta pienen laitteen ja kytki sen plugilla kiinni lukkoon. Natashan näppäili satunnaisen numerosarjan lukkoon; pieni laite piippasi ja alkoi pyörittää numeroitaa näytöllään. Sitten se pysähtyi ja näytöllä luki: 547865-578. Natasha näppäili numerosarjan lukkoon ja kaappi aukesi. Sisältä kaappi oli vielä huonommassa kunnossa kuin ulkoa. Sisällä oli vain musta metalli-salkku, jonka Natasha nappasi ja lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan mistä tuli. Hän kuuli renkaiden kirskuvan ulkona.

   
* * *
Edellinen novelli Novellit Luvut 4, 5, 6 Luvut 7, 8, 9 Luvut 10, 11, 12