edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Aatteen miehet

Harri Karttunen


    

Tarina kertoo toisesta todellisuudesta, rinnakkaistodellisuudesta. Se, mitä tapahtui 1918, olisi voinut tapahtua 1994. Suomen kansa äänesti Euroopan Unioniin liittymisestä. Eu:n vastainen linja koki vaalitappion, Suomen oli liittyminen Unioniin – mutta tässä todellisuudessa osa kansasta seisoi aatteensa takana.

 

…täällä sodan soihtu nous kauvan vielä, vaikka vaipui muualla jo miekka, jous. "

Eino Leino

I.

Se oli helvetin kaunis päivä Oulunjärvellä. Koko luomakunta kylpi taivaisessa loistossaan. Pilvikatras halkoi taivaan lakea osoittaen vähäisintä mielenkiintoa maallisiin tapahtumiin alapuolellaan. Lintuin kuoro oli vaiennut, kuin odottaen. Oli hiljainen keskipäivän hetki, helvetissä.

– Helvetissä tosiaan, ajatteli Reijo Korhonen katse kiinnittyneenä kaukaiseen horisonttiin järven taa. – Tähän on tultu, päätepisteeseen, kävi miehellä ajatus.

Mieslahden harjanne oli vallitettu ympäriinsä, poteroissa makaili miehiä toistasataa. Uupuneita miehiä. Kahdeksan viikkoa he olivat ajaneet asiaansa sinnikkäästi, mutta nyt he olivat tässä, ahdistettuina, Mieslahden harjanteilla, viimeisen hetkensä edessä. Kylän talot olivat palaneet raunioiksi, tanner oli moukaroitu kyntöpelloksi. Ilman kyläkaupan varastoja he eivät olisi kyenneet puolustamaan harjannettaan näitä neljäätoista päivää. Kolmesataa metriä tietä alas odotti Suomen armeijan valiojoukot omissa tähystysasemissaan. Ylivoimainen vastus Reijo Korhosen miehille, mutta hän tiesi, että henkisesti mikään armeija ei voisi heitä lyödä.

Edellisenä iltana he olivat saaneet viimeisen varoituksen ja mahdollisuuden luopua asemistaan sekä aseistaan. Nelisenkymmentä perheellistä miestä oli jättänyt ystävänsä ja antautunut sotavoimille ehdoitta.

– Hyvä niin, taistelu on joka tapauksessa menetetty.

Hän oli itse kehottanut jokaista poistumaan, mutta nämä kaksisataa miestä, äärettömän lojaalia miestä, kieltäytyivät jättämästä asemiaan. Heillä oli vahva tahto, yhteinen päämäärä – estää Suomen joutuminen Euroopan Unionin kahleisiin ja välttyä menettämästä oma hallintovaltansa esi-isiltä perittyihin maihin. Kansanvaalit olivat olleet EU-myönteisen Etelä-Suomen jyräämät vaalit, joissa Pohjois-Suomen vähät äänet eivät päässeet kuuluville. Hallitus oli laskenut, että kansa nöyrtyy yhtenä lammaskatraana kohtaloonsa, Unioniin liittyminen piti tapahtuman nopean sujuvasti. Mutta he olivat jättäneet laskuista pois Kainuun kaskenpolttajakansan. Se ei ollut menettänyt selkärankaansa, vaan sen sijaan, Nälkämaassa oli kytenyt katkeruus ja palava herraviha. Reijo katsoi kelloonsa, oli viittä vaille puolipäivä.

– Viisi minuuttia, hän ilmoitti kovaäänisesti vetäytyen kaupan raunioiden vierellä sijaitsevaan perunakellaripoteroonsa, joka toimi vastarintaliikkeen päämajana. Siellä hän oli yksin öljylamppunsa ja ajatustensa kanssa.

Hiljaisuus oli entistäkin hallitsevampi. Öljylampun liekin väreetkin saattoi kuulla. Kahdeksan viikkoa pakojuoksua takana. Satoja menetyksiä jalon aatteen puolesta. Jos olisi ollut aikaa, kaikki voisi olla nyt toisin. Kansannousu syntyi hetkessä ja paloi kirkkaalla liekillä. Tuli olisi karannut käsistä ilman Reijoa ja hänen lähiesikuntaansa. He olivat järjestäneet Kainuun Prikaatiin yllätyksen. Joukko miehiä oli iskenyt Prikaatiin, vienyt aseet kokemattomien ja yllättyneiden sotapoikien käsistä; suuret määrät aseita ja ammuksia, joilla he aseistivat vastarintaliikkeensä. Miehiä koottiin ympäri Pohjolaa, kyliä miehitettiin ja Euroopan Unionista erottavaa linjaa ryhdyttiin laatimaan Sukevalta Muhokselle. Armeija oli ihmeellisen pitkään kerrassaan toimintakyvytön. Siinä vaiheessa kaikki näytti vielä toiveikkaalta. He olivat kaikki yhdessä rintamassa yhteisen asian puolesta esi-isien nimissä. Kunnes Suomen puolustusvoimat iskivät. Vika oli siinä, että Lapin lääni oli villiä seutua. Koko laajuudessaan sitä ei kukaan pystynyt hallitsemaan. Koska Kainuun Prikaatin esikuntaa ei saatu taivuteltua rintaman puolelle, ei koko Kainuuta saatu rintaman taa. Kansannousu jäi kahden rintaman väliin. Se oli liian helppo pala panssarivoimille pilkkoa osiin ja nitistää pala palalta, kylä kylältä. Mutta nämä miehet uskoivat oikeutettuun asiaansa, he olivat valmiita taistelemaan katkeraan loppuun, muutoin heistä kukaan ei olisi voinut kohdata isiään viimeisellä tuomiolla. Jos he olisivat ajoissa ymmärtäneet koota joukkonsa kokoon, ehkä kaikki olisi toisin. Mutta nyt oli myöhäistä.

Perheet, sukulaiset, omat rakkaat, joiden puolesta he taistelivat, saivat katsoa murhenäytelmää, joka olisi pian päättymässä. Mutta Suomen historia tulisi heidät muistamaan. Historian kirjoihin on nyt kirjoitettu kuinka kansa sanoi mielipiteensä eikä taipunut – ikuinen olkoon heidän muistonsa! Taisto oli menetetty pian jo alkuunsa runsaan kolmen viikon kuluttua nousupäivästä. Se oli tapahtunut nopeasti. Irtonaisina sissijoukkoina he eivät olleet enää kyenneet tekemään kuin kiusaa, joutuen luopumaan jokaisesta pysyvästä tukikohdastaan toinen toisensa jälkeen. Heitä oli juoksutettu kuin koiraa lieassa.

– Näille Mieslahden harjanteille tämä juoksu päättyy, Reijo vakuutti itselleen. – Voisiko miehilleen parempaa paikkaa löytää. Kaunis päivä kuolla totta tosiaan."

Reijo tunsi miehistään suurta ylpeyttä. Joskin ajoittain raskas katumuksen tunne valtasi mielen. Oliko kaikki tämä voimankäyttö ollut tarpeen?

– Piru vie, eipä heitä muutoin kuultu! ajatteli Reijo.

Kaikki mietteet oli tallennettu muistikirjoihin, jotka olivat seuranneet häntä viimeisiin päiviin saakka. Nyt nekin olivat kadonneet viimeisellä pakomatkalla. Kaupan varastoista löytyneisiin vihkoihin Reijo oli yrittänyt uudelleen tallentaa viimeisiä muistojaan ja ajatuksiaan jälkipolville. Nyt oli tullut aika haudata muistiot metallilaatikkoonsa ja kellarin lattian alle turvaan pommitukselta. Kohta ne tulisivat. Raskaiden pommikoneiden ulvonta olisi varmasti pahin henkinen koettelemus koko miehistölle – se väistämättömän odotus. Pian sen jälkeen kaikki olisi ohi. Luojan suuri rauha laskeutuisi heidän ylleen.

– Pitää palata miesten luo. En tahtoisi jättää joukkojani yksin viimeisellä hetkellä, ajatteli Reijo itsekseen.

Haudattuaan rasian, pyyhittyään pahimmat pölyt asepuvultaan Reijo astui ulos auringon alle suoraselkäisenä. Itseään katsomattakin hän tiesi näyttävänsä enemmän kerjäläiseltä kuin sotilaalta, mutta suoraselkäiseltä kerjäläiseltä. Vallihaudan äärellä seurueen pappi kulki lukemassa syntienpäästöään. Jokunen miehistä yhtyi papin saneluun, monet istuivat vaiti polttaen viimeistä savukettaan. Reijo oli miettinyt viimeisiä sanojaan miehilleen useaan otteeseen, mutta nyt kun puheen hetki oli tullut, hän ei löytänyt ainuttakaan sanaa. Hän vain katsoi miehiään pitkin linjaa. Suoraselkäisiä miehiä. Uusi aika ei tällaisia miehiä tunne. Pitkän hiljaisuuden rikkoi linnun kevyt viserrys lähikoivikosta. Hetki oli äärettömän kaunis. Reijo huomasi, että linnun laulu korvasi kaikki ne sanat, jotka hän oli suunnitellut sanovansa. Hän vain seisoi hiljaa aloillaan ja kuunteli luontoa ympärillään, kunnes linnun lauluun sekoittui taustalla voimistuva koneiden jylinä. Hetki oli tullut! Mitä he enää voivat kun taivaalta sataa heidän ylleen tulta ja tappuraa!

Reijo tarttui Maamme-lauluun. Lauloi koko sielunsa pohjasta yrittäen peittää koneiden voimistuvan pauhinan. Miehet yhtyivät lauluun niin, että koko harjanne raikui miesten laulusta. Pommikonelaivueen piirteet nousivat pilvikatraan takaa heidän ylleen. Reijo ei vihannut isänmaansa poikia, mutta rukoili heille armahdusta ja ymmärrystä vanhuuden päivilleen. Levätkööt rauhassa tekojensa kanssa! Taivas oli täynnänsä viiltävää pommein ujellusta ja ennen kuin myllerrys oli alkanutkaan, kaikki oli jo ohi. Tomu peitti maan, ja hiljaisuus oli uudelleen laskeutunut maan päälle.

 

II.

Helvetinmoinen kipu viilsi Kyttälän nilkkaa aina kun hän laski sille painoaan. Kipu loi ärsyttävää todellisuuden tuntoa hetkeen, joka muutoin oli kuin tempaistuna unen omaisesta tilasta. Kyttälä katseli jalkaansa. Pintapuolisesti se oli ehta jalka, kengät olivat kylläkin pahasti hiertyneet. Urheilujalkineensa kärjestä vilkuili virttynyt sukka. Jalka oli vihoitellut siitä lähtien, kun Ristijärveltä oli juostu metsiä myöten takaa-ajajia karkuun. Sinne yön pimeyteen oli moni piruparka eksynyt. Hajanainen ammunta antoi silloin kertoa surullista tarinaansa. Se oli ollut lohduton taival. Ilman Haverista hän ei olisi tässä, poterossaan vastarintaliikkeen viimeisessä pesäkkeessä Mieslahden kaupalla. Haverinen oli vanha tuttu. Monet kerrat oli yhdessä ryypätty ja olipa joskus taidettu lyödä toisiansa turpaankin nuorina vuosina. Siitä kertoi Haverisen puuttuva etuhammas. Miehellä säilyi kuitenkin veikeä virnistys ankarimmassakin tilanteessa. Ei sellaista helvettiä, ettei Haverinen olisi pitänyt kuolemaa pilkkanaan. Jos jossakin pitäisi päivänsä päättää, niin eipä uljaampaa paikkaa kuin tässä vanhan ketun seurassa, ajatteli Kyttälä.

– Perkele, tupakit on päässeet loppumaan, lipsahti Kyttälältä etutaskuaan kopeloidessa.

– Eikköön tuosta jouva viimeiset, sanoi Haverinen pilke silmäkulmassa lippalakkinsa alta ojentaessaan nuhjuista Norttiaskia.

– Tuolla Sampsakallion pojalla alkaa jo koti-ikävä painaa, jatkoi Haverinen viitaten läheiseen poteroon, jossa nuorehko mies puhdisteli silmälasejaan hermostuneesti. – Se aina kiillottelee nuita kakkuloitaan, kun rupeaa ressi painamaan.

– Anna pojan olla, ei ole helppoa kellään. Isänsä takia tänne jäi, vaikka on morsian kotona odottamassa. Tuskastuttaa tämä odottaminen ihteäänkin. Jalka tahtoisi jo käydä vihollisen päälle kun niin vihoittelee taas.

– Eikköön tuo koht’sillään helpota, lohdutteli Haverinen.

– Minä oon aatellu, Eeki, että kun ne koneet tulee, niin annetaan niille koko piipun täyveltä lyijyä tuonne alas. Pitäkööt päänsä alhaalla, kun täällä rupeaa pöllyämään, tokaisi Haverinen kiillotellen aseensa piippua.

– Et ajatellut männä käestäpitäen hyvästejä sanomaan? kysyi Eeki Kyttälä toveriltaan.

– Tiijä vaikka…, jäishän tuosta etes mukava maku, lähöstä. Ne on sellaisia märkäkorvasia pojanhuituloita tuolla. Eivät tiiä mitä ovat tekemässä, Luoja paratkoon.

Kyttälä katseli kun pappina toimiva Kolehmainen kyyristyi naapuripoteron pojan vierelle.

– Liekkö tännään sunnuntai, tuli hänelle jostain epäilys mieleensä. – Mahtavat olla kotijoukot kirkossa meitin etteen rukkoilemassa.

Tupakka maistui haikealta, savu kirveli hieman silmiä mennessään. Tupakan savut nousivat yläilmoihin pitkin linjaa, niin kuin henki olisi miehistä noussut taivaisiin sekoittuen ylimatkaavaan pilvikatraaseen. Omituisella tavalla Kyttälä tunsi itsensä vapaammaksi kuin koskaan elämänsä varrella. Ei katumuksen häivähdystä, ei epäilystä tehdyistä teoista – hieman ehkä voimattomuutta väistämättömän edessä, kyllä.

– Jos uudelleen pitäisi sotimaan lähteä, niin perkele, lähtisin, vuolahti sanat Kyttälän suusta. Haverinen nyökkäsi ymmärtävästi. Hänen mielestään koskaan aiemmin ei Pohjolan perukoilta oltu lähdetty yhtä päättäväisesti samalle asialle.

Reijo Korhonen asteli maamontustaan esille. Ei se ollut suuren suuri mies, mutta kasvoiltaan niin vakaa, että ensi katsomalta tiesi, että suurmiehestä oli kyse. Entisessä elämässään Korhosen Reijo oli ollut lehtimies. Miesten katseet siirtyi kohtaamaan Korhosen kiertävän katseen. Puistikossa sirri pieni aloitti lohdullisen laulannan yleisönään tämä nuhruinen mieskunta. Tuntui kuin luomakunta olisi ollut heidän keskuudessaan tätä kokemassa.

Haverinen katsahti Kyttälään silmät yllättäen hämmennystä täynnä. Hän tuijotti pitkään ja hartaasti, kuunnellen. Kyttälä koetti myös terästää huonoa kuuloaan. Matala jyrinä yhtyi jostain kaukaa linnunlaulun heleään soinnuntaan – pommikoneet ovat ilmassa. Kyttälä tunsi puristavansa rynnäkkökivääriään rystyset valkeina. Samassa Korhosen suusta alkoi vuolaana kajahdella Maamme-laulun sanat.

– Perkele, pääsi kirosana Kyttälän suusta ja hän huomasi silmäkulmansa pukkaavan pientä suolaista kyyneltä. Siltä istumalta Haverinen nousi seisomaan ja alkoi laulaa koko vartalonsa voimalla. Toiset yhtyivät lauluun. Se oli jumalattoman kaunista. Jos olisi ollut heila kainalossa, niin Haverinen olisi pistänyt tanssiksi!

 

III.

Irmeli oli pienen ryhmän keskellä parin kilometrin päässä Mieslahden tapahtumapaikalta tie-esteellä. Sotilaspoliisit olivat jo useaan otteeseen kuljettaneet mielenosoittajia pois paikalta, mutta ihmiset aina vain tulivat uudelleen. Viettivät öitä ulkotulilla ja lauloivat. Monen nuoren sotilaspoliisin mieli oli tunteista sekaisin. Irmeli oli kolmannella kuukaudella raskaana. Luoja oli julmuudessaan päättänyt, että hänen rakkaansa Olavi oli jäänyt saarrettujen joukkoon Mieslahden kaupalle armahdustarjouksesta huolimatta.

– Voi pyhä Luoja, Olavi, kaikki nämä viikot olet ollut poissa, enkä enää koskaan tule sinua näkemään! kyynelehti Irmeli vanhemman rouvan syliin käpertyneenä. Rouvan kädet olivat kovat ja elämää nähneet, mutta syli oli suuri ja lämpöinen.

– Itke, lapsi, itke, se helpottaa, hän sanoi silittäen tytön hapsuista tukkaa.

– Olavi uskoi tulevaan, meidän piti tehdä tilalla sukupolvenvaihdos ja kasvattaa suuri perhe…, Irmeli tilitti kyyneleet kurkussaan – kaiken sen he ovat ottaneet minulta pois, kaiken he ovat vieneet… mitä minulle jää kuin särkynyt sydän ja murtunut maailma?

– Sinulla on lapsesi, Irmeli, sinulla on aina Olavisi – rakkauttasi he eivät voi ottaa pois.

– Hän tahtoi jäädä kostaakseen isänsä menetyksen, veljiensä…, Irmeli parahti sydäntä raastavaan itkuun.

Tätä oli jatkunut leirissä jo päiviä. Irmeli oli rientänyt paikalle ohi tiesulkujen heti, kun oli saanut kuulla, että Olavi oli hengissä ja toisten joukossa Mieslahden harjanteella. Uutinen oli luonut häneen uutta toivoa, uutta toivoa sen jälkeen, kun kaikki tuntui olevan jo menetettyä. Nyt hän oli tässä, Luojan silmäin alla, kyvytönnä, täysin osatonna. Irmelin ranteessa kellonlasi oli rikki. Hän oli lyönyt sen kivellä rikki raivoissaan kuultuaan määräajasta, jolloin viimeisenkin kapinallisen oli antauduttava. Miehiä oli tullut, Irmeli näki heitä vietävän kuorma-autoilla pois. Olavia ei näkynyt. Määräaika oli pian, hetki oli jo käsillä, hän tiesi sen katsomattakin kelloonsa. Irmeli tunsi olonsa voipuneeksi, koska hän ei ollut kyennyt syömään saati juomaan koko retkellä. Korvat soivat tasaista huminaa väsymyksestä. Vai oliko se sittenkään uupumuksesta…? Humina voimistui. Kosteilla silmillään hän katsoi rouvaa silmiin. Varjot rouvan kasvoilla kasvoivat tämän painaessaan kasvonsa alas, ottaessaan Irmelin entistä kovempaan halaukseen.

– Taivas putoaa! se oli Irmelin ainoa ajatus.

Oli kuin ukkonen olisi lyönyt lähikallioon koko voimallaan. Sitä kesti hetken, maa valitti heidän allaan, taivas huusi tuskaansa. Pian se oli ohi. Irmeli riisti rintaansa ja vannoi sydämensä pohjasta:

– Kullervo kasvaa minussa! Kullervo kasvaa minussa!

He vajosivat kyyneliinsä, ja koko luomakunta kuunteli heidän suruaan.

   
* * *
Tästä palautelaatikosta voi lähettää kirjoittajalle
palautetta.
   

edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava