etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Kriitikon taru:
Taru kolmesta sormuksesta Ajan pyörässä

Jani Räty


    
Ja tapahtui niinä päivinä, että kaukaisen Kyrandian maan Kimranin maakunnan täytti suuri pahuus ja suru. Muinaisten aikojen pahuus oli jälleen päässyt valloilleen ja ottanut mustuuttakin mustemman pahuuden varjon muodon, ujutellen lonkeroitaan kaukaisempiinkin maakuntiin. Äärimmäinen pahuus pilasi kaivoja, sytytti kaksi kylää tuleen ja uhkasi äärimmäisellä pahuudellaan jopa nostaa veroja mielivaltaisesti. Lisäksi pimeimmästä suurin mustuus käsittämättömässä ilkeydessään värväsi konnia palvelukseensa, pakotti heidät palvomaan itseään ja värjäämään hiuksena kammottavan mustiksi. Eikä pahuus edes itse maksanut veroja. Synkeät ajat olivat todellakin koittamassa Kyrandian maahan…

Ja nämä pelottavat uutiset kantautuivat myös tuohon Kimranin maakunnan syrjäisimpäänkin kolkkaan, pahaiseen Gladarin tuppukylään, jossa nuori Gargos loi lantaa. Vuoren juurella kyyhöttävä Gladarin kylä oli surkeaakin surkeampi, köyhyyttään rutiseva pieni hökkelikylä, jonka sitkeät asukkaat olivat kuitenkin mitä uljaimpia ja rehellisimpiä, sillä rehellisyys, kova työ ja vanhojen aikojen tarut olivat arvossaan noissa paikoin Kimranin maakuntaa.

Kautta Kyrandian tiedettiin, että Gladarin kylän asukkaat puhuivat omaa erikoista murrettaan ja olivat huomattavasti kookkaampia, viisaampia ja sankarillisempia kuin ympäröivien kylien asukit, sillä he olivat muinaisten Kimraanien jälkeläisiä. Muinaiset Kimraanit olivat purjehtineet meren takaa ja olivat puolestaan ammoisten Berek…Tserek…Heret.. muukalaisten sukua, joiden nimiä kukaan ei muistanut enää. Ja heillä oli myös taruja Kolmesta sormuksesta, Ensimmäisestä taistosta ja Viljamin ensimmäisestä känn…Mutta yhtä kaikki, vanhaa ja kunniakasta sukujuurta he olivat, viimeiseen vuohipaimeneen saakka.

Lantaa kylässä luova nuori Gurgos oli vanhan Gargosin poika. Hänen isänsä oli ollut uuttera ja ahkera työmies, taitava puuseppä, jonka kuolo oli kuitenkin korjannut jo vuosia sitten hänen olleessaan vauva. Tummahiuksinen ja kookas Gargos oli pelastanut vielä kuollessaankin palavasta pajastaan sinne eksyneet lapset, kuninkaan pojan ja kaksi kanaa. Äkillinen poismeno oli jättänyt Gurgosin ja hänen äitinsä Kiran suremaan ja jatkamaan maatalon pitoa miten parhaaksi näkivät.

Niin vaaleasta ja pitkästä Gurgosista oli tullut isänsä työn jatkaja ja äitinsä navetan hoitaja.

Työn lomassa hän loi usein katseen kaukaisena siintäviin Kimranin suuriin vuoriin ja aprikoi, mitä niiden lumihuippuisten kukkuloiden takana saattaisi ollakaan. Mutta hänen osanaan oli vain kuunnella tiuhaan ohi ajavien kulkumiesten kertomia seikkaperäisiä uutisia kaukaisista tapahtumista ja haaveilla pääsevänsä jonain päivänä matkustamaan ja seikkailemaan yhtä kauas kuin hekin matkansa ulottivat. Mutta miten hän koskaan voisikaan jättää kaiken rikkauden, jota Gladarin kyllä hänelle tarjosi?

Kun Gurgos oli saanut lannan lapioitua, meni hän pesemään käsiään. Pestessään hän ihmetteli taas kerran käsissään olevia merkkejä. Kolme kruunun muotoista syntymänmerkkiä niissä oli, ja vielä yksi hänen pakarassaan. Samanlaisia kruunuja kuin Kyrandian kuninkaallisessa vaakunassa. Niin, ja hänen syntymäyönään olivat kuulemma revontulet välkkyneet ja tietäjiä oli tavattu lähimailla kolistelemassa ovia.

- Noh, sattuuhan tuota, mietti Gurgos. Hän pöyhäisi oljenvaaleaa tukkaansa ojennukseen ja siristi kirkkaan sinisiä silmiään arvioidessaan tulevaa säätä. Taitaisi pian sataa. Ettei vain olisi myrskykin tulossa? Ja länsiluoteesta hieman hallaa viikon päästä? Pitäisipä olla varuillaan puinnin suhteen.

- Nyt pöytään, Kira huusi tuulen hulmutellessa hänen pikimustaa tukkaansa. Gurgos virnisti poikamaisesti ja kiirehti pöytään. Tuoretta leipää, juustoa, rypäleitä, vihanneksia, maitoa, hedelmiä ja kuuluisaa Kimranilaista piipputupakkaa. Hänen äitinsä oli taas loihtinut ihmeitä heidän yhdestä lehmästään ja kahdesta kanastaan. Kaikki kelpasi nälkäiselle Gurgosille.

Hänen äitinsä mittaili katsellaan Gurgosia tämän syödessä. Poika oli kasvanut jo niin paljon, että oli vihdoin aika paljastaa salaisuus tämän alkuperästä. - Gurgos, armaimpani. Et ole oikeasti meidän lapsemme, olet ottolapsi, hänen äitinsä Kira tunnusti kyynel vierähtäen silmästään.
Tuon kuultuaan Gurgos pomppasi pystyyn järkyttyneenä. Tamminen pöytä vain tärähti, kun hän iski polvilumpionsa siihen.
- Mitä ihmettä? Tuo ei voi olla totta? En ole voinut aavistaakaan moista! Enkö olekaan talonpoika syntyjäni? En kai vaan omaa mitään outoja voimia tai synkkiä salaisuuksia? Voi tätä järkytysten--
- Gurgos, pienokaiseni. Valitettavasti sinun on nyt lähdettävä pitkälle matkalla Kyrandian toiselle puolelle, etsimään suurta Kurdosin sormusta, taistelemaan pahaa mustuutta vastaan ja pelastamaan koko Kimranin valtakunta. Ja tässä sinulle maaginen pullo, jota et saa avata ennen kuin suuressa hädässä ja oikean isäsi perintöä oleva kulunut miekka, jonka kahvassa on kullattu lohikäärme ja kolme kruunua. Mene nyt, ja ole kunniaksi Kyrandialle, Kira vuodatti ja nakkeli esineitä Gurgosin matkareppuun minkä suinkin ehti.

Siinä samassa ikkunasta tullut mustasulkainen nuoli lävisti Kiran vartalon, heidän kivinen talonsa syttyi tuleen ja salaperäiset mustaratsuiset muukalaiset tuhosivat koko kylän, viimeiseen vuohipaimeneen. Hämmentyneenä ja kostoa vannoen Gurgos lähti matkalleen. Hänellä oli aavistus, että tuosta matkasta koituisi ainakin seitsenosainen.

Päivät olivat kuluneet Gurgosin matkatessa pitkin Kimranin maata. Hän oli matkallaan törmännyt harmaaviittaiseen vanhukseen, joka oli itsepintaisesti kinunnut tulla hänen seuraansa. Sitten Aragorn niminen miekkonen oli myöskin liittynyt seuraan, mutta tajunnut pian olevansa aivan väärässä retkueessa ja poistunut manaillen. Puuta taistelukirveellä hakkaava kääpiö oli pelastanut heidät salaperäisten mustaviittaisten rosvojen hyökkäykseltä ja liittynyt heidän seuraansa. Eipä aikaakaan, kun heidän ollessaan markkinoilla oli taskuvaras, joka kuitenkin omasi jalot ja aateliset piirteet, liittynyt heidän matkaansa, yhdessä talonkokoisen puolijätin Connanin kanssa.

Jostain kumman syystä kaikki olivat vakaasti päättäneet viedä Gurgosin Elandian kaupunkiin, vaikka koko kaupunki oli satoja virstoja länteen, vuoriston takana, suuren meren äärellä, pahamaineisten Tril'o'biittien mustassa ja pimeässä valtakunnassa. Tai kaupunki saattoi olla myös itään, koska Gurgos ei osannut lukea karttaa, joka oli kirjan etusivulla. Siis hänen karttakirjansa.

Gurgos katseli ratsunsa selästä mietteliäänä seurueensa jäseniä. Puolijätti Connan pullisteli lihaksia ja kantoi mukanaan valtavaa kahdenkäden miekkaa, täyshaarniskaa, kypärää, jalkasuojia ja suurta kilpeä. Gurgos katseli kadehtien, kuinka Connan nukkui yö toisensa perään haarniska päällä, paljaalla maalla, näemmä lainkaan palelematta. Aamuisin tosin hän heräili haarniska ruosteesta kirskuen ja täristen kylmästä kuin haavanlehti. Connanin mielikirouksia tuntui olevan manata syvimpään Manalaan jokin salaperäinen K'rjailija.

Harmaaviittainen ja valkopartainen vanhus, joka puhui puolittaisin lausein arvoituksia ja pysähtyi usein kesken lauseidensa mahtipontisiin asentoihin, oli omien sanojensa mukaan vain köyhä kulkumies. Gurgosin laskujen mukaan hän oli jo kylvänyt ympäriinsä Gladirilaisen sepän kuuden vuoden tulojen verran ympäriinsä kultarahoina. Vanhuksella ei ollut minkäänlaista reppua tai nyssäkkää mukana, mutta siitä huolimatta hän lueskeli usein paksuja kirjoja ja pergamenttirullia, mutisten ääneen muinaisista ennustuksista. Hassua suippohattuaan hän täytteli iltaisin heinillä, jotta aamullakin sojottaisi ylväänä pystyssä.

Gurgos oli erehtynyt kysymään kerran vanhuksen nimeä ja oli saanut vastauksesi 20-sivuis…minuuttisen vuodatuksen Kimranin salatusta menneisyydestä, historiasta, voimista ja hengistä, sekä tuikean silmäyksen valmistautua kamppailuun Peilien herraa, pahuuden mustuutta ja äärimmäistä pimeyttä vastaan, koska Valon aika koittaisi, kun Tuomiovuoren tulet luettaisiin. Huokaisten Gurgos oli syventynyt murehtimaan haavoilla olevaa takamustaan. Viikkojen ratsastus vaati todellakin veronsa, sillä Gurgosin pers…Niin, matkaa he tekivät vauhdilla, koska ennustukset eivät enää odottaisi.

Heidän oma kääpiönsä oli nimeltään Gimlan Kivenhakkaaja Moukarikäsi Ahjovarvas. Hän kuului vuorenkääpiöiden yhteisöön, joka oli hurjaa ja äkkipikaista porukkaa. Äreä ja kiukkuinen Gimlan oli saanut tarpeekseen siitä, että hän oli viitisen senttiä kookkaampi kuin toverinsa ja oli lähtenyt maailmaa näkemään vuoreltaan. Gurgos vältteli äreää, mutta helläsydämistä Gimlania sen jälkeen kun oli suututtanut hänet kysymällä, miksi oli olemassa puolhaltioita, puolijättejä, puolitrollok-, eikun puoliörkkejä, muttei puolikääpiöitä? Ja olisiko puolikääpiö isompi vai pienempi kuin kokokääpiö? Ja risteytyisivätkö kääpiöt jättien kanssa? Leikkisästi Gimlan oli huitaissut sotakirveellään Gurgosin korvan irti.

Porukan taskuvaras, joka kutsui itseään mieluummin liikemieheksi tai asianajajaksi, oli eittämättä arvoituksellinen henkilö. Hänen nimeään ei kukaan ollut vielä kuullut ja kukaan ei oikein muistanut, miltä hän edes näytti. Varkaan jalomuotoisilta kasvoilta saattoi kuitenkin lukea suuren surun koskettavan häntä, vaikkakaan hänen aatelinen puheensa ei koskaan moista surua kosketellutkaan. Gurgos oli luonnollisesti kiitollinen, että moinen etsintäkuulutettu suurrikollinen oli heidän joukossaan. Kuinka muutenkaan he olisivat vapautuneet salaperäisten mustaviiksisten ratsumiesten teljettyä heidät tyrmään tai päässeet pakenemaan jätettyään laskunsa maksamatta paikallisessa tavernassa?

Mutta niin seurue vaelsi eteenpäin, viikossa puolituhatta virstaa etelään, Numranin kääröjä lukemaan. Siellä he tapasivat muinaisen Numranien ylipapittaren, Heledrielin, jonka valtakuntaan pimeys, mustuus ja pahuus olivat soluttautuneet. Monien vaiheiden jälkeen vanhus oli loihtinut tyhjästä ilmasta salamoita ja lieskoja, joilla linnan sammuneet kattosoihdut oli saatu lopulta sytytettyä. Niin pimeys vihdoin karkoitettiin Numranista ja Gurgosista tehtiin korkea-arvoinen ylinumismaatikko. Myös muutamia vanhoja ennustuksia luettiin ääneen.

Seuraavana päivänä he hevosiaan ruokkimatta, lepuuttamatta tai sukimatta säntäsivät kuudettasataa peninkulmaa luoteeseen, Kudeettien vuoristoon, jossa vuorenkääpiö Gimlan paljasti muinaisen Kudetin kääpiöpappilahkon muinaisen ennustuksen ja avasi seitsemän sinettiä, jotka siirsivät Ajan pyörää minuutteja eteenpäin, sillä Harma.. Arma…Ragna…Suuren taistelun aika olisi pian käsillä ja Kolme…ähh Yhdeksän ratsumiestä ratsastaisivat, lentäisivät tai hiipisivät pian esiin Mord.. Pahuuden valtakunnan synkistä kätköistä. Huokaisten Gurgos otti vastaan Maailman pelastavan Jättikääpiön arvonimen ja jo tulehtunein haavoin takamuksissaan he säntäsivät eteenpäin.

Ja niin he matkasivat, sata peninkulmaa päivässä, kerran viikossa taistellen, läpi Kumrienin mustatornisen kaupungin, Legondorin ahneiden kauppiaiden, Lugusin epäluuloisten villien, Arendien hurjien grendien ja Hulgosin pyhien hautaholvien kautta Nirgosiin, jossa he kävivät painamassa muinaisten Taurien aikoinaan taaksejättämää Pyhää Nuppia, joka avaisi… jotain joskus. Gurgos alkoi olla jo hieman väsynyt. Lisäksi hänen suupieliinsä oli ilmestynyt verestäviä haavoja, hampaat heiluivat ja hän ei pystynyt enää istumaan lainkaan. Huokaisten taas kerran kipinävahtina istuessaan, hän jäysti heidän terveellistä kuivattua eväspettuaan.

Suuria suruja he kokivat Lothronissa, kun johtaessaan paikallista väestöä sankarilliseen itsem…taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan Connan joutui kamppailemaan heitä johtavaa mustaa Ratsumiekkamiestä vastaan. Kohottaessaan valtaisaa kahdenkädenmiekkaansa iskuun ja samalla torjuessaan miekkamiehen säilän pistoa vartalon peittävällä kilvellään, Connan nyrjäytti nilkkansa varusteidensa painon alla, kompastui ja katkaisi kätensä sen jäädessä miekan alle. Gurgos kuuli hänen kiroavan suuresti K'rjailijaa ja R'eal'smia. Kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi epäonnea, vikuroi hänen valkea orinsa heidän lähtiessään ja säntäsi vanhuksen kiimassa olevan tamman luo harrastamaan jotain luonnotonta. He eivät enää koskaan nähneet kumpaakaan hevosta.

Vaaleahiuksisen Gurgosin mietteet alkoivat käydä yhä synkeämmiksi. Vaikka vanha vanhus vakuuttelikin hänen olevan Maailman Valo ja saagan sankari, mitä se sitten tarkoittikaan, ei homma oikein maistunut enää hänelle. Gimlan alkoi olla jo niin kärttyisä, ettei hän puhunut muuta kuin mutisi ääneen louhivansa kaikkien kääpiöiden sisuskalut esille. Yöt hän teroitti taistelukirvestään, silmien loistaessa mielipuolisina. Lopulta he jättivät kääpiön remmeihin köytettyinä puuhun roikkumaan.

Connanin käden parantuminen vei kuukausia, mutta siitä huolimatta tämä kivusta parkuen ratsasti heidän mukanaan. Vanhus loitsi minkä ehti, mutta eräänä aamuna heitä odotti vain Connanin kylmä ruumis, tämän jäädyttyä hengiltä öisessä raesateessa. Tai sitten takamukseen iskenyt kuolio oli vaatinut veronsa.

Heidän aatelinen taskuvarkaansa oli vienyt vanhuksen kullat ja heidän vastahankitut varustehevosensa, uusinta ruokavapaata mallia olevat. Vettä oli satanut kaatamalla viimeisen kuukauden ja heidän ruokansa olivat loppu. Vanhus oli eksynyt lopullisesti karttojen kastuessa, loitsut eivät syttyneet ilman nyt lukukelvottomia kirjoja ja Gurgosin pureksima piipputupakka oli loppu. Eivätkä he olleet vielä edes nähneet vilaustakaan anteliaista ulkomaiden kaunokaisista. Vain pelokkaita talonpoikia, likaisia mummoja tai mustahattuisia ratsumiehiä.

Kaiken kurjuuden kruunasi hyvin ravitun oloinen seurue, jossa mustakaapuinen yskivä maagi, lihaksia pullisteleva kalpamies, punatukkainen nainen, kultahiuksinen nainen, parrakas puolihaltia, tosi pieni kääpiö, kääpiö, outo pieni taskuvaras, musta ritari ja nainen kohtasivat heidät ja räjähtivät suureen nauruun. Aurinko paistoi lämpimästi vieraiden kulkijoiden yllä, kun nämä kippurassa maaten nauroivat heille. Vielä tuntien kuluttuakin kaatosateessa Gurgos saattoi erottaa maagin yskänsekaisen naurun ja muiden tyrskeen. Hänen kysyessään asiaa vanhukselta oli tämä pitänyt pitkän luennoin portaaleista ja R'ealmis'min valtakunnasta, jossa Sat'i'rin ja Par'o'dian jumalat leikkivät herosten kustannuksella kuin Fizbanin ratsumiehet ennen Tuomiopäivän komediaa…

Gurgosista tuntui, että pahuuden mustuuttakin synkeämpi varjo oli heidät saavuttanut ja että viimeisen taistelun aika olisi pian. Ehkä hänen aikansa oli koittanut.

Ja eräänä aamuna hänen hetkensä vihdoin koitti ja koko luomakunta vaikeni.

Heidän matkattuaan kaatosateessa Elandian kaupunkiin Gurgos oli vetänyt täyskännit, käynyt maksullisissa naisissa, sammunut katuojaan, herännyt ryöstettynä ja raiskattuna, hoippunut kapakkaan ja tehnyt saman uudestaan ja huomannut sitten, että hänen matkakumppaninsa oli kadonnut. Kiroten syvään krapulainen Gurgos raapi takamustaan, sylkäisi tupakanmällit katuun….ja lähti kävelemään takaisin kohden Kyrandian maan Kimranin maakunnan Gladarin tuppukylää. Ja tuolla matkalla hän yhä on, jolleivat julmat Par'o'dian sequelit ole häntä matkalla kaapanneet.

Ja tilastollisesti joku eli tänäkin aikana onnellisena elämänsä loppuun.

   
* * *
Palautteen kirjoittajalle voi pudottaa tähän laatikkoon.
Lähetysnäppaimen painalluksella pieni demoni vie sen perille.
   

etusivu  novellit  KK-files  seuraava