edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Pimeän rakkaus

Juha Soininen


    

Reppu alkoi painaa selässäni kuin riivattu. Se painoi yhtä paljon kuin raskaat aatteeni. Pyyhkäisin otsaltani pois helmeileviä hikipisaroita ja laskin repun maahan. Istahdin kannolle, joka sijaitsi viheriäällä aukealla.

Vieno kevättuuli hyväili ihoani, jota hiki oli jo parin tunnin ajan peitonnut. Tuulenvire tuntui niin hyvältä henkisen kivun keskellä, että ummistin silmäni ja imaisin keuhkoihini kunnolla raikasta ilmaa.

Keskellä metsää ei ollut nykyajan yhteiskunnan kiirettä, saastetta ja melua. Tuntui aivan kuin muinaiset luonnon henget olisivat pitäneet alkukantaisia juhliaan metsän siimeksessä. Oksat tanssivat kutsuen samalla tulevaa kesää. Linnut sirkuttivat kuin tiedottaen olevansa metsän hallitsijoita. Jossain rasahti oksa. Ilmeisesti henget ne siellä vain tarkastelivat minua. Tai sitten siellä oli karhu.

Avasin silmäni ja räpyttelin. Jotain tosiaan oli vilahtanut erään puun takaa. Sekunnin sadasosan aikana olin havainnut jotain. Jänis varmaankin.

Päätin taas jatkaa matkaa. Nousin ylös, nappasin repun selkääni ja aloin taas tallustella.

Yritin olla muistelematta aamuista riitelyä. Minä ja Jaakko olimme ottaneet todella kovin yhteen. Kyllä siinä oli erostakin jo puhuttu. Yhdestä riidasta ei tosiaankaan kannata vielä hermostua, mutta olimme riidelleet lähes joka viikko jo viimeiset kaksi kuukautta. Mutta tämän aamuinen oli ollut ilmeisesti kaiken loppu.

Reijo oli sanonut tylysti aamukahvin ääressä rakastavansa toista naista, Pirjoa. Pirjo oli Reijon työpaikalta eräs lutka. Nuori lutka. 20-vuotias työharjoittelija, jolla oli tiukka perse ja terhakat tissit. Ja mitä minulla oli siihen ämmään verrattuna. 20 vuotta enemmän ikää, vanhan akan rinnat sekä lurpahtanut takamus. Totta kai Pirjo oli myös blondi. Blondithan niitä miehiä eniten vamppaavat.

Kaikkein ihmeellisintä oli se, että minulla ei ollut aavistustakaan että miehelläni on suhde.

Olin ollut naimisissa Jaakon kanssa kymmenisen vuotta. Ja päivääkään en ollut epäillyt, että Jaakko voisi olla pettäjä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että vain ulkopuoliset huomaavat jos perheessä on jokin kriisi.

Jaakko kertoi aamulla, että hän ja Pirjo olivat olleet yhdessä kolme kuukautta. Tätäkö ne "ylityöt" sitten olivat olleet. Pirjon kanssa panemista?

Kymmenen vuoden avioliitto ei merkinnyt mitään. Heti kun työpaikalle tuli joku opiskelijatyttönen, niin häntä oli heti lupa ruveta naimaan?

Kirosin Jaakon Pirjoineen alimpaan tuonelan kerrokseen ja jatkoin rauhallisesti patikoiden matkaa.

Patikointi metsässä oli hyvä keino unohtaa murheet. Olin harrastanut metsässä kävelyä jo pienestä saakka. Tunsin jonkinlaista yhteyttä tähän luontoon, joka oli suurilta osin turmeltumaton ja raikas. Toisin kuin paskiais-Jaakko. Ja pimppiä jakava huora-Pirjo.

Aurinko paahtoi täydellä teholla ja lopulta päätin riisua sinisen ulkoilupuvun takkini. Nostin repun harteiltani ja tungin takin sinne termospullon ja voileipien sekaan. Kohta olisi tauon paikka.

Rasahdus. Taas.

Käänsin katseeni kohti ääntä. Ei mitään erikoista. Hymähdin. Metsän hengetkö ne taas.

Nostin jälleen repun selkääni. Käsi kosketti olkapäätäni.

Suustani parahti tukahtunut - Mitä?!

Käännyin ympäri. Mies seisoi takanani ääneti.

Otin etäisyyttä mieheen, joka sanalla sanottuna oli outo. Pulleat kasvot, joiden keskeltä pullottivat isot, silmät. Ja juuri silmät kiinnittivät suurimman huomioni. Ne olivat nimittäin aivan tulipunaiset. Kuin ne palaisivat helvetin tulessa.

Paksut ja räkäiset viikset koristivat arpista naamaa. Miehen täytyi olla vähintään 175 senttiä päätellen omasta pituudestani. Tyypin huulet olivat rohtuneet. Sydämeni tykytti. Mihin helvetin hiippariin olin oikein törmännyt?

Ja hiukset. Takkuiset, täynnä roskia. Takkujen keskeltä pullotti kaksi sienenmuotoista muodostumaa. Kuin kaksi tattia, ajattelin. Sairasti ilmeisesti jotain harvinaista sieni-ihottumaa, tuumailin.

Päällään tällä kummajaisella olivat valkoisuutensa menettäneet suorat housut, jotka oli koristeltu rusehtavilla likamättäillä sekä verenpunaisilla läikillä. Mies otti haara-asennon, jolloin katsahdin miehen pienehköjä jalkoja. Tällä idiootilla oli oravat kenkinä. Oravat, jotka oli tapettu, tyhjennetty ja otettu luonnottomaan käyttöön. Ja ne haiskahtivat.

Otin jälleen muutamia askelia taaksepäin. Tärisin.

Suu avonaisena mies otti pari hapuilevaa askelta kohti minua. Miehen suunnattomat, karvaiset kädet puristuivat nyrkkiin.

-GRAAH! GRAAH! mies päästi suustaan ihmeellistä karheaa mörinää. Koko metsää raastoi tämä alkukantainen äännähdys.

Hän otti ruskean, kauhtuneen nahkatakkinsa taskusta oudon esineen. Esine muodoltaan kuin pistooli, mutta sen pinta oli sysimusta ja siinä ei näyttänyt olevan minkäänlaista aukkoa.

Mies päästi omituisen vinkaisun, pyöräytti luonnottoman punaisia silmiään. Samassa esineestä alkoi kuulua outoa sihinää. Pinkaisin juoksuun

Mies ei näyttänyt seuraavan. Juoksin metsässä miettimättä minne olin menossa. Juoksin ainakin viisitoista minuuttia. Lopulta olin niin puhki, että oli pakko pysähtyä. Hieraisin poskiani, joita oksat olivat sivallelleet pakomatkallani.

Mikä hemmetin hiippari se oli ollut? Tulenpunaiset silmät. Ei aivan tästä maailmasta. Kuin jostain muualta.

Ja mikä sillä miehellä oli ollut kädessään? Jokin outo vekotin, joka vaikutti aseelta. Likaiset hikipisarat helmeilivät huulillani. Nuolaisin ne pois.

Samassa huomasin, että olin täysin eksynyt polulta. Olin aivan kadoksissa. Keskellä metsää.

Olimme Jaakon kanssa käyneet useasti metsäretkillä ennen riitaantumistamme. Olimme kerran eksyneet, mutta Jaakko oli onneksi johdattanut meidät takaisin tuttuihin maisemiin. Silloin en ollut antanut paniikille valtaa.

Mutta nyt oli toisin. Olin yksin. Ja kuin huomaamatta…

Hämärä oli alkanut levittää unista peittoaan puiden ylle. Vaikka juuri äsken oli tuntunut niin valoisalta.

Mieleeni jäänyt selvä kuva keski-ikäisestä haisevasta hullusta alkoi vainota minua. Olin nähnyt Psykon ja monia muita psykopaattileffoja. Kaduin, että olin katsonut ne. Mieleni vain kehitteli karmivia kuvia, mitä minulle voisi tapahtua.

Kukaan ei voi todellakaan tietää millaista on olla pimenevässä metsässä, jos ei ole itse kokenut sitä. Varjot koristelivat metsää aavemaisesti. Jossain rapisi. Jänis. Taas. Toivottavasti.

Istahdin pehmeälle sammalalustalle ja katsahdin kelloani. Se oli muutamaa minuuttia vaille kahdeksan. Aika oli kulunut nopeasti.

Tuhersin itkua. Itkin eksymiseni vuoksi ja ehkä myös sen takia, mitä Jaakon kanssa oli tapahtunut. Avasin reppuni ja nostelin sieltä kaksi voileipää ja termospullon. Sainpahan jotain tekemistä.

No, ehkä olisin voinut olla viisaampi ja lähteä etsimään reittiä takaisin tutuille seuduille. Kuitenkin jokin…jokin pelotti minua. Jokin määrittelemätön. Ei pelkästään mies, jonka olin kohdannut. Tuolla oli jotain.

Söin makkarapäällysteiset leipäni ja join puolet kahvista. Jälkeen päin ajateltuna tyhmästi tehty. Olisi ollut järkevää olla säästeliäs eväiden suhteen. Mutta kuten jo totesin, en pystynyt oikein ajattelemaan järkevästi.

Asettelin termoksen reppuuni takkini seuraksi. Ilta oli jo kukkinut täyteen hohtoonsa ympärilläni. Vapisutti. Oli kylmä. Otin repusta takkini ja kietaisin sen päälleni.

Jostain kuitenkin pilkotti valoa. Jostain kauempaa. Rohkaisin mieltäni ja nousin.

Talo keskellä metsää. Jumalan selän takana?

Suljin silmäni ja huokaisin. Keräsin sillä tavalla rohkeutta. Eteenpäin, Marjo eteenpäin.

Oksat rasahtelivat ilkeästi muuten melko hiljaisessa metsässä. Taivalsin, kunnes tajusin mistä valo tuli.

Valo tuli tosiaankin talon ikkunasta. Himmeä, kynttilämäinen valon pilke. Keskellä metsää oli talo. Hämärtyneessä metsässä en pystynyt erottamaan talosta juuri muuta kuin ääriviivat, mutta se riitti minulle. Haparoin ja ajattelin jo mielessäni yksinäisen talon asukkia, joka tarjoaisi suojan minulle.

Olin niin onnessani tästä majakasta pimeyden keskellä, että en huomannut isohkoa puun juurta. Iskin oikean jalkani siihen ikävästi. Kuulin jostain itsestäni naksahduksen. Liuin pitkin ilmavirtaa ja jymähdin kovaan maahan.

Kaikki pimeni.

----------------

Näin unta Jaakosta ja Pirjosta yhdessä. Firman kopiokoneen päällä. Kuvottavaa…

Hätkähdin, kun tunsin käden silittävän hiuksiani. Käsi tuntui viileältä. Olin makuuasennossa. Päätä särki. Eikä lainkaan vähän.

Avasin silmäni hitaasti ja minua tarkkailivat mitä herttaisimmat vanhan naisen kasvot.

En pystynyt vielä kohdistamaan silmiäni tarpeeksi hyvin, jotta olisin nähnyt naisen kasvot tarkemmin. Vanhus istui sängyn vieressä pienellä, vihreällä puujakkaralla. Harmaat, lyhyet hiukset oli kiinnitetty kahdella pinnillä.

Ikkunasta pursui auringonvalo. Olin siis ollut tajuton koko yön.

- Missä minä olen? minä yritin tiedustella. Nainen kuitenkin vain hymyili ja silitti hien sekoittamia hiuksiani.

- Jaakko varmaan jo ihmettelee…, sanoin ja yritin ponnistaa ylös sängyltä, mutta nainen työnsi kätensä eteeni. Hän halusi minun lepäävän.

Nyt vasta tunsin, että aristin päätäni. Sängyn vieressä seinällä oli pieni peili. Siitä näin, että otsassani oli aika ikävän näköinen kuhmu.

Nainen nousi ja lähti pois huoneesta.

Nousin ylös ja sain kokea, että päätökseni oli huono. Huone pyöri hyrrän lailla päässäni. Moukari iski aivopoimujani. Kivulle hävinneenä menin uudelleen makuulle.

Nainen tuli takaisin huoneeseen mukanaan tarjotin, jossa oli kaksi juustovoileipää sekä mukillinen teetä. Hän asetti tarjottimen jakkaralle. Eleillään nainen osoitti, että saisin ottaa.

Silloin tajusin, että nainen oli ilmeisesti mykkä. Kyyneleet melkein tulvivat silmiini, kun ajattelin tätä mykkää vanhusta, joka asusteli yksin metsän keskellä. Surullista tai ei, mutta ajattelin että tämä ystävällinen erakko olisi pelastava enkelini keskellä synkkyyttä. Jotten olisi osoittanut vihamielisyyttä, ahmin innokkaasti voileivät sekä teen. Koko tämän ajan nainen tarkkaili minua seisten sänkyni vieressä.

Myös minä tarkkailin häntä. Naisella oli yllään punainen villapaita sekä kukkakuvioinen pitkä ja paikattu hame. Nuhjaantuneet Aino-tossut näyttivät olleen kovassa käytössä, koska ne olivat osittain revenneet.

Hän oli melko pieni, kutakuinkin 150 cm pitkä. Varmasti kutistunut vanhoilla päivillään, ajattelin.

Kun olin syönyt kaiken tarjottimelta, nainen nyökkäsi ja vei tarjottimen takaisin keittiöön. Juuri ennen kuin hän lähti, olin näkevinäni hänen silmissään aavistuksen punaista, mutta pudistin tämän hölmön ajatuksen mielestäni.

Asetuin taas makuulle.

Vaivihkaa mieleeni muistui sienipäinen mies, jota olin paennut. Mitä jos se perämetsien psykopaatti tulisi tänne. Tuskin vanha mummo ja minä voisimme sille hyypiölle mitään…

Nämä aatteet mielessäni tunsin, että uni alkoi tunkea minuun… kiertää unohduksen sormea ympärilleni…

Heräsin taas.

Nyt oli taas ilta. Hämärä tunki käpäliään sisätiloihin. Olin maannut kokonaisen vuorokauden. Kipu päässäni oli jo hieman hellittänyt.

Nousin varovaisesti istumaan. Olo tuntui jo huomattavasti paremmalta. Muisto hullusta äijästäkin oli jo alkanut haalistua.

Haparoin seisaalleni tunkkaisen oloisessa huoneessa. Päällystakkini oli mustan lipaston päällä. Nappasin sen, puin sen päälleni ja hoipertelin avoimesta ovesta huoneeseen, joka osoittautui keittiöksi.

Rähmä silmissäni esti vielä näkemästä kuka istui keittiön pöydän ääressä. Hahmosta päätellen ei ainakaan tapaamani vanhus. Arvelin henkilön olevan vanhuksen asuinkumppani.

- Tuota, hei! totesin itsevarmalla äänellä. En osannut sanoa oikein muutakaan. Mitä tällaisessa tapauksessa oikein sanotaan?

- Kiitos paljon kun hoiditte minua, mutta nyt minun olisi tosiaankin päästävä tosiaankin kotiin. Voisitteko viedä minut asutusalueelle? minä kyselin hieman epävarmasti.

Hahmo ei vastannut.

Pyyhkäisin likaisilla käsilläni hieman nukkumatin tumppeja pois silmistäni.

Helvetti.

Nuo arpien peittämät kasvot. Ällöttävät keski-ikämäiset turvonneet kasvot. Sekä paskaiset viikset.

Se mies istui vanhuksen keittiössä. Punaiset silmät kiiltäen. Sienet päässä törröttäen.

Ensimmäinen ajatukseni oli: tuo hullu on tehnyt jotain sille vanhalle ja herttaiselle vanhukselle. Pahuuden ruumiillistuma tuijotti minua kiiltelevin silmin.

Ilmeisesti äijä ei aikoisi päästää minua lähtemään.

Vilkaisin nopeasti ympärilleni keittiössä. Keittiö oli suurempi kuin huone, jossa olin maannut. Mustan harmaa liesi. Kuolleita kärpäsen raatoja kattilassa. Pöydällä kuihtuneita kukkia. Nämä yksityiskohdat tunkeutuivat mieleeni kaoottisina välähdyksinä.

Ennen kuin mies ehti reagoida mitenkään, ampaisin ovelle. Avasin oven, johon oli kiinnitetty krusifiksi. Eteeni avautui kuisti. Harpoin pitkin askelin ulko-ovelle, joka oli auki.

En edes kuullut takaani mitään, kun tunsin vankan miehenotteen olkapäälläni. Napakasti käsi riuhtaisi minut taakse päin. Kaaduin kuistin lattialle pölyn viuhuessa läpi tunkkaisen ilman. Parkaisin, kun perseeni pamahti kovalle lautalattialle.

Mies seisoi vieressäni ja katseli hymyillen minua. Miehen oravannahkatossut haisivat hirvittävältä. Tässä hymyssä oli jotain samaa kuin vanhan naisen hymyssä.

Tärisin kauhusta, kun miehen suusta tunkeutui esiin pitkä kieli. Kaksihaarainen ja keltainen.

Sen kummempaa ajattelematta mitä näin, iskin miestä oikealla nyrkilläni suoraan polveen. Rystyseni kolahti miehen kovaan luuhun. Mies päästi erikoisen äänen. Kuin jotain käärmeen sihinän ja karhun murinan väliltä. Keltainen kuola valui miehen huulien välistä.

Konttasin huohottaen ulko-ovelle, mutta samassa tunsin vahvan käden otteen vasemmassa nilkassani. Katsoin taakseni. Mies tai pikemminkin otus oli tarrannut jalkaani keltaisella kielellään. Se poltti. Kuin happoa olisi levitelty iholle.

Pyristelin miehen otteessa. Heilutin jalkaani edestakaisin yrittäen saada miehen irrottamaan polttavan otteen.

- GRAAH! miehen suusta tuli ulos karhealla äänellä. Ponnistin ja sain kuin sainkin miehen otteen irtoamaan.

Olin nopeasti pystyssä ja harpoin ovesta ulos. Hikisenä. Sydämeni jyskytti höyryjunan lailla. Ja jomotus päässäni oli jälleen alkanut.

Pysähdyin kivisille ulkoportaille. Ilta oli jo täysin laskeutunut.

Mutta minä en pystynyt liikahtamaankaan.

Sillä piha oli täynnä kiilteleviä silmiä.

Satoja kiilteleviä, vaanivia silmiä. Ja maukunaa. Vihaista maukunaa.

Kesti vähän aikaa tajuta, että pihassa oli kissoja. Sadoittain kissoja. Ehkä niitä oli vähemmän, mutta siinä tilanteessa tuntui että niitä oli satoja.

Kissat olivat pelottaneet minut niin, että olin kokonaan unohtanut takanani vaanivan uhan. Vilkaisin taakse ja näin, että mies oli juuri nousemassa pystyyn.

Laskeuduin portaat ja aloin juosta pihan poikki.

Helvetillinen mourunta ja maukuna jatkui. Se vain koventui ja koventui. Kaikki maailman katit olivat tulleet tänne piinaamaan minua.

Kuulin askeleita takaani. Mies oli tulossa.

Pistävä kipu oikeassa reidessä. Yritin katsoa pimeässä jalkaani. Viirusilmät. Yksi kissoista oli tarttunut reiteeni pitkillä kynsillään. Otin kissaa tukevasti turkista kiinni ja heitin sen muiden mirrien sekaan. Tunsin kuinka veri valui ulkoilupuvun housujeni sisällä pitkin jalkaa.

Toinen kissa hyppäsi selkääni ja toinen vasempaan jalkaani. Kipu oli saatanallinen. Nämä pikku lemmikit repivät ja raastoivat lihaani, joka alkoi vuotaa verta. Kipu oli niin hirveä, että minun oli pakko hiljentää vauhtiani. Mies saavuttaisi kohta minut.

Yksi katti pomppasi naamalleni. Se sihisi, raapi ja riehui. Pidin silmäni visusti kiinni ettei se vaan puhkaisisi silmiäni.

Veri valui pitkin poskiani ja minä kiljuin. En ole ikinä elämässäni kiljunut niin kovin. Kissojen neulamaiset kynnet riipivät ohutta ja herkkää ihoani.

Lopulta kattien ylivoiman alla jalkani pettivät ja kaaduin kostealle maalle mahalleni.

Miehen askeleet kuuluivat yhä lähempää. Kuulin, kuinka hän maiskutteli suutaan.

Kissat hävisivät päältäni ja ympäriltäni. Ikään kuin ne olisivat olleet miehen käskyläisiä.

Mutta mies ei enää ollut mies. Se oli muuttunut joksikin Toiseksi. Sillä ei ollut enää ihmisen nahkaa. Se mitä pystyin pimeässä näkemään, oli aivan liikaa. Limainen iho. Kiiltävät silmät. Pitkät kynnet. Ja ruumiin alaosasta törrötti vastenmielinen ja pitkä uloke.

Vanhuskin tuli jostain ja asettautui viereeni istumaan. Hän otti oman käteni omaan ryppyiseensä. Hitaasti hän alkoi silitellä sitä.

Katsoin tapahtumia elokuvan lailla. Aivan kuin olisin katsoja teatterissa, joka seuraisi kauhuelokuvan tapahtumia. Minä itse en voinut olla kyseessä vaan joku Pirjon kaltainen bimbo jossain typerässä B-luokan kauhuleffassa.

Olio riisti vaatteet yltäni raivoisalla voimalla. Sen kynnet raapivat herkkää ihoani.

Pian minulla ei ollut enää edes alusvaatteita.

Minä en pystynyt liikahtamaankaan. Ikään kuin jokin voima olisi pidellyt minua paikoillaan. Itkin.

Vanhus hyrisi outoa laulua ja taputteli minua.

Olio asettui makaamaan päälleni ja tunki ulokkeensa minun sisälleni. Huusin tuskasta. Miljoonat kellot soivat päässäni ja suoneni kietoutuivat yhteen raivoisan voiman alla.

Vain yksi ajatus pyöri mielessäni. Tämä vastenmielinen otus raiskasi minua.

Jossain olion ähellyksen ja herttaisen, lempeän vanhuksen hyräilyn aikana vaivuin lempeään pimeyteen…

Ja viimeiseksi kuulin mielessäni sanat:

- Älä pyristele vastaan. Olet pian uuden superrodun ensimmäisen yksilön kantaja…

- Luojan kiitos, että sä oot elossa!

Heräsin näihin sanoihin. Mieheni Jaakko. Avasin silmäni ja siinä hän oli. Vihreät, kauniit silmät ja sileä, vauvamainen iho. Ja ihanat tummat, aaltoilevat hiukset. Kohottauduin hitaasti ja kiedoin kipeät käteni mieheni ympärille. Hänkin halasi minua varovasti. Olin kotona omassa sängyssämme.

- Jaakko, mut on raiskattu! sopersin Jaakon korvaan.

- Mitä helvettiä sä puhut?

- Se oli hirveetä….

Kyynelpadot avautuivat ja Jaakko halasi minua vahvoilla käsivarsillaan yhä kovemmin.

- Ok, mä uskon että sulla oli kauheeta kun sä eksyit sinne metsään, mutta kuka sut olis muka raiskannut. Joku helvetin sienestäjä, vai?

- Ei, Jaakko, sä et ymmärrä. Mä kyllä eksyin, mutta se oli sen yhden hullun äijän syytä. Sen saman, joka raiskas mut. Ja se ei ollut normaali. Se oli kuin joku lisko. Mä pelastauduin yhden vanhan naisen mökkiin, mutta sitten se hullu olikin siellä. Sitten siellä oli vitusti kissoja. Ne hyppi mun päälle ja raapi saatanasti. Ja voi jumalauta, Jaakko. Se vanha nainen katsoi vierestä, kun se olio raiskas mut! Jaakko, se raiskas mut ja se mummo katto vieressä!!!

Jaakko irrotti otteensa minusta ja katsoi minua kummaksuen.

- Marjo, mun on tosi vaikeeta uskoo tuota. Mutta, ehkä sut on parasta viedä lääkärille tai psykiatrille tai jollekin…

Katsoin Jaakkoa lempeästi silmiin ja sanoin:

- Jaakko, tämä homma sai mut vähän ajattelemaan asioita. Jos sä haluat olla Pirjon kanssa, se on ihan ok. Mutta älä jätä mua, mä rakastan sua vielä. Sano, että sinäkin rakastat minua vielä?

Jaakko käänsi päänsä pois. Hän totesi hiljaa:

- Marjo, vaikka sulla oli kauhea koettelemus, ei se tarkota et me voitaisiin jatkaa. Minä rakastan Pirjoa. Tällä liitolla ei ole enää mahdollisuuksia. Mutta tajuan kuitenkin jos sä haluat tukea tämän jälkeen. Me voidaan kyllä olla ystäviä…

Minä hymyilin hänelle vienosti. Nyökkäsin. Tämä kävisi minulle toistaiseksi. En haluisi olla yksin pelkäämässä. Ihraista pirua ja hänen tappajakissojaan helvetistä.

Sitten kysyin kysymyksen, jota olin alitajuisesti yrittänyt välttää.

- Miten minä pääsin tänne? Ei oo minkäänlaista muistikuvaa siitä.

Jaakko hymyili minulle. Hänen hymykuoppansa paljastuivat.

- Siitä saamme kiittää tätä lähimmäisrakasta ihmistä, joka löysi sinut metsästä ja vei poliisille. Tules tänne, Kaapo.

Olohuoneesta kuului sohvan natinaa ja sitten askeleita. Kohottauduin istumaan, jotta voisin kunnolla kiittää henkilöä, joka oli pelastanut minut painajaisesta.

Olohuoneesta astui tuleva mies, jolla oli siistit, taakse kammatut hiukset. Vaatteet olivat kylläkin kuin kirpputorin alemyyjäisiltä ostettuja. Miehellä oli vanhat, mustat ulkoilukengät.

Miehen mukana makuuhuoneeseen levisi vanhan viinan, hien sekä mädän haju. Jaakko ei näyttänyt pahemmin piittaavan hajusta vaan hymyili typerästi. Hän esitteli:

- Tässä on Kaapo. Hän löysi sinut eräältä metsäaukealta makaamasta.

Pullea mies hymyili irstaasti.

Ei ollut epäilystäkään.

Punaisista silmistä ei voinut erehtyä. Olio oli tullut.

Samalla tunsin, kuinka vatsassani kasvoi jokin.

Ja se halusi ulos.

   
* * *
Tästä palautelaatikosta voi lähettää kirjoittajalle
palautetta.
   

edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava