edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Älä kerro kenellekään

John Doe


    

Syksy oli jo pitkällä. Lehdet olivat tippuneet puista saaden ne näyttämään alastomilta harmaata taivasta vasten. Lehdet olivat ka-saantuneet kaupungissa katujen reunuskivien vierelle jättäen vedeltä mahdollisuuden valua viemäreihin. Ilmassa oli kosteutta. Sen saattoi haistaa. Se ei ollut tuoksu, vaan haju. Siinä oli jotain omaperäistä tunkkaista tuoksua, mikä saattoi johtua kaupungissa seisovien tehtait-ten piipuista.

Auto roiskautti vettä kadulla kulkevien ohikulkijoiden päälle. Kuului kirousta pystyyn nousseiden sormien lomitse.

Vaikka ilman kosteuden saattoikin haistaa, sen pystyi myös tuntemaan vihmovana sateena, pienenä tihkuna tai paksuna vesiseinämänä, joka kosteutti ihoa kosteusvoiteen tavoin. Mutta se ei hoitanut ihoa, vaan kaikkien ilmansaasteiden vuoksi ihoa saattoi kirvellä, vaikka tuntuikin ensialkuun raikkaalta.

Oli yö. Kello oli kuitenkin ennen kahtatoista. Ilmassa kiiri kaupungin melu.

Kaksi hahmoa käveli Rautatienkatua alas päin. He kävelivät rinnakkain melkein samassa tahdissa. Toinen vain hitusen pienemmällä askeleella. Toinen poltti tupakkaa ja aina puhaltaessaan savuja keuhkoistaan, hän näytti joltain sadun reippaalta junalta. Hän käveli hieman hitaampaa.

Heillä oli päällään tummat vaatteet, kuitenkin siistit ja syksyyn sopivat. Ilmassa oli celsius asteita vain seitsemän verran, se oli tarpeeksi kylmää, jotta nahkapusakka oli riittävän lämmin estämään pahalta flunssalta. He eivät tosin tarvinneet enää mitään flunssaa, sairauksia oli heillä omastakin takaa. Tosin flunssa olisi ollut kirkuva piste iin päällä.

He ylittivät pienen kadun. Katuvaloissa paloi vihreäukko.

Auto roiskaisi taas. Kumpikaan ei välittänyt siitä, vaan jatkoivat matkaa. Toinen tumppasi tupakkansa. He tulivat viinakaupan luokse ja joutuivat väistämään muutamaa kadunmiestä. Toisen takinlieve heilahti, hän joutui väistämään.

- Kato etees juippi, saatana, sanoi toinen rusoposkisista kadunmiehistä, jolla oli veressään alkoholin lisäksi Sinolin myrkkyjä. Hän jäi tuijottamaan kahta etääntyvää nuorta. Siinä oli suurimmaksi osaksi vain jähmettymistä, hän tuskin enää muisti kauaa mitä oli sanonut.

He ylittivät vielä toisen kadun ja tulivat Kukunorin kulmalle. Siellä oli muutama ihminen, joka ylitti vielä Rautatienkadun ja asteli kohti rautatieasemaa. Muutama tuijotti Kukunorin ikkunaa ja osoittelivat toisilleen sarjakuvalehtien kirjoa.

- Minne nyt mennään, Juha? toinen kysyi. Juha jäi ihmettelemään tapaa, jolla toinen häntä puhutteli. Nimen mainitseminen kahdenkes-ken oli kummallista.
- En tiedä, Anssi, Juha sanoi ja painotti hänen nimeään hieman ivallisesti.
- Voisi mennä jonnekin baariin vielä, Anssi sanoi ja katsoi kelloaan.
- Kello on vasta viittä vaille kaksitoista. Olemme vielä perjantain puolella. Miten olisi vaikka Memphis?
- Memphis? Juha toisti.
- En tiedä, en halua paikkaan, jonka nimi lukee ikkunassa että Mphis.
Anssi nauroi: - Okei, ei mennä.

Juha sytytti toisen tupakan hopeanvärisellä korttisytyttimellään. Hän otti muutaman imun ja katsahti Kukunorin lasista sisään. Hän huomasi jonkin olevan vinossa. Hän peilasi ja näki kuinka tuhkaa oli lentänyt hänen tummalle takilleen. Hän pyyhki sen pois vasemmalla kädellään.

- Helvetin tuhka, hän sanoi ja pyyhki vielä muutaman kerran rintaansa.
- Oli vaikea sanoa, että minulla on tuhkaa takissa?
- Olisin sanonut, jos olisin huomannut.
- Niinpä.

He olivat hetken aikaa hiljaa ja katselivat alati vaihtuvaa ihmisjoukkoa. Juha poltti tupakkansa loppuun ja tumppasi sen nahkakengällään.
- Minä tiedän mitä tehdään, Juha sanoi ja lähti kävelemään kohti Hämeenkatua.
- Seuraa perässä, tästä tulee jännää.

Anssi lähti perään hieman varauksellisesti.
- Minne me oikein menemme? hän kysyi ja laittoi takkinsa kiinni, äkillinen puuska kävi luihin ja ytimiin saakka.
- Älä nyt valita, vaan tule, Juha sanoi ja nauroi hieman.
- Mieti kauanko olemme tunteneet. Minulla on monta valttikorttia hihassani, jos kysytään, että mitä tehdään.
- Onko tämä nyt jotain älytöntä, yhtä älytöntä, kuin seistä O´Connel´sin harmaalla puulattialla ja särpiä olutta?
- Tämä on aivan tosi hullua, luota minuun, Juha sanoi.
- Tämä on oikeasti aivan sekojuttu.

Anssi käveli perässä. Hän otti pienen pyrähdyksen, jotta pääsi Juhan rinnalle.

- Okei, mennään sitten, mutta muista: ei mitään tyhmyyksiä sitten.

Juha nauroi tavalliseen tapaansa ja heitti viattoman ilmeen kas-voilleen.
- Mitä muka? Älä nyt viitsi, enhän minä koskaan mitään tyhmää keksi, vai?

Anssi oli hetken hiljaa, mutta älähti
- Jos olemme menossa nyt Pussy Catiin, niin erehdyt pahemman kerran, veikkoseni. Hän tarkoitti joka sanaa. Hän ei halunnut tänään minnekään strippariklubille. Hän oli vain tyystin kyllästynyt siihen. Eikä vain sen vuoksi, että kyllästyi katselemaan alapäätä enemmän kuin yläpäätä, mutta viime kerralla he olivat törmänneet erääseen assistenttiin, joka ohjasi heidän ryhmäänsä. Se oli tarpeeksi tukalaa, mutta olivat he vaihtaneet yhden "terve"-sanan ja yliopistolla vaikean hymyn. - En lähde minnekään pillubaariin...

Juha kääntyi sivuttain Anssiin päin ja pysäytti hänet kädellään. Tuuli heitti molempien takinliepeet ilmaan. Juhan ääni kuului vain heikosti tuulenpuuskan alta.
- Lupaa minulle, ette kerro kenellekään, sitä mitä kohta näet, lupaatko?

Anssi oli ihmeissään. Juhan ilmeessä oli jotain kammottavaa.

- Aiotko sinä näyttää vehkeesi vai? sanoi Anssi ja naurahti päälle. Viisituoppia sai hänet puhumaan levottomia.

Juhan ilme ei värähtänytkään. Tuuli rauhoittui hieman.

- Jätkä hei, Juha sanoi hieman sammaltaen.
- Lupaa minulle, ettet kerro kenellekään. Jumalauta et kerro kenellekään! Anssi pudisti päätään.
- No, hyvä on. En kerro kenellekään.
- Hyvä, Juha sanoi ja kääntyi jatkamaan matkaa.
- muistatkin sitten, sinä lupasit.

Anssi ei sanonut sanaakaan, vaan käveli kummallinen ilme kasvoillaan. Hänellä oli ollut samanlainen ilme kasvoillaan, kun hänen tyttöystävänsä oli sanonut hänelle, että oli raskaana. Hän oli pilaillut, mutta Anssin naama oli ollut silloin näkemisen arvoinen. Hänellä oli nyt samanlainen ilme kasvoillaan.

Hän mutisi jotain vehkeen näyttämisestä ja sylkäisi maahan.

He ylittivät Hämeenkadun ja Itsenäisyydenkadun risteyksestä, jos-sa oli viistossa pallogrilli. Anssi huomasi kojun, tai haistoi sen. Hänellä oli pienoinen nälkä.

He ylittivät pallogrillin vierestä tien, mikä laskeutui rautatieaseman tunnelin alta ja haarautui oikeaan. Siitä he jatkoivat pieneen puistoon, jossa alkoi tulemaan vastaan pyöränrojua ja rautatiekiskojen ratapalkkeja. Tuulen sekaan sekoittui hieman vettä. Sitä tuli kuitenkin niin paljon, että kasvot kostuivat. Anssi pyyhkäisi vettä pois kasvoiltaan aivan kuin olisi ollut jollakin pitkällä, hiostavalla lenkillä ja hiki hänen huokosistaan olisi valunut hänen kasvoillaan.

Juha laittoi takin kiinni ja kääntyi Anssia kohti. Hän osoitti eteen-sä sormella osoittaen pimeyteen. - Tuossa on aita ja aidan takana on rautatie, joten maltetaan sitten katsoa tuleeko junia. En halua jäädä junan alle.

Junarata kulki kaupungin lävitse. Olisi ollut hieman uskomatonta, mutta ei suinkaan mahdotonta jäädä junan alle sataviisikymmentä metriä lähimmästä baarista. He olivat baarikierroksella, ei mitään muuta.

- Ajattelinkin, ettet halua näyttää minulle itsemurhaasi livenä, suoraan aitiopaikalta.

- En, Juha sanoi ja alkoi hihittämään.
- mieti nyt, toinen tohkeis-saan haluaa näyttää jotain ja jää sitten junan alle.
- Et siis jää junan alle? kysyi Anssi ja hihitti itsekin. He molemmat hihittivät oluen voimalla.

Juha kiipesi ensimmäisenä aidan päälle ja pudottautui raiteille. Hän kaatui ja kirosi, mutta nousi nopeasti ylös. Hän oli nähnyt tarpeeksi elokuvia, jossa ihmiset silpoutuivat junien alle. Anssi tuli perässä ja pudottautui raiteille, hän ei kaatunut, mutta otettuaan muutaman askeleen, hän astui hieman huonosti ja nyrjäytti nivelsiteensä oikeasta nilkastaan. Hän urahti tuskissaan, mutta pystyi kävelemään joten kuten.

- Ellei se, mitä näytät miellytä minua, niin sidon sinut raiteille ja käyn hakemaan Tammelan grilliltä ruokaa ja tulen katsomaan kuinka junat ajavat ylitsesi aina ja aina vain, Anssi sanoi.

- Seikkailunhalua ystävä, seikkailunhalua, Juha sanoi ja nauroi hiljaisesti, niin hiljaisesti, ettei Anssi noteerannut sitä. Jos hän olisi hekottanut, niin Anssi olisi todennäköisesti kääntynyt takaisin ja sadatellut Juhan päälle. Olemalla miltei vaiti, hän pelasti tilanteen.

- Seikkailunhalua monsieur.

He kävelivät, Anssi hieman huonommin, kiskojen ylitse ja nousivat betonista tehdylle ulokkeelle. Oikeastaan he kapusivat, koska rap-puset olivat äkkijyrkät. Kaiteita ei ollut ja se sai Anssin kulkemisen hieman hankalemmaksi. Juha seisahtui ulokkeen päälle ja pysäytti ylös asti päässeen Anssin.

- Odota, hän sanoi ja osoitti isoa varastorakennusta, jonka juurelle he olivat juuri tulleet. Se oli Anssille hieman yllätys, sillä pimeyden ja puiden keskeltä vain tuskin erotti tumman, haalistuneen, puun värisen rakennuksen, joka näytti epäsiistiltä.

- Tässä on varastorakennus? Anssi kysyi tietäen jo vastauksen. Hän oli vain ihmeissään siitä, koska ei erottanut sitä edes radalta.
- Aiotko näyttää minulle varastorakennuksen, vai mitä?

Juha ei vastannut mitään vaan viittasi Anssia jatkamaan hänen perässään. He kävelivät varastorakennuksen seinän vierusta pitkin noin viisikymmentä metriä, kunnes Juha pysähtyi.

- Tästä tulee jännittävää, hän sanoi aivan täristen, mutta kuiskaten. Anssi katseli jalkoihinsa hieman suu mutrussa: tähän asti jännittävintä oli nivelsiteiden nyrjähtäminen.

Juha ei kääntynyt, vaan jäi ottamaan happea paikalleen ja puus-kutti

- Muistat sitten, että lupasit minulle, että et kerro tästä kenelle-kään.
- No, en ,en, sanoi Anssi ja oli hieman kyllästynyt tuohon älä-kerro-sitten-kenellekään-juttuun.

Anssin silmät jäivät katsomaan maahan.

Kuului musiikkia. Se oli hiljaista musiikkia, joka tuli sisältä va-rastorakennuksesta. Se ei ollut mitään rockia, teknoa tai jazzia. Se oli hiljaista huilumusiikin kaltaista. Aivan kuin jokin olisi hyräillyt jotain kappaletta hiljaa hampaidensa lävitse.

Anssi katsoi Juhaa.

- Niin, mitä minä sanoin, Juha sanoi.
- Odota, kun näet sinne si-sälle.

Anssi luuli näkevänsä jonkin vanhan kodittoman, mutta hyvä-äänisen vanhan rouvan istumassa varastorakennuksessa suojassa tuulelta ja sateelta. Hän odotti näkevänsä mummon, jolla oli pahoja paiseita kasvoissaan ja käsissään.

Juha vei hänet lähemmäksi seinää.

- Katso, hän sanoi Anssille ja osoitti pientä reikää seinässä, josta kajastui pientä valoa. Anssi osoitti reikää ja katsoi Juhaa. Juha nyök-käsi ja Anssi pudisti päätään ja meni hieman kyyryyn, jotta pystyi näkemään sisälle.

Ensiksi ei näkynyt mitään, mutta hetken katsottuaan hän näki puulaatikon. Se oli kummallinen puulaatikko, siinä oli jotain kuvioita ja jokin... Hetkinen siinähän oli risti. Kristillinen kolmiyhteyden symboli.

- Mitä ihmettä, sanoi Anssi ja katseli sisälle. - Sehän on ruumisarkku. Sinä olet sairas, Juha. Todella sairas.

- Ehkä olen, sanoi Juha, mutta äänessä oli jotain erilaista. Se oli paljon matalampi ja tunkkainen.

Anssi kääntyi katsomaan kummastuksissaan äänenlähdettä. Kyllä siinä Juha oli, mutta hänen silmiensä pupillit olivat kuin kissalla ja hänen ihonsa oli kalpea. Jostain lehahti ruusujen ja märän, äskettäin käännetyn mullan löyhkä.

- Tiesitkö muuten missä minä asun? Juhaa muistuttava olento murisi ja naurahti päälle paljastaen luonnottoman suuret kulmahampaansa.

Anssi ei saanut suustaan mitään muuta kuin korinaa, kun olento iski hampaansa hänen vaaleaan, kosteeseen kaulaan ja alkoi imemään hänestä verta.

   
* * *
Palaute on aina tervetullutta, hoida siis velvollisuutesi kerralla pois harmittamasta.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava