edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Kuolemattomuuden hinta

Panu Hakkarainen


    
Makaan kyljelläni temppelin laatoitetulla lattialla. Se hohkaa kuumuutta,aivankuin kiveen olisi syöpynyt ikiaikainen pahuus, piina ja tuska. Lattiasta hyökyvä tukahduttava tunne ylittää melkein rintaani repivän fyysisen kivun, vaikka sekin ylittää rajat joita ihminen ei kestä. En pysty kääntämään päätäni, saatikka liikahtamaan mutta minun ei tarvitse nähdä rinnastani säkenöivän tuskan syytä. Keskellä teräksistä rintahaarniskaani on mustunut, savuava repeämä. Metalli, vaatteet ja liha on sulanut jättäen vain hiiltyneen aukon, jonka keskeltä palaneet kylkiluuni näkyvät. Haistan kärventyneen lihan ellottavan hajun. Oman lihani. Tunnen lattialle leviävän lammikon nihkeän kosteuden. Oman vereni.

Tuska on sietämätön mutta minulla ei ole enää edes ääntä jolla kirkua. Huuleni ovat jähmettyneet äänettömään tuskanhuutoon. Miksi, voi miksi en ole jo kuollut?! Antakaa minun kuolla nyt, paeta tätä sietämätöntä kipua ja ... häntä.

Sillä hän on takanani, tiedän sen. Katselee tuskaani ja nauttii siitä,sillä se on se mistä hän elää ja saa voimansa. Tuskasta, kivusta,kauhusta ja tuhosta. Ja tuskani, kauhuni ja kipuni tulee olemaan sata, tuhat kertaa kauheampaa. Ei vain ruumiini vaan mieleni ja sielunikin tulevat kärsimään jotain sanoin kuvaamatonta ellei kuolema minua pian vapauta.

Lattia tärähtää kun hän ottaa askelen minua kohtia. Toisen, kolmannen... askel toisensa jälkeen. Kuristava kauhu peittää alleen fyysisen kivun. Minun on liikuttava, käännyttävä. Yritän mutta en pysty.Ruumiini ei tottele ja vain silmäni liikkuvat harhaillen paniikissa ympäri lattiaa. Silloin huomaan keihääni, joka on kirvonnut kädestäni iskun hetkellä. Se ei ole kaukana ja sen kylmä, metallinen terä kiiltelee silmissäni. Minun on saatava se. Hetkeksi unohdan kivun ja kauhun ja ponnistan kaiken tahdonvoimani saadakseni murskaantuneen ruumiini tottelemaan. Käteni heilahtaa eteenpäin. Liikkeen aiheuttama raateleva tuska sokaiseen silmäni ja verta syöksähtää huulilleni mutta en välitä, sillä sormeni puristuvat keihään varren ympärille ja saavat siitä otteen. Vedän sen luokseni ja...

Mahtava jalka tömähtää lattiaan ja murskaa keihästä pitelevän käteni sitä vasten. Kuulen kuinka käsivarsisuojien metalli, luut ja lihakset antavat perään ja murtuvat ilkeästi rusahtaen. Kipu, jonka olin työntänyt syrjään, palaa, nyt entistä kauheampana. Näen kuinka epämuodostunut, kynnekäs koura irroittaa keihään hervottomista sormistani. Toinen, yhtä mahtava käsi ilmestyy näköpiiriini ja yhdessä ne katkaisevat keihääni kuin risun. Sitten kourat tarttuvat minuun ja nostavat ylös hervottoman ja murskaantuneen kehon, joka oli vielä hetki sitten minä.

Siinä hän nyt on, edessäni. Hän jonka olin vannonut kukistavani. Ja hän nauraa karmealla äänellä. Nauraa kauhulleni, kivulleni, avuttomuudelleni ja murskaantuneelle ruumiilleni. Ja tulevalle tuskalleni, sille hän nauraa myös, sillä vain hän voi tietää ja ymmärtää mikä minua odottaa. Hänen sarvekas päänsä ja mahtavat luupiikkiset hartiansa kumartuvat ylleni. Hän ojentaa toisen kouransa minua kohti...

Ei... en kestä... lopettakaa... tämä tuska... hirmuinen... älkää... pyydän... ei enää... ei enää... Eiiiiiiii...

naksauta isompaan kuvaan. © Panu Hakkarainen 2002 Herään. Hetkeen en tajua kuka, missä tai milloin olen. Istun keskellä vuodettani, mitään näkemättömin, pelon laajentamin silmin, puristaen hien kostuttamia vuodevaatteita molemmissa nyrkeissäni. Sydämeni hakkaa hullun lailla. Kauhu hellittää hitaasti ja kestää hetken, ennenkuin tajuan missä olen. Omassa huoneessani. Ikkuna, jonka jätin auki nukkumaan mennessä on yhä raollaan tuoden sisään aavikon yön viileää ilmaa. Haarniskani seisoo telineessä vuoteen jalkopäässä, tuolit, pöydät ja kaapit ovat omilla tutuilla paikoillaan. Suuri peili vastapäisessä nurkassa kiiltelee himmeästi öisen kuun valossa. Se oli siis vain unta, painajaista. Vain unta! Se on laimea määrittely unelle joka ei ole mikä tahansa uni vaan kauhea painajainen, joka saa minut vapisten odottamaan uutta yötä. Sillä sama uni vainoaa minua joka yö. Joka ainoa yö aina siitä päivästä lähtien...

Oveen koputetaan hiljaa ja hätäisesti. Hetken kuluttua se aukeaa ja Atma kurkistaa sisään. Olen siis taas huutanut kauhuni ääneen. Hän tulee huoneeseen kasvoillaan tuo minulle jo niin tuttu ilme, joka kuvastaa huolta, hätää ja sääliä. Niin, hyvinkin tuttu on tuo ilme, näenhän sen hänen kasvoillaan lähes joka yö. Hän pysähtyy vuoteeni viereen, asettaa kädessään pitämän öljytuikun yöpöydälle ja istuutuu viereeni vuoteelle. Hän ei sano mitään, aukaisee vain lempeästi huopaa puristavan nyrkkini ja ottaa käteni omaansa. Toisella kädellään hän sivelee hiestyneitä suortuviani ja siirtää ne pois kasvojeni edestä. Tällaisina hetkinä hän ei näe minua voittamattomana soturina, ei ylpeänä amatsonina, eikä legendana, joka kukisti Diablon, Kauhun herran. Ei, hän näkee minut tavallisena pienenä ihmisenä, ihmisenä, jonka mielen ja sielun piina on suunnaton, niin suunnaton ettei hän pysty sitä täysin käsittämään eikä auttamaan. Vain ymmärtämään. Monena yönä hän on lohduttanut minua, auttanut karkoittamaan painajaiset, hoitanut minua kuin äiti lastaan ja minä, ylpeä, ylimielinen ja kova soturi, olen laskenut pääni hänen syliinsä ja itkenyt tuskaani kunnes ahdistus on mennyt ohi. Seuraavaan yöhön asti. Niin hän tekisi nytkin mutta tänä yönä oma ylpeyteni on vielä vahvempi. Amatsonin ylpeys joka halveksii heikkoutta ja pelkoa. Niinpä viittaan hänelle kuin kaikki olisi hyvin ja että hän voi poistua. Atma tuntee minut, eikä väitä vastaan. Huoaten hän nousee lähteäkseen mutta kysyy kuitenkin tarvitsenko mitään. Pyydän häntä tuomaan lämmintä vettä, jotta voisin hautoa kasvojani märällä pyyhkeellä. Hän nyökkää ja poistuu hakeakseen vettä vaikka sen lämmittäminen ei ole varmastikaan erityisen vaivatonta keskellä yötä.

Hänen mentyään hautaan kasvoni käsiini ja mietin varmaan jo tuhannetta kertaa miten tähän on tultu. Miksi näin tapahtui? Tiedänhän minä sen. Liiankin hyvin. Niin, se olin minä, joka otti haasteen vastaan kun pahuus taas levisi maailmassa ja huhu tiesi kertoa tummasta vaeltajasta, jonka jalanjäljissä tuho, hävitys ja sanoin kuvaamattomat hirviöt seurasivat. Se olin minä, joka seurasi tuon vaeltajan reittiä läpi tunnetun maailman. Tristramin raunioista, läpi Aranochin aavikoiden ja Lut Gholeinin kaupungin, Kurastin viidakoihin ja aina itsensä Helvetin syvimpiin syövereihin. Minä se olin. Nuoruudessani ja hulluudessani pidin sitä tehtävänä, joka minun oli tarkoitus suorittaa. Pidin sitä oman sieluni puhtauden ja omien taitojeni koetinkivenä. Pidin itseäni taivaan valittuna. Kuolevaisena, jolla oli kohtalo. Kuinka oikeassa olinkaan. Enemmän oikeassa kuin olisin itse voinut koskaan ymmärtää. Sillä toden totta minulla oli kohtalo. Tapasin Deckard Cainin, viimeisen suurista Horadrim velhoista. Itse arkkienkeli Tyrael ilmestyi minulle ja puhui minusta valittuna. Astelin taivaan viimeisessä linnakkeessa ennen Helvetin portteja, paikassa jota kukaan kuolevainen ei liene koskaan ennen minua elävänä saanut nähdä.

Mutta siinä ei ollut läheskään kaikki. Olen nähnyt pahuuden, jonka vain Helvetti voi tuottaa. Mädäntyneiden epäkuolleiden laumat, aaveet, jotka janoavat elävien sielua, vääristyneet eläimet ja ihmiset joista on tullut hirviöitä, helvetin syvimmissä kuiluissa siinneet demonit ja epäsikiöt. Olen kävellyt pimeissä katakombeissa ja luolissa, joissa pelko vaanii pimeyden takana, astellut kuumilla aavikoilla ja löyhkäävissä viidakoissa joissa hulluus ja epätoivo asustavat. Kulkenut läpi Helvetin tasankojen, kuilujen ja lieskojen joiden kauhuja kuolevainen mieli ei voi käsittää tai kestää. Ja minä olen tappanut. Tappanut tappamasta päästyäni kunnes maa on ollut niin veren kyllästämä, ettei se ole siihen enää imeytynyt. Tappanut kunnes olen siihen paatunut ja sydämestäni tullut kova, kylmä ja säälimätön. Mutta olihan se kohtaloni.

Kohtaloni! Sillä minä suoritin tehtäväni. Eivät kuolleiden laumat, hirviöt, epäsiköt eivätkä demonit voineet minua vastustaa. Lopulta itse Diablo kaatui kuolleena jalkoihini ja murskasin hänen sielukristallinsa karkoittaen hänet ja hänen veljensä Mephiston ikiajoiksi maailmastamme. Minä olin voittanut. Voittanut pelastuksen maailmallemme, ihmisille ja sen kaikille muille asujaimille. Ja itselleni... niin mitä voitinkaan itselleni?

Sankaruuden, sen voitin itselleni. Ikuisen nimen ja kuolemattomuuden historian lehdillä. Maailman pelastajan sädekehän. Legendan omalla nimelläni. Kaiken tämän voitin ja sen huomasin pian. Sillä palatessani Helvetin syvyyksistä takaisin omaan maailmaamme ja aloittaessani matkan kotiin, huomasin maineeni kulkevan edelläni. Ja kun viimein saavuin takaisin tänne Lut Gholeinin kaupunkiin, se oli kiirinyt jo tännekin. Minua ylistetään ja kiitellään. Teoistani tehdään lauluja ja runoja. Kaupunki pystytti patsaani torilleen ja kaikkialla myydään kuviani. Minua kunnioitetaan ja palvotaan. Kadulla ihmiset tekevät minulle tietä, kumartavat ja polvistuvat edessäni. Kerjäläiset ja rammat haluavat koskettaa minua, koska olen siunattu. Minulle tarjotaan aina parasta ja ilman maksua mitä ikinä pyydänkin. Atma tarjosi parhaan huoneensa käyttööni ja saan viipyä täällä niin kauan kuin haluan. Pieninkin oikkuni ja haluni täytetään. Mitä muuta ihminen voisi toivoa?

Kohotan kasvoni käsistäni, nousen hitaasti vuoteelta ja menen peilin ääreen. Peilistä minua katsoo väsynyt nuori nainen, jolla on tummat silmänaluset, tuskan ja surun juonteita kasvoissa, harmaita suortuvia hiuksissa ja tyhjät silmät. Ei, ei se voi olla minä. Eihän tämä voi olla maailman pelastaja. Ei kai sankari näytä tällaiselta!

Mutta sankari se kuitenkin on. Minä se olen. Saavutin sankaruuden ja sen yltäkylläiset lahjat mutta lahjojensa mukana se antoi minulle muutakin. Yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden. Ruumiillisen ja henkisen tuskan. Muistot, kauheat muistot ja näyt, jotka eivät anna rauhaa. Syvälle mieleen iskostuneen pelon. Unettomat yöt, rauhattomat päivät. Sillä vaikka ruumiilliset haavani ovat monet ja vertani on valunut niin tämän maailman kuin tuonpuoleisenkin kamaralle niin niiden kanssa pystyisin elämään. Ei, paljon pahempia ovat henkiset tuskat, jotka nakertavat mieltäni ja sieluani. Muistot, pelko ja painajaiset. Joka yö käyn niiden kanssa kamppailun, ja joka yö olen lähempänä lopullista tappiota. Eivätkä ne jätä minua rauhaan päivälläkään sillä pelolla odotan jokaista yötä ja lasken hetkiä sen tuloon. Pimeän mukana saapuvat kaikki nuo kohtaamani kauhut yhä uudelleen ja uudelleen.

Sipaisen kädelläni peilin pintaa ja huomaan äkkiä, että oikea käteni vapisee. Yritän hillitä vapinaa tahdonvoimalla mutta se ei lakkaa. Vasta kun tartun käteen toisella kädellä saan sen hillittyä. Taas yksi uusi merkki siitä, että lopullinen romahdus ei ole kaukana. Mitä ihmiset sanoisivatkaan jos näkisivät minut nyt? Mitä he ajattelisivatkaan puolijumalastaan?

Ovi narahtaa ja Atma palaa kantaen käsissään isoa, laakeaa kulhoa, jossa höyryää lämmin vesi. Hän asettaa sen ja muutaman pienen pyyhkeen matalalle pöydälle kahden tuolin viereen ja suoristautuu. Hän katsoo minua. Olemukseni paljastaa varmasti ajatukseni mutta hän ei voi tehdä enempää minun hyväkseni tänä yönä. En katso häntä, joten hän kääntyy ja lähtee pois mutta juuri ennenkuin hän ehtii ulos pysäytän hänet.

"Atma" ,sanon hiljaa.

Hän pysähtyy ja katsoo taakseen.

"Kiitos"

En sano muuta enkä käännä katsettani mutta hän ymmärtää, että tuossa yhdessä sanassa on enemmän sisältöä kuin missään muussa mitä koskaan saisin sanottua hänelle. Hän hymyilee surumielisesti, nyökkää ja on sitten poissa.

Siirryn pöydän luo ja istuudun toiseen sen vierellä olevista tuoleista. Varovasti kastan toista pyyhettä vedessä ja pyyhin sillä sitten kasvojani, kaulaa ja niskaani. Lämmin, kostea pyyhe iholla rentouttaa minua hiukan mutta en voi olla vavahtamatta joka kerran kun katson vuoteeseeni päin ja muistan ne kauhut, jotka minua siellä odottavat. Kylmä yötuuli puhaltaa auki olevasta ikkunasta ja yöpöydällä oleva lamppu muodostaa lepattaessaan pelottavia varjoja huoneen nurkkiin. Ne kiertelevät ja syöksähtelevät huoneessa milloin vetäytyen milloin häilyen seinillä, lattialla ja omilla kasvoillani. Jähmetyn paikoilleni kuullostellen yön ääniä.

Ikkuna kolahtaa äkillisessä puuskassa ja säväyttää minut hereille. Olin nukahtaa ja ajatus saa pelon jälleen palaamaan. Tällaistako elämäni tulee olemaan? Pelkäänkö jokaista yön pimeää hetkeä, jokaista ääntä pimeästä, varjoa hämärässä, jopa ajatusta nukkumisesta. Tiedän, että niin käy enkä tule pysymään järjissäni pitkään. Merkit ovat jo nyt selvät. Kumarrun epätoivossani pöydän ylle ja katseeni juuttuu kulhossa lepäävään veteen. Sen tumma mutta kuitenkin niin kirkas ja läpinäkyvä olemus kiehtoo minua. Jotenkin tuo laakea kulho vetää minua puoleensa. Kosketan vettä sormillani ja huomaan, että se on jo jäähtynyt kuumasta miellyttävän lämpimäksi. Liotan kättäni vedessä johon muodostuu pieniä laineita, jotka soutavat kulhossa edestakaisin. Tuo tumma, rauhoittava vesi, joka läikehtii niin rauhallisesti, rauhallisesti... Voisinpa minäkin... Ja yhtäkkiä tiedän mitä tehdä. Tiedän miten lopettaa tuskan kierre. Nousen ja kävelen telineessä riippuvien varusteideni luo. Vedän tikarini tupestaan ja palaan istumaan pöydän luo. Tämä on todellakin ainoa keino. Muut ihmiset eivät tule ymmärtämään mutta Atma, Atma ymmärtää. Lasken vasemman käteni kulhon lämpimään veteen ja käännän kämmenpuolen näkyviin. Vien oikeassa kädessäni pitelemäni tikarin sen viereen ja lasken sen terän veden alle kunnes sen metalli koskettaa rannettani. Lämmin vesi, terävä teräs, siinä on ratkaisu.

Nopea viilto, kirpaiseva kipu ja se on tehty. Punainen utu alkaa levitä veteen. Rauhallisesti, sykäys sykäykseltä. Ensin tasaisesti, sitten hidastuen, hidastuen... Ja sykkeen hidastuessa minäkin vajoan hämärään, utuun, jonne pelkokin katoaa. Löydän rauhan, jota olen niin pitkään kaivannut. Jos tämä on sen hinta, olen sen valmis maksamaan...

   
* * *
Kirjoittajalle kelpaa aina palaute.
Käytä siis tilaisuutta hyväksesti, ja lähetä
mietteitäsi tämän laatikon kautta.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava