edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Viisi kirjainta

Ilkka Auer


    

Vuosi 814, Nawyrin kuningaskunta

Theofilus laski raskaan jalkansa rikkumattoman lumipeitteen valtaaman metsän pimentoon jättäen taakseen auringossa kylpevän Thanayn aavan lakeuden. Hänen hengityksensä huurusi kolmattakymmenettä hipovassa pakkasessa ja hän otti askelensa varovasti, jokaisen jälkeen tarkasti ympärilleen kuunnellen. Hänen vankka, vajaa kaksimetrinen ruumiinsa oli verhottu erilaisiin haarniskankappaleisiin ja niiden päälle hän oli vetänyt harmaan ja paksun, villaisen kaavun. Hän oli jo kauan sitten hylännyt rautasaappaansa niiden kolkon kylmyyden vuoksi ja puoliksi uhkailemalla saanut kaukaisen kylän asukkaalta itselleen sopivan kokoiset turkissaappaat. Ne eivät toki suojanneet tippaakaan aseilta tai lumen alla väijyviltä karhunraudoilta, mutta ne olivat lämpimät ja paljon, paljon mukavammat kuin tukevat, jäykät ja kylmät rautasaappaat. Hänen ruskeahiuksisessa ja kalpeaihoisessa, likaisessa päässään keikkui turkislakki tiukasti korvien yli vedettynä ja sen paksun reunan alta hänen vihreät silmänsä, joista toinen oli pahasti vammautunut ja arpeutunut, tarkastelivat koko ajan ympäristöä valppaina. Oikeassa kädessään hän piti heittokeihästä koko ajan valmiina heittoon ja hänen selässään roikkui puisessa huotrassaan vanha ja kolhiintunut suurmiekka. Theofilus oli vaeltanut viikkoja saapuakseen tähän nimenomaiseen metsään, vaikka hänellä ei ollutkaan karttaa eikä hän siksi voinutkaan olla täysin varma siitä, oliko hän oikeassa metsässä vai ei. Kuitenkin muutama päivä sitten hänen tapaamansa maalaiset olivat kertoneet tässä suunnassa suuren metsän olevan eikä Theofilus ollut muita metsiä ympäristössä nähnyt. Tämän oli pakko olla se oikea, se, jota hän oli kuullut kutsuttavan vanhalla nimellään Tharas Bolgar, vapaasti nykykielelle käännettynä Bolgarin Korpimetsä.

Metsän nimi ei juurikaan sanonut kenellekään nykyään mitään, moni ei sitä edes tuntenut ja kutsui sitä yksinkertaisesti "metsäksi", mutta Theofilukselle nimi merkitsi sentään jotain. Hän oli kuullut Bolgarista joitain satunnaisia tarinoita aikanaan omalla kotiseudullaan, tarinoita jotka hänen myöhemmässä elämässään saivat aivan erilaisen merkityksen. Bolgar, tai toiselta nimeltään Bolgar III Vapiseva oli Bolgar II Kyömynenäksi kutsutun poika, niinkuin olettaa saattoi. Muinaisen Thanayn pienehkön kuningaskunnan hallitsija, kuningas Bolgar oli pelkurimainen heittiö, jonka hallinnosta vastasi aivan joku muu kuin hän itse. Muut asiat miehessä olivat merkityksettömiä, niinkuin hänen valtakuntansakin jonka Jäähiidet tai jotkut muut hirviöt tuhosivat maan tasalle Jumalten Sodan aikana, mutta yksi asia oli merkityksellinen. Kerrottiin nimittäin tarinaa, jonka mukaan Bolgar olisi ollut yhteydessä toisiin maailmoihin eläessään. No, hullujen tarinoiksi tämäkin oli varsin kesy, mutta Theofilus oli tullut toisiin ajatuksiin kohdatessaan matkallaan hyvin erikoislaatuisen miehen. Tämä mies, joka houri kuumeissaan ja epäilemättä jonkinlaisen mielenvikaisuuden partaalla, oli törmännyt Theofilukseen autiolla lakeudella viikkojen matkan päässä täältä. Mies oli takertunut Theofilukseen kuin hukkuva haaksirikkoutuneen laivansa viimeisiin kelluviin jäännöksiin, hourinut outoja asioita ja outoja sanoja ja viimeiseksi teokseen iskenyt Theofiluksen käteen esineen, jonkalaista tämä ei koskaan ollut nähnyt. Ennen kuolemaansa mies oli puhunut sekavia, irtonaisia sanoja jostain ihanasta, mahtavasta ja pelottavasta maasta tai olemuksesta tai ihmisestä, joka Bolgarin metsässä asui. Portista tuonpuoleiseen tai jotain sinne päin. Sitten mies oli korahtanut viimeisen henkosensa ja heittänyt henkensä syksyisen pellon karhealle sängelle. Theofilus oli aikansa pohtinut asiaa, yrittänyt parhaansa mukaan tulkita miehen sanoja, ja loppujen lopuksi päättänyt ottaa asiasta selkoa. Hän ei tehnyt sitä niinkään saadakseen rikkautta, eikä varmastikaan jonkun houreisen vieraan miehen muistolle vaan ehkä lähinnä omaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen. Hän tiesi jotain taikuudesta, tai siis arveli tietävänsä, oli kuullut hautoja vainoavista hengistä, kävelevistä kuolleista ynnä muista jotka saattoivat saada miehen tuollaisen kuumeisen houreen partaalle muttei ollut koskaan moisia kohdannut, luojan kiitos. Hän oli siis lähtenyt matkaan syyskuun viimeisinä päivinä ja vaeltanut kolmatta kuukautta tänne, metsään. Hän oli miettinyt kauan sitä, miten mies oli päässyt niin pitkälle, mutta heittänyt mokoman epäilyksen mielestään. Kaukana täältä hän oli kohdannut vanhan noidan, tai mikälie druidi oli ollakseen, joka oli aivan liian suurta korvausta vastaan kaivertanut hänen aseeseensa eläviltä kuolleilta suojaavan riimun. Lähimmällä kylällä ollessaan, siinä mistä hän sai saappaatkin hankittua, hän oli kuullut olevansa toinen Bolgarin metsään tietä kysynyt henkilö viime aikoina. Tai oikeastaan edellinen oli ollut nainen, kaunis, verevä valkotukkainen neitokainen joka oli kysynyt tietä muutama viikko sitten. Theofilusta kiinnosti nähdä mokoma naikkonen, olihan kuvaus jo omiaan herättämään mielenkiintoa kenen tahansa normaalin miehen päässä.Tosin kuvaus hipoi jo suurpiirteistä kuvausta haltiasta, jonkalaiseen retaleeseen hän ei todellakaan olisi halunnut törmätä. No kuitenkin hänen päämääränsä oli vihdoin saavutettu.

Metsä oli sankka, täynnä paksurunkoisia havupuita ja jonkun verran lehtensä karistaneita lehtipuita. Epäilemättä se oli saanut kasvaa rauhassa kauan, puiden koosta voi asian helposti päätellä. Nyt sen pohjaa peitti paksu kerros lunta, vastasatanuttakin puuterimaista, valkoista jauhoa, jonka pinnan viiltävä tuuli oli jäätänyt ja jonka keskellä tarpominen otti voimille. Mikä pahinta kuitenkin se peitti mahdolliset ansat kokonaan näkyvistä. Myös lumen peittämien havupuitten piiloissa lymyävät vihulaiset saattoivat olla hänelle uhka, mutta Theofilus luotti keihääseensä. Tarvittaessa hän heittäisi sen kohteeseensa monen kymmenen metrin päästä ja jos hyökkääjä tai muu vihulainen siitä selviäisi, saisi se vielä vastaansa hänen suurmiekkansa kolhiintuneen terän ja sitä koristavan taianomaisen riimun. Tarpoessaan päämäärättömästi eteenpäin hän yritti löytää katseellaan jotain vihjettä elämästä tai taikuudesta, hirviöistä, ihan mistä vain. Se oli kuitenkin turhaa. Missään ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Vain puita ja lunta.

Pimeys saapui vähitellen. Theofilus etsi suojaisan paikan, katkoi kuusesta paksun havupeitteen ja kaivoi lumen sisälle pienen tulisijan tapaisen. Pian häntä lämmitti jo pikkuruinen tuli, jonka päällä roikkuvassa kupariastiassa suli jo lunta johon hän pian sekoittaisi yrttejä saadakseen aikaan lämpimän ja virkistävän juoman itselleen. Sitä odotellessaan hän pureskeli jäistä kappaletta kuivattua lihaa kasvot nautinnosta vääristyneinä. Hän ei pelännyt tulen houkuttelevan ympärilleen ketään, vihollisia tai hirviöitä, hän oli tottunut tulen tekoon ja tiesi sen paremminkin karkoittavan pelkurimaisia elukoita. Vähitellen hän veti kaapua tiukemmin ympärilleen ja hänen päänsä alkoi painua väsymyksestä kohti polvia. Tuli pimeää.

Theofilus näki ympärillään tuttuja kasvoja ja paikkoja, joiden keskellä hän tuntui aivan kuin liitelevän kohti kaukana häämöttävää ihmeellistä valoa. Mitä lähemmäs hän pääsi sitä selvemmin valo sai portin, tai oven muodon ja pian hän huomasi oman ruumiinsa seisovan sen edessä. Hän ei kuitenkaan tuntunut olevan ruumiissaan, pikemminkin sen ulkopuolella, yläpuolella jossain näkymättömässä ja tuntemattomassa tilassa. Hän näki itsensä avaavan oven ja sitten tunsi putoavansa syvään, tummanvihreään ja loputtoman tuntuiseen lammikkoon. Lammikko tuntui enemmänkin mereltä, loputtomalta, aavalta ulapalta jonka syvyyksiin joku voima häntä veti. Ilma tuntui loppuvan, tuli yhä pimeämpää kunnes yht'äkkiä hän tunsi seisovansa oudossa ympäristössä. Korkeat kivimuurit kohosivat hänen ympärillään ja hänen jalkojensa alla oli kova, mustasta kivestä tehty pinta. Oudot hajut ja äänet täyttivät hänen tajuntansa,surisevat ja ulisevat äänet. Hän lähti kävelemään, mutta aivan kuin hän olisi kahlannut syvässä lumessa hän ei tuntunut pääsevän eteenpäin. Jokainen askel oli vaikea, tahmea ja hankala ja vihdoin hän päätti lopettaa. Kirkkaat valot jossain kaukana ylhäällä valaisivat muuria ja hän arveli olevansa jonkin suuren linnoituksen holvissa. Yht'äkkiä holvin kaukaiseen päähän ilmestyi valo. Se oli kirkas, kirkkaampi kuin mikään hänen koskaan näkemänsä valo. Ja se suureni koko ajan. Se lähestyi valtavalla nopeudella ja sen takaa kuului kammottava murina joka voimistui koko ajan. Hän epäröi paikallaan seistessään, näki valon tulevan lähemmäs, lähemmäs ja lähemmäs kunnes hän näki sen takana hahmon joka istui oikeastaan valon päällä. Kiiltäväpäinen hahmo. Theofilus kääntyi pakoon, hän juoksi juoksemistaan, mutta hänen askeleensa eivät vieneet häntä minnekään. Hän vilkaisi taakseen... ja huomasi valon olevan lähellä, se oli suuren kiiltävän hirviön yksinäinen silmä. Ja sen takana kuuluva murina, ulina oli valtava, kammottava, korvia särkevä. Theofilus heräsi hätkähtäen. Metsä oli pimeä ja hiljainen lukuunottamatta kaukaista ulinaa joka pakeni nopeasti kuin hetkeksi mieleen tullut lapsuuden muisto.

Theofilus huokaisi hiestä märkänä. Mikä oli tuo uni joka häntä oli vainonnut ? Oliko se metsän taikuuden aikaansaannosta, vai vain hänen väsyneen mielikuvituksensa tuotosta ? Joka tapauksessa se sai hänen ihonsa kanalihalle ja hän veti miekkansa lähemmäs, polvien päälle asettaen sitten kätensä sen päälle ja raskaan, väsyneen päänsä käsien varaan. Aamu valkeni jossain vaiheessa Theofiluksen sitä juurikaan huomaamatta, ennenkuin oli jo valoisaa. Hän nousi jäykkänä, muisto edellisen yön unesta vielä jyskyttäen hänen päässään. Metsässä oli jotain perin outoa. Aivan kuin vaivihkaa hänen selkäpiihinsä pureutui vähäinen tuntemus jostain tavallisuudesta poikkeavasta. Tunne, että kaikki ei ollut aivan niinkuin piti, oli olemassa, mutta hän ei aivan pystynyt osoittamaan sormellaan, mikä se oli. Surkuteltavan leirinsä jäännökset lumeen potkiessaan hän hymyili ja oli tyytyväinen päätökseensä tulla tänne. Hän otti suunnaksi suurinpiirtein saman suunnan, jota oli pitänyt yllä ennen metsään saapumistaan ja piti aamuauringon selkänsä takana. Niin hän matkaisi suurinpiirtein jonnekin luoteeseen, sen tarkemmin ei ollut tarvetta edes tietää.

Ensimmäisiin metsän asukkeihin Theofilus törmäsi muutaman tunnin tarpomisen jälkeen. Hän kuuli äänet selvästi aikaisemmin kuin näki mitään ja painautui rauhallisesti vankan kuusen taakse lumen peittoon odottamaan. Hän asetti keihäänsä pystyyn puun taakse ja miekkansa sen viereen valmiina taisteluun, sillä hän tunsi korahtelevan ja möreän äänen aiheuttajan. Hurgut olivat pukeutuneet sangen mielikuvituksellisesti ja käytännöllisesti valkoisiin viittoihin ja siksi heidän huomaamisensa oli hyvin vaikeaa Theofilukselle. Hän kummasteli asiaa otsa rypyssä ja katseli tarkasti vajaan kahdenkymmenen metrin päässä häntä ohittavia neljää Hurgua. Vaaleaihoiset, karvaiset otukset olivat normaalin miehen korkuisia, vantteria ja pitkäraajaisia. Niiden yllä oli satunnaisia metallihaarniskankappaleita, niiden päällä valkoiset villaiset viitat ja käsissä pitkät keihäät, metsässä hieman epäkäytännölliset. Yksi Hurguista kantoi kolmea jäniksenraatoa ja kaikki keskustelivat rennosti jostain asiasta, joka veti kaikkien pitkänenäiset ja luihut kasvot virneeseen paljastaen harvat, terävät lihansyöjän hampaat. Juuri heidän ohitettuaan Theofiluksen viimeinen Hurguista hidasti vauhtiaan ja kulmiaan kurtistaen katseli ympärilleen aivan kuin haistellen jotain. Hurgun keltaiset silmät kiersivät lumisia puiden runkoja, lähenivät Theofiluksen piilopaikkaa ja ohittivat sen. Tovin kuluttua otus kohautti harteitaan, aivan kuin todeten itselleen että epäilys jostain vieraasta oli turha, ja se lähti nopeasti tovereittensa perään. Theofilus huokasi helpotuksesta. Hän luotti itseensä ja oli melko varma, että olisi saanut otukset hengiltä, muttei halunnut antautua siihen vaaraan kaukana mistään asutuksesta - Hurguilla oli pahana tapana käyttää myrkkyjä aseissaan. Niiden äänten kadottua, Theofilus odotti vielä hetken ennenkuin käveli Hurgujen jäljille ja lähti seuraamaan niitä niiden tulosuuntaan. Kävellessään hän mietti niiden valkoisia viittoja, ne olivat kätkeneet Hurgut koko lailla hyvin metsään. Mutta hän ei koskaan ollut nähnyt Mustien Otusten käyttävän moisia keinoja. Ne kaihtoivat muutenkin muuhun kuin mustaan tai muuhun tummaan väriin pukeutumista.

Paikka, johon Theofilus tuli, oli todella merkillinen. Hurgujen jäljet johdattivat hänet jonkinlaiseen uhrilehtoon tai vastaavaan. Siellä täällä puitten runkojen ja oksien seassa roikkui luiden kappaleita, ihmisten ja eläinten pääkalloja ja taikakaluja. Keihäänsä varrella Theofilus tökki oksilla roikkuvia esineitä ihmetellen niiden ulkonäköä, sillä suurin osa niistä oli sellaisia, joita hän ei koskaan ollut nähnytkään. Todella outoa, mutta hän ei rohjennut kuitenkaan koskea niihin. Kysymyksessä saattoi olla uhrilehto, joka oli Hurguille hyvin tärkeä ja Theofilus epäili sen olevan henkien vallassa, henkien joita hän ei halunnut todellakaan loukata.Hänen katseensa tarttui johonkin erääseen puuhun naulattuun esineeseen ja hän lähti tarpomaan syvässä lumessa sitä kohti. Esine oli todellakin isketty naulalla vanhaan, ilmeisesti palaneeseen honkaan. Theofilus kosketti sitä keihäänsä terällä ja esine kilahti metallisesti. Huulet mutrullaan hän tarkkaili sitä joka puolelta päättäen lopulta että se oli jonkinlainen kypärä. Toisaalta hän mietti moisen kypärän käytännöllisyyttä sillä siitä puuttui kokonaan nenäsuoja. Tosin se näytti siltä, että metalliset levikkeet korvien seutuvilla suojaisivat korvia mainiosti. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan nähnyt moista aikaisemmin. Hän raaputti ruostetta ja muuta likaa keihäänsä kärjellä kypärän sivusta ja kauhistui paljastaessaan riimun. Mielessään hän teki liikkeen pahaa silmää vastaan ja odotti hetken jotain tapahtuvaksi, mutta mitään ei tapahtunut. Riimu, jossa kaksi valkoista salamankuvaa oli vierekkäin mustalla pohjalla muistuttaen aivan Louhenkielen S riimuja oli lähestulkoon poiskulunut ja Theofilus ihmetteli sen tarkoitusta. Epäillen ja pahinta peläten hän kuitenkin peräytyi esineen luota ja katseli vielä ympärilleen ennenkuin veti viittansa alta palan suolaista lihaa ja jatkoi sitä pureskellen matkaansa eteenpäin. Juotavakseen hän kauhoi tuoretta lunta puitten siimeksestä. Hurgujen salaisuudet todella olivat sangen merkillisiä, ehkä palatessaan hän sieppaisi täältä jotain muistoja. Seuraamaansa valkoiseen neitoon hän törmäsi vielä ennen saman päivän iltaa. Neitokainen ei kuitenkaan ollut enää parhaassa terässään, sillä tämä makasi hennon lumikerroksen peittämänä puuta vasten. Nainen ei ollut haltia, mutta pahuksen nätti kuitenkin. Ja pahuksen kuollut. Ainoat jäljet, jotka paikalla olivat, tulivat hyvin pimeästä kolkasta metsää, joka tuntui varsin luotaantyöntävältä. Theofilus arveli naisen kuoleman tapahtuneen muutamia päiviä sitten, koska jäljet olivat jo melko heikkoja eikä lunta ollut satanut. Kaiken lisäksi nainen oli aivan kauttaaltaan jäässä ja huurteessa. Tämän kuoleman syy oli kuitenkin selvästi havaittavissa. Naisen turkisten peittämän rinnan keskellä oli verinen haava, joka oli suurikokoinen ja malliltaan pyöreä. Verta oli valunut hyvin paljon tämän vartalolle ja lumeen tehden siihen suuren kolon. Theofilus tunsi olonsa haikeaksi katsellessaan naisen tuskallista ilmettä. Hän tiesi että haavoittuminen vatsan seutuville oli pahinta, mutta mistä moinen haava oli syntynyt sitä ei Theofilus tiennyt. Ainoa mitä hän pystyi ajattelemaan oli suuri keihäs, karhukeihäs kenties - mutta miten nainen oli saanut sen vedettyä rinnastaan pois, vai oliko joku muu vetänyt sen pois vain pahentaen haavaa ? Kysymykset saivat hänet vihaiseksi sillä jollain lailla hänestä tuntui että tähän naiseen olisi ollut sangen virkistävää tutustua, vaikkei hän koskaan ollut menestynytkään muiden kuin heitukoiden kanssa.

Matkan jatkaminen oli turhaa enää tässä vaiheessa iltaa, mutta Theofilus ei kuitenkaan halunnut jäädä viettämään yötä ruumiin kanssa. Hetken hän mietti sen asettamista kunnialliseen lepoon, mutta päätti tehdä sen vasta myöhemmin ja asteli kauemmas ruumiista tehden uuden leirin turvallisen etäisyyden päähän. Hän nukahti taas peläten mitä uni toisi tullessaan, mutta naisen henkeä peläten hän teki jotain sellaista, minkä oli oppinut eräältä kauan menestyneeltä soturilta. Tosin mies oli hieman sen jälkeen kadonnut jossain Kheanhin rajalla, mutta mitä sitten ? Ei se tuon soturin neuvoja yhtään huonommiksi tehnyt. Uni tuli nopeasti. Ensin tuttu vajoamisen tunne, hidas, kelluvan tunnoton vajoaminen jonnekin, ylös tai alas. Sitten hän huomasi taas olevansa jonkinlaisessa oudossa tilassa. Hän ei ollut omassa ruumiissaan, vaan puolittain henkenä oman ruumiinsa ulkopuolella. Oli pimeää. Hän vaistosi taas muureja ympärillään ja tunsi kostean, viileän hajun jossa tuntui häivähdys märän kiven raikasta tuoksua. Hän käänsi hitaasti päätään katsellen ympärilleen, muttei huomannut mitään. Pelkkää pimeyttä kaikkialla. Hän otti askeleen eteenpäin ja kuuli omat askeleensa kovalla pinnalla varovaisesti edetessään pimeydessä. Kaukaa kuului suriseva ääni, joka lähestyi voimistuen ja sitten kaukana hänen edessään näkyi ohikiitävä valo ja suriseva ääni alkoi taas hiljetä. Valon mennessä ohitse hän kuitenkin näki pimeydessä edessään piileskelevän hahmon.

Resuinen hahmo nojasi kiviseen seinään ja nousi pystyyn. Pimeyden jälleen tullessa Theofilus ei voinut enää erottaa hahmoa, mutta vaistomaisesti hän yritti nostaa kättään tunnustellakseen eteensä. Käsi ei kuitenkaan noussut. Aivan kuin jokin olisi estänyt sitä. Hän tunsi oudon hajun edessään ja pian hänen eteensä ilmestyi hämärässä juuri ja juuri erotettavat kasvot, partaiset, likaiset ja saastaiset kasvot. Miehen suu aukeni puhuakseen ja Theofilus erotti keltaiset hampaat tämän suussa ja samassa hän näki miehen kädet, jotka pitelivät outoa putkea ohuissa sormissaan. Mies työnsi putken pään lähemmäs Theofiluksen rintaa ja sanoi jotain vihaisella, vihamielisellä äänellä josta Theofilus ei pitänyt. Hän uskoi elämänsä olevan vaarassa ja riuhtaisi kädellään ylöspäin. Theofilus säpsähti hereille samalla kun hän veti oikean käden pitelemän pitkän puukon lumen alta kätköstä huitaisten sillä eteensä kohti keltahampaista miestä. Kohti tyhjyyttä. Kautta Dewianin, hän huokaisi sydän pamppaillen ja katsoi nopeasti ympärilleen pimeässä metsässä. Ei mitään. Ei muureja, surinaa eikä keltahampaista resuista miestä. Hän laski kätensä hitaasti lumeen puukon kanssa. Toinen yö ja toinen uni. Paikka unessa oli kuitenkin sama, mutta mikä oli tuo valo, ja suriseva ääni ? Mikä oli putki miehen kädessä ? Se ei ollut miekka, mutta silti Theofilus tiesi sen uhanneen hänen henkeään. Ja vielä yksi asia. Oliko hän nähnyt unessa valkohiuksisen naisen ilmestyvän selkänsä taakse, tuntenut tämän jäisen käden olkapäällään ja kuullut varoittavat sanat: "Varo, Theofilus . Varo kuolemattoman sielusi puolesta." Se ääni oli pakottanut hänet nostamaan kätensä tuota viheliäistä olentoa vastaan. Sillä hetkellä hän päätti antaa naiselle kunniallisen hautauksen, vaikka se veisi hänen kaikki voimansa.

Naisen jäinen ruumis oli vaikea kantaa, mutta Theofilus oli voimakas mies. Hän retuutti ruumista hartioillaan tarpoessaan syvässä lumessa kohti synkkää kohtaa metsässä. Itse asiassa samaan suuntaan, josta nainen oli tullut. Hän huomasi aamulla nimittäin, että tuo suunta olisi ainoa tapa päästä paikasta palaamatta omia jälkiään takaisin. Kaikissa muissa suunnissa oli pystyssä tolppia, joiden päähän oli isketty pääkallo ja niissä oli riimuja, joita hän ei tuntenut. Theofilus kuitenkin epäili, että tolpilla oli tietty tarkoitus ja luultavasti se oli pitää kaikki poissa niiden aitaaman alueen sisältä. Ne olivat luultavasti Hurgujen asettamia, ja Theofilus tiesi Hurgujen henget voimakkaiksi. Itseasiassa hän oli kerran törmännyt Hurgujen henkien voimaan, hän muisteli. Se oli tapahtunut vuosia sitten Thuarianilaisessa Bhwadynin satamakaupungissa. Theofilus oli etsinyt outouksia, seikkailuja niinkuin tälläkin kertaa ja antanut juovuspäissään johdattaa itsensä kaupungin muurin ulkopuolelle erään uhkean, ruman naikkosen mukana. Heitä oli vienyt mennessään kyyryselkäinen kerjäläinen, jolla oli ollut voimakasta, hyvää viinaa muassaan. He olivat saapuneet salaperäiseen hökkeliin, jossa oli oleillut mustissa viitoissaan outo, laiha ja pitkäsorminen hahmo. Theofilus muisti juovuspäissään katsoneensa, kuinka mustat, pahansuovat henget iskivät naisen kimppuun surmaten tämän, miehen mumistessa loitsuja ja heiluessa hurmoksessa huoneen keskellä. Theofilus muisti paljastaneensa salaperäisen miehen kasvot tämän kaavun alta ja katsoneensa suoraan Hurguvelhon keltaisiin silmiin. Taikuutta tai ei, Theofilus oli iskenyt kätensä kaikin voimin velhon ilmeisesti mokomaa reaktiota odottamatta Hurgun kurkkuun kiinni. Kaukaisen,oudon napsahduksen saattelemana Hurgu oli tukehtunut siihen paikkaan Theofiluksen pitäessä tämän käsistä kiinni jottei se olisi päässyt huitomaan taikuuksiaan. Kyttyräselkä pakeni ja viimeinen, mitä Theofilus muistai oli se, että hän otti kivisestä tulisijasta palavan puun ja sytytti koko mökin sillä tuleen. Hurgun kutsumat henget olivat kuitenkin sellaisia, joihin hän ei haluaisi enää törmätä ja hän oli kuullut että tällaisissa metsissä niihin törmääminen olisi enemmän kuin todennäköistä. Joten hän päätti vältellä mokomia pyhyyksiä tai epäpyhyyksiä suojelevia merkkejä, kuten pääkallotolppia, jotka jököttivät keskellä sankkaa metsää.

Myöhemmin viheliäisen synkkään alueeseen astuttuaan hän kuitenkin huomasi tulevansa kohtaan, jossa hänen edessään näkyi selvä aita, jonka pystypuiden päällä siellä täällä jökötti luita ja pääkalloja. Kirosanoja tuhistellen hän teki tällä kertaa merkin pahaa silmää vastaan ja astui vaivalloisesti aidan yli naisen ruumis vieläkin harteillaan. Hän epäili silmiään, sillä heti hän tunsi huimaten valon pimenevän vähän ja ympäristön värähtävän epäselvästi. Epäilikö hän vai johtuiko se pelkästä pelosta tai siitä että hän odotti jotain tällaista tapahtuvan ? Hän oli varma siitä että valo oli peittynyt, pimentynyt, aivan kuin hän olisi viettänyt aitaa ylittäessään tuntikausia. Totta se oli, kaikkialla oli hämärämpää, myös aidan tuolla puolen hänen tulosuunnassaan. Pienen hetken hän oli kuulevinaan vahingoniloisen, vanhan, mustakaapuisen hurguvelhon kuivan naurun jostain kaikkialta ennenkuin hän jatkoi matkaansa eteenpäin. Lumi oli vieläkin puuterimaista ja puut olivat puita. Hän ei ollut saapunut mihinkään henkien valtakuntaan, siitä hän oli varma, mutta jotain outoa paikassa selvästi oli. Jotain perin kummallista, vielä kummallisempaa kuin metsässä aikaisemmin. Henkimaailman asioita puntaroidessaan hän säpsähti huomatessaan kaukana edessään hailakan kellertävää valoa ja haistavansa muistoja kaukaisesta savusta, tulesta ja lämmöstä. Varovasti kyyristellen Theofilus eteni kohti valoa ja pystyi pian erottamaan yksinäisenä metsässä jököttävän, oudonnäköisen hirsimökin. Mökkipahanen oli erilainen. Se oli myös täysin kaikista Theofiluksen näkemistä mökeistä erottuva ulkonäöltään. Kuului narahdus kun ovi avattiin ja sitten köhisevää yskimistä tuokion. Mökin ovi oli sen toisella puolella ja Theofilus alkoi kiertää kaukaa sinne. Kesken hänen matkaansa ovi suljettiin taas ja Theofiluksen saapuessa mökin etupihan kauimmaiseen nurkkaan, piha oli tyhjä ja ovi suljettuna. Siellä täällä hämärän lumen uumenista pisti esiin jotain esineitä ja mökin nahkaisen ikkunan takaa näkyi liikkuva varjo. Tuskin Theofilus oli ehtinyt ottaa askeltakaan kun ovi rämähti auki ja resuinen, pitkäpartainen mies astui siitä pihalle putkea kädessään pitäen. Mies näki Theofiluksen. "Mikäs helvetti sinä olet ? Ja mitä sä sitä akkaa tänne takaisin kannat ?" Mies huusi ääni kähisten ja rahisten. Tämä vanha raihnainen ukko siis oli surmannut Theofiluksen löytämän naisen. Mutta millä ? Tuolla salaperäisellä, muutaman jalan mittaisella putkella vai ? "Nyt alat kalppia täältä ja heti ! Tiehesi, ja vie se raato mennessäsi tai muuten...!"

Mies sohaisi putkella ilmaan Theofilukseen päin. Tämä ei ollut enää unta, Theofilus ajatteli. Tämä oli todellisuutta eikä hän kyennyt ymmärtämään miten vanhus voisi pelotella häntä putkenpätkällä. Normaalissa tilanteessa Theofilus olisi saattanut osoittaa vanhukselle tämän iän vaatimaa kunnioitusta, mutta nyt hän tiesi miehen olevan vihamielinen ja ilkeämielinen. Hän naurahti itsekseen.

"Mitä sinä ukonrahjus luulet voivasi minulle tuolla, tuolla putkella ?" Theofilus sanoi vihaisesti laskien samalla naisen ruumiin varovasti alas. "Mitä, mitä hittoa luulet tekeväsi ? Älä jätä sitä raatoa siihen, perkele ! " Ukko huusi ällistyen ja alkoi liikkua nykivin liikkein Theofilusta kohti nostaen kantamaansa putkea ylemmäs. Theofilus hetken ajatteli että kyseessä voisi olla taikuus, mutta mies ei pitänyt yllään mitään velhojen tunnusmerkkejä. Vain harmaa, naurettavan näköinen viitta, sen alla likaisenvalkoinen villapaita, harmaat pussihousut joissa oli punainen viiva sivuissa ja mustat, nahkaiset saappaat. Kaikki ukon vaatteet olivat rähjäisiä ja likaisia, edes noita ei pitäisi tuollaisia yllään hän ajatteli. Theofilus muisti unensa ja putken ja jostain syystä hän tiesi että se oli vaarallinen. Hän asetti varovasti sormensa keihäänsä varrelle jalkansa vieressä. Ja niin, valkohiuksisen naisen varoittamana Theofilus osasi varautua siihen, kun ukko nosti putken ylemmäs silmiensä tasalle ja korviahuumaava räjähdys pirstoi metsän hiljaisuuden. Räjähdys tuli putken päästä ja henkeään kauhusta haukkoen Theofilus teki yhden ainoan liikkeen. Itseasiassa hän oli mielessään aloittanut liikkeen jo aikaisemmin ja niinpä jokin salaperäinen putken päästä singahtanut tulipallo vain hipaisi kipeästi hänen kylkeään ja kilahti hänen haarniskassaan. Samalla liikkeellä, itse lumeen syöksyen, Theofilus sinkautti keihäänsä kohti ihmettelevää ukonrahjusta.

"... mitä HELVET...?" Ukon suusta pääsi heittokeihään kärjen läväistessä hänen rintalastansa. Putki putosi sihisten lumeen ukon tarttuessa molemmin käsin rinnastaan sojottavaan keihäänvarteen veren tippuessa hänen haavastaan sekä rinnassa että selässä, josta keihään kärki oli tullut lävitse. Armoa tuntematta ja sodan jumalansa nimeä huutaen Theofilus veti selästään lumisen suurmiekan ja yhdellä ainoalla taiturimaisella liikkellä irrotti hämmästyneen vanhuksen pään tämän hartioilta miehen jo vajotessa polvilleen. Hiljaisuus laskeutui. Kuului vain lumessa sihisevän taikaputken hiljainen, savuava ääni. Theofilus ei rohjennut mokomaan taikakaluun koskea vaan tutki päällipuolisesti miehen verisen ruumiin irrottaen samalla keihäänsä tästä. Theofilus ällistyi suuresti löytäessään miehen kaulasta roikkumasta samanlaisen esineen kuin lakeudella heiluvalla hullullakin oli ollut muassaan. Hän laittoi sen taskuunsa ja potkaisi ruumiin lumeen. Theofilus tunsi olonsa paremmaksi, niinkuin yleensäkin taistelun jälkeen. Muutenkin olo oli enemmänkin rauhoittunut, kummallinen vainoava, salaperäinen tunne tosin oli vielä jäljellä, mutta siihen oli kai muita syitä. Hetken hän epäröi mökin tutkimista ja päätti sitten kuitenkin nopeasti tehdä sen. Theofilus asteli avonaiselle ovelle ja hämmästyi, sillä mökkipahanen oli varsin niukasti sisustettu. Tulisija, jossa pieni tuli, astioita, hirvittävä määrä vaatteita ja muita kangasriepuja ja laatikoita. Laatikoissa oli outoja merkintöjä, mutta kaikki tuntui jotenkin utuiselta, hämärältä. Hän asteli hitaasti mihinkään koskematta pöydän luokse. Hän ei halunnut koskea mihinkään sillä mies oli kuitenkin ollut noita ja noitien tavarat olivat kuulemma kirottuja. Pöydällä ei kuitenkaan ollut juurikaan muuta kuin kirjoja ja papereita. Savisessa mukissa oli pystyssä outoja, puisia tikkuja, joissa oli musta sisus ja näitä lojui erimittaisina myös papereitten päällä. Theofilus kumartui katselemaan papereita, muttei osannut lukea niitä. Hän kuitenkin tunsi riimuja ja kirjaimia sieltä täältä ja nämä, vaikkakin outoja muodoiltaan olivat, muistuttivat elävästi hänen näkemiään sellaisia. Hän hipaisi yhtä paperia ja kun mitään ei tapahtunut, otti yhden sellaisen mukaansa. Hän näyttäisi sitä jollekin velholle, ehkäpä siitä irtoaisi jotain rahaa. Samalla hän otti mukaansa yhden kirjan, joka oli värikkäästi koristeltu. Muut tavarat hän jätti niille sijoilleen. Hän löysi myös ruokatarvikkeita jonkin verran ja jopa karahvillisen viinaa, otti ne mukaansa, sammutti tulen lumella ja veti oven siististi perässään kiinni. Puukkonsa kärjellä hän piirsi oveen pahalta silmältä suojaavan merkin ja palasi naisen ruumiin luokse.

Seuraavan kerran Theofilus lepäsi vasta päästyään ulos metsästä. Täysin uupuneena hän astui ulos metsän pimennosta aamuauringon valaisemalle lakeudelle. Vielä viimeisillä voimillaan hän raahautui kauas metsästä, heitti sitten naisen ruumiin lumeen ja päätti että seuraavana päivänä hän keräisi puita polttaakseen ruumiin kunniallisella tavalla. Nyt hän kuitenkin päätti levätä ja kääntyi katsomaan metsään rojahtaen samalla hankeen istumaan. Outo paikka. Aika lailla rauhallinen, mutta niinpä metsät nykyään olivat. Hurgut olivat muualla ja ne olivat jättäneen noidan rauhaan. Jostain sallimuksen voimasta Theofilus oli suunnistanut suoraan noidan mökille ja tehnyt ukosta selvää. Joka tapauksessa hän oli helpottunut. Kirjasta, jos se olisi loitsukirja, hän saisi omaisuuden ja voisi ostaa ehkä jopa hevosen sillä hinnalla. Se pitäisi vain osata myydä oikealle henkilölle, ei kuninkaan miehille, jotka rankaisivat mustan magian välityksestä. Ehkä Nimhwicistä, pohjoisempana olevasta myrkkykaupan keskuksesta hän löytäisi ostajan mokomalle. Hän veti taskustaan siinä mietteliäänä istuessaan esineet, jotka oli saanut haltuunsa. Outoa, että noidalla oli ollut samanlainen kuin hänen aikaisemmin kohtaamallaan harhailijalla, se oli ilmeisesti jonkinlainen amuletti. Ainakin siltä ne molemmat näyttivät, hän mietti pitäessään niitä kämmenellään, niissä oli jopa selvä tila ketjulle tai nyörille. Hän katseli esineitä heitellen niitä kädellään, kurotti samalla mukanaan kantamasta pussista viinaleilinsä ja otti siitä hömpsyt lämmikkeeksi.

Siinä messinginvärisiä, parin tuuman mittaisia esineitä ihmetellessään hän huomasi niissäkin pienet riimut. Theofilus sulki leilinsä, laski sen alas ja käänsi itseään niin, että idästä nouseva aurinko valaisi esineitä selvemmin. Hänen paksunahkainen sormensa hipelsi esineitten pintaa ja viivähti epätasaisemmalla kohdalla tovin. Sangen outoa, että näissäkin oli riimuja. Viisi pikkuruista riimua, joita Theofilus jonkin aikaa joutui miettimään ennenkuin tunnisti ne. Hän ilakoi ainakin omasta mielestään kirjaimet osatessaan vaikkei niiden merkitystä tuntenutkaan. Viisi pientä kirjainta, ABLOY.

Ties mitä ne tarkoittivat, hän ajatteli ja laittoi esineet taskuunsa. Theofilus huokasi helpottuneesti huomatessaan auringon alkavan lämmittää mukavasti.

   
* * *
Tästä palautelaatikosta voi lähettää kirjoittajalle
palautetta. Enemmänkin kuin viisi kirjainta.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava