edellinen   etusivu   novellit   KK-files   seuraava

Alkorian tarut

Osa 1/430: Oodi ahneudelle

Kalle Nuortimo


    

"Alla kuuman auringon,
tuolla jossain manner on;
On olo siellä verraton,
kun kaikki aivan huuruis’ on."

ALKORIA, BISHEN JA VISHYN KYLÄT

 

Tämän mini-fantasiaeepoksen tapahtumat sijoittuvat muinaiselle Alkorian mantereelle. Siellä kerrottavat tarut ovat usein turhia, monesti turhauttavia ja aina jokseenkin yhdentekeviä. Tarujen sepittäjä ei vastaa lukijoille koituvista äkillisistä mielenterveyden järkkymisistä, itsemurhista, kansantalouden romahduksista tai muista seurauksista.

Saaga ahneudelle on Alkorian tarujen 430-osaisen exclusiivisen eeppossarjan avaus. Se kertoo pienestä ja toisinaan vireästä Bishen kylästä, jonka pääasiallinen tulonlähde on paikallinen viinatislaamo. Tislaamossa tehdään kuuluisaa Koshu:n väkevää, joka on suuressa suosiossa mantereen asukkaiden keskuudessa. Juoma sai nimensä paikallisen tislaamon perustajasta, kääpiö Koshusta. Samalla kun muut kääpiöt louhivat rautaa ja muita arvokkaita malmeja, niin Koshu vain tislaili.

Sittemmin toimesta kehittyi vauras yritys, joka levittää hyvinvointia (tai pahoinvointia, jos tuotteita naukkailee liikaa) koko kylään. Tästä eivät suinkaan kaikki pidä, varsinkin läheisen kalastajakylän, Vishyn asukkaat ovat usein käärmeissään Bishen auvolle. Nykyisin tislaamoa pyörittää riistäjäkapit…liikemies, haltija Banister.

Henkilöt:

Fermeth Bishen kylän vanha ja ennen viisas ja oppinut velho, jonka aivosolut ovat yksi toisensa jälkeen liuenneet etanoliin. Muutaman taian hän vielä silloin tällöin osaa, jos ei ole kovassa kankkusessa. Fermeth tunnistaa eri viinan tislauserät hyvin tarkasti, ja hänen pääasiallinen tehtävänsä on toimia tislaamon virallisena maistajana.

Banister Tämä haltija on kovan markkinatalouden kasvatteja. Hän on kuin luotu keinottelijaksi. Äitiään hän ei möisi, koska äitimuori tekee niin hyvää ruokaa, mutta kaikki muut kyllä.

Lotta Paikallisen panimo-pubin, Lihavan Porsaan, pitäjä. Hän on tomera ja tunnollinen perheenemäntä, joka huolehtii myös pubin asiakkaista. Pubi on suosituimpia kylän asukkaiden ajanviettopaikkoja, jossa juodaan olutta ja pelataan monenlaisia pelejä (enimmäkseen silmäpelejä, mutta myös "jos et yritä iskeä tyttöystävääni, en muotoile naamaasi uudestaan", pelejä).

Dani Sotahullu taistelija, joka johtaa Bishen kylän pientä maanviljelijöistä koostuvaa reserviarmeijaa. Hän pitää myös yllä järjestystä kylässä. Dani on ihmiseksi hyvin häilyväinen. Jos häntä ärsyttää, voi seurauksena olla matka toisiin ulottuvaisuuksiin. Dani on silti erinomainen strategikko, hänen bravuurinaan on kukistaa kymmenkertaisia joukkoja ovelien väijytysten, sotataktiikoiden ja toisinaan pelkän raa-an voiman avulla.

Leila Kylän kaunis parantaja. Feministi, jota lähes kaikki kylän miehet ovat turhaan yrittäneet vikitellä. Leilan väkevät manaukset ovat saaneet innokkaimmat kilpakosijat kärsimään kiusallisista ihottumista ja paiseista.

Robi Kääpiö. Kylän seppä ja tyhmä kuin saapas. Robilla välähti viimeksi kaksi vuotta sitten. Sillon hän huomasi kulkeneensa saappaat väärissä jaloissa pari päivää, ja vaihtoi niiden paikkaa. Sittemmin Robi ei ole liiemmin älyllä loistanut, mutta hyviä aseita, kuokkia ja auroja hän tekee.

Anita Kylän kevytkenkäinen nainen, näppäräsorminen ja toisinaan varkaaksikin haukuttu. Kukaan ei ole vielä pystynyt todistamaan hänen yhteyksiään legendaariseen varkaiden kiltaan useista yrityksistä huolimatta.

Sven Tarinan ainoa sivuhenkilö. Sveniä tarvittiin yhteen kohtaukseen, jonka jälkeen hän poistui näyttämöltä.

LUKU 1: KÄÄPIÖ ISKEE HENKILÖN

Bishen kyläidylliä. Robi iskee henkilön Lihavassa Porsaassa. Romanttiset treffit päättyvät viheliäästi.

Aurinko helotti lämpimänä kesäpäivänä sepän pajan edustalla. Robi pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan ja jatkoi takomista. Hänellä oli työn alla Danin tilaama kahden käden miekka, joka ei oikein ottanut valmistuakseen. Dani oli tilannut sen jo monta kuukautta sitten. "Huh", tuumi Robi, "taidanpa pitää vähän taukoa". Hän laski vasaran kädestään, riisui sepän nahkaesiliinan ja kääntyi sammuttamaan tulta ahjosta. Yhtäkkiä tuuli tuntui hänestä vilvoittavammalta kuin hetki sitten. Hänen selkänsä takaa kuului kikatusta.

Kääpiö kääntyi katsomaan ja huomasi saparopäiset tytöt, jotka osoittivat häntä sormellaan. Robi katsoi alas, ja huomasi kauhukseen olevansa ilkosillaan. Pahus, unohdin taas housuni. Kohta Dani pidättää minut, tuumi hän, ja luikki nopeasti pajan takahuoneeseen.

Housut puettuaan Robi tunsi olonsa säädylliseksi. Hän lähti hitaasti maleksimaan toriaukiota kohti nauttien paahtavasta helteestä. Pienelle ja leveälle kääpiölle ei helle vättämättä ole aina tervetullut. Nyt hän himoitsi kylmää, vilvoittavaa tuoppia.

Pieni pikainen romanssikaan ei haittaisi. Olisikohan Anita Lihavassa Porsaassa? Hänelle ei Robin koko koskaan ollut esteenä, pikemminkin hän oli aina kehunut Robin karvaista ja leveää rintakehää. "Kääpiöksi olet varsinainen ori", oli Anita huokaissut kiihkeän lemmenseikkailun päätyttyä erään sadonkorjuujuhlan jälkimainingeissa. Samassa yhteydessä Robin rahakukkaro oli mystisesti kadonnut. Väliäkö noilla killingeillä, oli Robi vain tuuminut ja sitten nopeasti unohtanut koko jutun.

Siinä kylänraittia tallustaessaan kääpiö tervehti ohi tallustavaa Fermethiä, jonka askel ei ollut aivan vakaa. Vanhuksen nuhjuinen velhonkaapu laahasi maata, tukka hapsotti ja muutenkin velho vaikutti uuvahtaneelta.

-Oletko taas maistellut? Robi kysyi.

-Tuo viimeisin tislauserä vaati aivan erityistä perehtymistä, se ei ollut aivan tasalaatuinen. Aivan kaamea kankkunen, se pahenee vain näin vanhimmiten, mutisi Fermeth hieman epäselvästi partaansa.

Robi heilautti kättään, ja suuntasi kulkunsa kohti kylän toriaukion laidalla sijaitsevaa juottolaa.

Pubin tammiovi narahti Robin astuessa sisään. Tavernassa tuoksui tupakalta ja ilma oli tunkkainen. Kodikkaalta paikka oli aina tuntunut.

-Aah, huokaisi Robi, kylmä olut kutsuu!

Ketterin askelin hän tanssahteli baaritiskin luokse, tervehti Lottaa ja tilasi häneltä kuohuvaa mallasjuomaa.

Tovin pubin puolityhjiä pöytiä manailtuaan Lotta kolautti Robin tuopin pöytään.

-Se tekee sitten 1,5 alkoa

(alko on Alkorian virallinen, muinaisen kuninkaan käyttöönottama rahayksikkö).

Robin toinen aivosolu yritti viestittää jotain.

-Rahaa? Vastasi Robi ja yritti kuunnella viestin sanomaa.
-Ei minulla ole killinkiäkään. Robi yritti näyttää viattomalta hölmöltä onnistuen siinä mainiosti (ehkä juuri sen takia, että hän oli sellainen).
-Ok, tämä tuoppi meneekin sitten Svenille. Tiskille pöllähtänyt Sven virnisti ja keimaili kääpiölle.
-Saat juoman, jos lähdet kanssani kuutamokävelylle.
-Niin janoinen en vielä ole! Robi ärähti vimmastuneena.
-Vielä. Hän lisäsi jo hieman leppyneenä.

Svenin elämä ei ollut helppoa. Hänelle seuran löytäminen oli vieläkin vaikeampaa kuin tyhmälle kääpiölle. Tuoppi olisi kyllä tervetullut. Mitähän jos

-Minne ajattelit minut viedä?
-Tuonne Vernon lahteen, siellä on niin kaunista.
-Gulp!

Robi ei ollut ennenkään ajatellut asioita kahdesti. Olut maistui taivaalliselta.

Myöhemmin kävellessään käsi kädessä Svenin kanssa kohti menenrantaa, Robia hieman kadutti. Hän ei oikein pitänyt tapahtumien uudesta käänteestä. Sven sensijaan hyräili tyytyväisenä uusinta värssyä.

"Alla Alkorian taivaan,
olen mahtisonni.
Jos tieni luokses raivaan,
koittaa meille onni."

Kaikki bardit ovat varmaan alituiseen aineissa, tuumi Robi ja huokaisi. Samassa he saapuivat rantaan. Tyrmistyneet ilmeet kohosivat parimme kasvoille. Treffit loppuivat lyhyeen.

Ennen niin vehreän merenlahden tilalla velloi tympeältä haiseva lätäkkö. Kuolleet kalat ottivat aurinkoa kalpea vatsa ylöspäin kellottaen. Vesikasvit olivat peittyneet tahmeaan mönjään.

 

LUKU 2: HALTIJAN YMPÄRISTÖRIKOS

Banister saastuttaa merenlahden ja yrittää vaihtaa maisemaa. Kriisin merkit leijuvat ilmassa.

Puisen tislaamon ylähuoneessa ympyrää ravaavan suippokorvan posket punottivat. Välillä hän manaili itsekseen ja löi nyrkillä pöytään. Hän lopetti sen, kun huomasi vahingossa litistäneensä lähettikeijunsa Fermin. Pahus, tuumi Banister, tuo ei kyllä vetele. Noh, eipä huolta, keijun henki olikin haissut kuin rankkitynnyri. Fermillä oli ollut myös ikävä tapa kaivella varpaanvälejään hammastikulla.

Banisterin päivä oli mennyt alamäkeen. Satiinilakanoiden välistä herättyään hän oli saanut kuulla edesmenneeltä keijultaan ikävän uutisen. Tislaamon putkien eristys oli pettänyt ja koko tislauserä oli valunut mereen.

Banisterin terävä pää oli oitis ryhtynyt laskemaan tappioita. Miljoona alkoa tuhoutuneena tavarana, puoli miljoonaa maineen menetyksenä. Banister ei ollut vaivautunut uusimaan putkien eristystä vuosikausiin. Turha kuluerä. Nyt hän oli toista mieltä.

Puolen päivän aikaan haltija oli viimein järkeillyt, että naapurikylän, köyhän, konservatiivisen ja sisäsiittoisen Vishyn asukkaat suuresti vihastuisivat kalavesiensä pilaantumisesta. Nälkää näkevät, ennenkin Koshun vaurautta kyräilleet asukkaat voisivat helposti.julistaa vaikka sodan.

Taidankin vaihtaa maisemaa, tuumi Banister seinällä roikkuvaa karttaa katsellen. Mikähän olisi hyvä paikka? Pertsan vuorilla huhutaan olevan satumaisia vaurauksia. Muutama tympääntynyt ja itseriittoinen lohikäärme tuskin estäisi neuvokkaan liikemiestä hyödyntavoittelupyrkimyksiä. Panimobisneksestä olikin jo hohto hävinnyt.

Ulkoa kuuluvat huudot riuhtaisivat haltijan suunnitelmistaan. Hän ryntäsi ikkunaan. Kadulla juoksevat ihmiset eivät näyttäneet harjoittelevan kyläkisoihin. Banister näki Danin juoksevan miekka kädessään. Tuon lähes mielipuolisen soturin silmät kiilsivät murhanhimosta. Jaha, taitaapa tulla ruumiita, tuumi hän virnistäen. Tuolta Dani näytti viimeksi lahdatessaan kokonaisen lauman nomadeja. Paimentolaisraukat, eivät olleet tajunneet lähteä ajoissa leiriltään, joka sijaitsi Danin perintötilalla. Tosin, jos Vishy todella hyökkää, niin ei siinä Danikaan mitään voi. Ylivoima on ainakin satakertainen.

En taida itse edes ehtiä alta pois. Parasta vaan mennä katselemaan näytöstä. Saisinkohan vielä myytyä lippuja tähän showhun? Robi voisi vaikka ostaakin niitä.

 

LUKU 3: VERTA, HURMETTA JA SUOLENPÄTKIÄ

Tässä luvussa soditaan, ihan vähän vain. Bishen kylä poltetaan raunioksi ja asukkaat lähtevät käpälämäkeen.

Lintujen liverrys oli tauonnut tuona kauniina päivänä. Rummut pärisivät marssin tahdissa. Vishyn sotajoukkojen rytmikäs poljenta kuulosti pahaenteiseltä. Armeija oli kohtalaisen hyvin järjestäytynyt, pelottava, tappava ja todella pahalta haiseva. Se eteni määrätietoisesti talloen jalkoihinsa kaiken liikkuvan. Tähän kuuluivat myös eräs kedon laitaan nukahtanut kulkuri ja pieni kylällinen maahisia.

Armeija eteni jalkaisin kolmessa ratsumiehen johtamassa ryhmässä. Miehet olivat aseistautuneet miekoin ja keihäin, yksi komppanioista myös pitkillä jousilla. Kaikki sotamiehet olivat vähintään serkkuja keskenään. He olivat todellisia idiootteja, mutta lihaksikkaita ja täysin johtajansa hallussa. Armeija oli tosin kielloista huolimatta teurastanut omin nokkinensa erään pientilallisen koko karjan välipalaksi.

Tuota raivoisaa, Bishen kylää nopeasti lähestyvää joukkoa vastassa oli tällä hetkellä yksi mies. Kylän sotilasreservit olivat kadonneet kuin pahan velhon taikomana. Dani ei silti ollut periksiantavaa tyyppiä ja piti haasteista. Kahden käden miekka kimmelsi auringossa. Ketjupaita kahisi, kun hän harjoitteli liikesarjojaan ilmaan. Hän oli pyytänyt Fermethiä loihtimaan apua toisesta ulottuvuudesta. Lauma vihasia elementaaleja tekisi nyt terää.

Fermeth mutisi jotain keskittyneenä. Muistista kauan sitten liuenneiden loitsujen mieleen palauttaminen paineen alla ei ollut helppoa. Hänen ympärilleen oli keräytynyt myös kourallinen kylän asukkaita. Pelokkaassa ja vaiteliaassa joukossa olivat Robi, Leila, Anita ja Banister. Leila mulkoili haltijaa vihaisena, muttei sanonut mitään. Banister ei edes vaivautunut ottamaan minä-olen-mantereen-viattomin-mies, ilmettään, vaan katseli hiljaisena Fermethin touhuja. Haltijan silkkipaidan alta pullotti rahavyö. Muut olivat varautuneet pakomatkaan keräämällä häthätää reppuihinsa tärkeimmät tavaransa ja hiukan ruokaa.

Juuri, kun Vishyn sotajoukot lähestyivät esiin läheisen kukkulan takaa, kuului Fermethin viereltä huumaava pamaus. Pyöreä valopallo syttyi kuin tyhjästä velhon lähelle. Sitten se katosi. Fermeth katsoi ihmeissään käsiinsä ilmestynyttä rautakappaletta. Mikä tämä on? Kovin on hiljainen kaveri elementaaliksi.

-Katsopas sinä, Banister, ehkä ymmärrät tämän esineen päälle, tokaisi velho hajamieliseen tapaansa.

Samalla, kun hyökkääjien ampujat sinkosivat roihuavan liekkimerellisen tulinuolia onnettomaan Bishen kylään, haltija otti velholta litteän, pitkulaisen, kahvalla ja liipaisimella varustetun esineen. Hän pyöritteli sitä käsissään. Toinen putken pää oli suljettu, toinen avoin. Ehkäpä avoimesta päästä lentäisi jotain, jos painaisin tästä, tuumi Banister. Hän suuntasi putken pään kohti Vishyn sotajoukkoja ja painoi liipaisimesta.

Äreän pamahduksen jälkeen ensimmäisen komppanian huono-onnisen sotilaan otsaan ilmeistyi pieni reikä. Sotilas rojahti maahan. Haltija hymyili.

-Hei, Dani, katsopas tänne!

Dani oli syrjäsilmällä seurannut tapahtumia ja huusi Banisterille:

-Heitä se kapistus minulle, keksin kyllä mitä sillä tehdään.

Haltija heitti esineen Danille, joka asetti sen pään, jossa ei ollut reikää, tukevasti lonkkaansa vasten.

-Tästä saatte, ärähti Dani, ja painoi liipaisimen pohjaan.

PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA.PA

Tasaisen rätinän säestyksellä alkoi serkkujoukko harventua silmissä. Mustat herhiläiset sinkoilivat putken päästä kylväen tuhoa noiden kuolaavien taukkien riveissä. Dani pyyhki aseella laajoin kaarin armeijaa. Epätoivoinen ulina kaikui kukkuloilla.

Haltija katseli Danin touhuja itsekseen myhäillen. Tuo hullu taistelija teki hänen liiketoimistaan kannattavia kerta toisensa jälkeen. Hyvää jälkien siivoajaa tarvitaan aina.

Kun puolet serkuista oli muutettu veriseksi mössöksi, luikkivat loput käpälämäkeen. Onneksi, sillä taikaesineen papatus oli tauonnut ja sen päästä kiemurteli savujuova. Dani heitti kapineen maahan ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

-Olisipa tuollaisia aseita enemmän, niin valloitettaisiin koko manner, Dani puuskahti.
-Sanos muuta, huikkasi Banister!

Silloin Leila alkoi loitsia. Yhtäkkiä Banisterin selkää alkoi kutittaa. Hän yritti raapia, mutta siitä kutina vaan yltyi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun parantaja oli manannut syyhyn haltijan kiusaksi. Edellisellä kerralla Banister oli tarrannut Leilaa ahterista sadonkorjuujuhlissa. Silloin kutinaa oli kestänyt kaksi viikkoa.

Joukko kokoontui yhteen katselemaan murheellisena Bishen palavia raunioita. Kylä oli ollut heille rakas. Mutta väliäkö tuolla, näytti tuo joukko lopulta tuumivan, siellä oli silti elellyt lauma kännikaloja lannan hajussa. Vaihtelu virkistää. Robi kaivoi repustaan lehmänsuolimakkaran, jonka paistoi tikun nokassa palavan kylän loimussa.

-Lähdetäänkö vaikka Pertsan vuorille? Kysyi haltija muilta.
-Joo, kuului yksimielinen vastaus.
-Siispä suunta kohti Pertsan vuoria! Kailotti Banister mahtipontisesti. Seuratkaa johtajaa.

Ja niin tuo pieni Banisterin johtama joukkio, Robi, Leila, Anita, Dani ja Fermeth, aloittivat suuren seikkailun, joll’ ei oo kert…vertoa.

 

LUKU 4: PITKÄ VAELLUS

 

Pitkä, haastava matka, jonka aikana kaikki tuholta pelastuneet kehittyvät ihmisinä. Suuria, kosmisia voimia liikutellaan. Maailmanjärjestys asettuu uusille urille.

Muutaman päivän tylsistyttävän tarpomisen jälkeen koko joukko saapui perille Pertsan vuorille. Mitään erityistä ei tapahtunut. Banister sai rakon jalkaansa. Robi osui mehiläispesään ja turposi pahasti.

 

LUKU 5: BANISTERIN UUDET KUVIOT

Tässä luvussa huijataan siivekkäitä taruolentoja ja vähän muitakin.

 

.

Pertsan vuoret siinsivät horisontissa. Tuulenvire leyhytteli Anitan pitkiä, yönmustia hiuksia. Hän käytti matkallakin verkkosukkia, tiukkaa toppia ja korkokenkiä. Ryhmän miesväki Fermethiä lukuunottamatta olikin kävellyt pitkin petäikköä lähes koko matkan vuorille. Leila puolestaan sitoi aina hiuksensa tiukalle nutturalle ja käytti säkkikankaasta tehtyjä asusteita. Tämä ei silti estänyt miekkosia aina toisinaan kuolaamasta hänen peräänsä.

Robin turvotus ei ollut vielä laskennut. Dani huvitteli läpsimällä tuota rantapalloa muistuttavaa kääpiötä kipeisiin paikkoihin. Robi ulahteli säälittävästi ja yritti väistellä iskuja.

Banister katseli horisontissa häämöttävää vuoristoa liikemiehen silmällä. Hän tuskin huomasi kaunista auringonpaistetta, koskemattomia vuoripuroja tai kuuli linnun liverrystä. Sensijaan haukansilmät rekisteröivät kolme suurta luolaa horisontissa. Pertsan vuorten lohikäärmeet! Kassakone haltijan päässä kilisi tuottaen pienimuotoisen tuloslaskelman.

Pertsan vuorten maksimaalisen hyödyntavoittelun budjetti

Resurssi

Kustannuspaikka

Toiminto

Liikevoitto

Dani

Valkoisen lohikäärmeen luola

Ärsytä otus ja anna Danin paloitella se.

Suunnaton aarre

Robi

Punaisen lohikäärmeen luola

Perehdytä lohikäärme kääpiökeilailun saloihin ja myy turvonnut Robi palloksi.

Pikkurahoja

Leila

Kultaisen lohikäärmeen luola

Usuta Leila väittelyyn naisen alistetusta asemasta lohikäärmemyytissä tuon omahyväisen otuksen kanssa.

Hyvä feministi on paaluun kahlehdittu feministi. Kaikki miehet voittavat.

Banister hieroskeli käsiään yhteen ja myhäili. Ääneen hän tokaisi:

- Nyt lähdetäänkin lohikäärmeitä jututtamaan.
- Miksi? Kysyi Leila epäilevästi, eikö noiden uljaiden otusten voisi antaa olla rauhassa?
- Ei, Leila hyvä, eivät ne mitenkään erityisen uljaita ole. Rahanahneita, turhamaisia petoja pikemminkin. Ja todellisia sovinisteja.
- Mitä! Sovinisteja? Miten niin?
- No, niillä on tapana kahlita neito pylvääseen joko syötäväksi tai "muita palveluksia" varten.
- Kuolema lohikäärmeille! Leila huudahti.
- Niin sitä pitää.

Banisterin piti suorastaan hillitä Leilaa, ettei hän olisi kiskaissut Danin miekkaa kotelosta ja hyökännyt suinpäin kohti luolia. Parantajan vielä puhistessa kiukkuisena tuo kirjava joukko aloitti vaivalloisen kapuamisen ylös rinnettä.

Viimein he pääsivät perille ensimmäisen mustana vuoren kyljessä ammottavan luolan juurelle. Ryhmän jäsenet kurkistivat epäröiden aukkoon. Kukaan ei oikein rohjennut edetä pidemmälle. Viimein Dani kyllästyi, tarrasi Robia vyöstä, heitti hänet voimakkaalla kiskaisulla pitkälle luolaan. Sitten hän harppoi itse perässä.

Muut seurasivat Dania varovaisesti askeltaen. Luolassa oli hämärää eikä kellään ollut lyhtyä. Toisiinsa tukeutuen tuo pieni joukko eteni haparoiden luolan uumeniin. Viimein luola avartui suureksi valaistuksi holviksi.

Luolan avoimesta katosta lankesi valoa suuren, valkoisen otuksen päälle. Tuo hohtavasiipinen ja uljasryhtinen lohikäärme istuskeli suunnattoman aarteen päällä. Kulta, hopea, taikaesineet ja Banisterin silmät kiilsivät avonaisesta kattoholvista lankeavien valonsäteiden varjossa.

-Vau, puuskahti Banister. Mahtavaa. Sitten hän hoilotti ilkkuen lohikäärmeelle:
-Hei nilkki! Tiesitkö, että henkesi haisee?

Lohikäärme kohotti päänsä hämmästyneenä. Harvoin tänne itsemurha-ajatuksissa eksyttiin, peto aprikoi. Sattuuhan sitä, tuumi tuo suuri siivekäs, ja hornaisi valtavan tulipallon suoraan ensimmäisenä edenneen Danin päälle.

Dani paloi karrelle. Käristyvän lihan tuoksu täytti luolan. Hänen kasvonsa muuttuivat mustaksi laavaksi. Danin päällä ollut ketjupaita suli muodottomaksi möykyksi. Kuitenkin lohikäärme teki kohtalokkaan virheen. Dani suuttui.

Yksisilmäinen, kasvoton hurrikaani hyökkäsi hämmästyneen petoeläimen kimppuun. Kuin kone Dani möyhensi lohikäärmeen suomupeitettä miekallaan. Yllättynyt peto ei edes ymmärtänyt kynsiä tuota raivoisaa taistelijaa, ennenkuin oli liian myöhäistä. Kaksi taidokasta liikesarjaa, ja sekä lohikäärmeen siivet että jalat mätkähtivät irrotettuina maahan.

-SSSSSSSSSHHHHH!, kommentoi hämmästynyt ja kuolemaa tekevä peto.
-GRRRRRRRRR!, vastasi mielipuolinen, palanut hahmo vierestä.

Armonisku oli siisti. Lohikäärmeen pää tippui maahan Danin jalkojen juureen. Kaikki hurrasivat. Anita ryntäsi sankarin kaulaan, ennenkuin tajusi Danin haisevan iljettävältä ja vetäytyi kauemmas. Soturi putosi polvilleen liikevoiman kadottua.

-RAAH, urahti Dani naamaansa raapien.
-Ei tuo nyt niin paha ole, yritti Leila rauhoitella Dania, pahempaakin olen nähnyt.
-HUHHH, Vastasi Dani yrittäen irrottaa sulanutta ketjupaitaansa.
-Rauhoitupas, niin katsotaan.

Leila asetti Danin makaamaan repusta ottamiensa huopien päälle. Tuo surkea ilmestys yritti vielä raapia naamaansa, mutta pyörtyi sitten. Leila lääkitsi Danin kasvoja ja palanutta kehoa yrteillä. Muita hän viittasi syrjemmälle.

Banisteria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän suorastaan loikkasi aarteen luokse. Haltijaa kiinnostivat etenkin kauniit kultakäädyt, riipukset ja kalliit jalokivet. Fermeth silmäili tuumien lohikäärmeen kokoon haalimia loitsukääröjä. Viimein hän pudisti päätään harmistuneena. Kääröt olivat paljastuneet PlayDragonin vuosikerraksi. Miss heinäkuu oli tosin aika pakkaus lohikäärmeeksi.

Myös Banister näytti pettyneeltä. Voitto tuntui kutistuvat odotettua pienemmäksi. Osa lohikäärmeen aarteesta oli arvottomia helyjä. Banisteria harmitti myös muiden suunnitelmien kokoon kuivuminen. Anitaa tarvittaisiin hoitamaan Dani sopivaan aarteenvartiointikuntoon ja Robistakin voisi olla apua. Lisäksi aarteen rahtaaminen jonnekin parempaan säilytyspaikkaan, mieluimmin paksun muurin ja kookkaiden vartijoiden taakse, olisi kallista. Vankkurit maksaisivat, työvoima maksaisi ja...tietullit!

Banisterin naama vääntyi epätoivosta. Hän oli jo tyystin ehtinyt unohtaa nuo pahuksen tiemaksut. Alkorian loskaiset kärrytiet aikoinaan korpeen raivannut tietäjien klaani peri vaivoistaan kohtuuttoman suurta korvausta. Haltija huokaisi. Jos tietäjillä ei olisi ollut kristallipalloja ja kaukonäköloitsuja, mitään ongelmaa ei syntyisi.

Äkillisesti sammakoiksi muuttuneista tietullipummeista oli sävelletty tusinoittain balladeja. Haltijaa ei erityisemmin kiehtonut ajatus olomuodon vaihdosta. Liiketoimetkin siitä kärsisivät. Viimein Banister heilutti hyvästiksi muille ja aloitti vaivalloisen ja yksinäisen matkansa tietäjien tornille.

LUKU 6: HALTIJAN NOUSU JA TUHO

Tässä luvussa sävelletään lopun sinfonian ensimmäiset tahdit, väliosa ja huipennus.

Banister katseli kauhistuneena edessään kohoavaa suunnatonta tornia. Sen huippu ulottui pilviverhoon. Rakennelmaan oli useita sisäänkäyntejä, ja sen ala oli suurempi kuin tuhoutuneen Bishen kylän.

Pitkä ja raskas matka tornille oli vaatinut veronsa. Ennen niin tyylikäs suippokorva näytti lähes kerjäläiseltä. Kuluneet vaatteet ja mustat renkaat silmien alla eivät taatusti olisi eduksi neuvotteluissa jääräpäisten tietäjien kanssa.

Haltija otti epäröivän askeleen suurinta ovea kohden. Siinä samassa hän kuuli hihitystä. Se tuntui tulevan kuin tyhjästä. Banister koetti avata oven. Hänen otsasuonensa sykki kiivaasti, kädet olivat hiestä märät. Se ei avautunut. Ovi oli pelkkä kuva seinässä.

-Päästäkää sisään!
-Tämän kerran, haltija hyvä. Ääni oli pahanenteisen ivallinen.

Siinä samassa Banister tajusi seisovansa tornin sisällä käytävällä. Se näytti jatkuvan loputtomiin. Käytävän varrella oli säännöllisen välimatkan päästä toisistaan samanlaisia ovia. Haltija koputti epäröiden oveen, jossa luki "Infopiste".

-Sisään! Oven takaa kuuluva ääni oli käskevä.

Banister avasi epäröiden oven ja kurkisti sisään. Pöydän takana istuva hahmo oli kurttuinen, kärttyinen ja suippohattuinen. Tietäjä viittilöi häntä istumaan.

-Täytä nämä lomakkeet kolmena kappaleena.
-Mutta minä halusin vain maksaa tietulleja…
-Aivan, tiedämme. Kaiken. Täytä nämä lomakkeet kolmena kappaleena.

Banister katsoi valtavaa lomakepinoa epätoivoisena. Hän lavasi ne läpi ja oli pyörtyä nälästä ja silkasta turhautumisesta. Matkan varrella ei ollut sijainnut ainuttakaan majataloa ja haltijan maha kurisi rytmikkäästi.

Viimein, täytettyään lomakkeet, Banister huokaisi. Nyt kevennän hieman kukkaroani ja lähden hankkimaan kärryjä aarteen kuljettamiseksi, hän tuumi. Mutta virkailija näytti olevan toista mieltä.

-Se tekee sitten 10 000 alkoa toimitusmaksua, hän rahisi kellertävien hampaidensa välistä.
-MITÄ! Huusi Banister, Eikö tämä pelleily jo riitä?
-Eipä riitä, ei. Sinun on vietävä nämä lomakkeet huoneeseen 224, tieveroasiat.

Banister kaivoi pitkin hampain rahavyöstään muhkean tukun käteistä, jonka hän ojensi tuolle parrakaalle, omahyväiselle ja kaikkitietävälle virkailijalle.

Sitten hän aloitti painajaismaisen, loputtomalta tuntuvan vaelluksensa tornissa. Ovelta ovelle, kerrokselta kerrokselle ja kärtyisältä virkailijalta toiselle kulki haltijan matka. Jokainen tietäjä peri vaivoistaan tuntuvan maksun ja viimein Banisterin rahavyös oli tyhjä. Seuraaville virkailijoille hän jo lupasi osan aarteesta. Pian hän jo huomasikin olevansa rahaton, aarteeton ja sammakko. Ei olisi pitänyt valittaa käsittelyvirkailija numero 4 902 288:n päätöksestä.

EPILOGI

Pertsan vuorille jäänyt joukko odotteli aikansa Banisterin paluuta. Kun haltijaa ei kuulunut ja aarrekin haihtui mystisesti savuna ilmaan, hajaantui ryhmä pitkin mannerta. Robi oli ainoa, joka päätti jäädä asumaan lohikäärmeen luolaan. Pitkin Alkoriaa kerrottiinkin taruja Pertsan vuorten viisaasta, pienestä miehestä, joka kertoi ruokapalkalla suuria elämänviisauksia. Näihin kuuluivat sellaiset helmet, kuten: Älä puhu viisaita ruoka suussa, muista iskeä aina tavernan toiseksi kaunein nainen ja maapallo on litteä.

Dani ihastui palavasti Leilan hellään huolenpitoon. Myös parantajan luonto hieman leppyi tuon raihnaisen taistelijan runnellun ulkokuoren edessä. He menivät naimisiin eräänä kuulaana kevätpäivänä ja asettuivat asumaan Alkorian itäosien aroille. Sittemmin parin lukuisista naispuolisista jälkeläisistä syntyi koko seutua vavisuttanut sotaisa amatsooniheimo. Vieläkin eräät vanhat miehet tavernoissa kertovat ajoista, "jolloin ei raitilla rohjennut kulkea housut jalassa". Tiettävästi myös eräs Brittein saarten perinteinen miesten kansallisasuste on juontanut juurensa juuri tästä legendasta.

Anita ja Fermeth löysivät yllävän tulolähteen kiertävinä artisteina. Fermeth osasi muutamia silmänkääntötemppuja ja Anita oli oma hemaiseva itsensä. Parivaljakko niitti aikansa kunniaa ympäri Alkoriaa taikashowllaan. Tosin ainoa asia, jonka Fermeth sai pysyvästi Anitan avustuksella katoamaan, oli katsojien kukkarot. Viimein he asettuivat aloilleen ja ostivat upean kartanon, jossa viettivät eläkepäivänsä.

Alkoriassa kerrottiin myös synkempiä taruja. Ne liittyivät enimmäkseen Veteläsuolla elävään todella vihaiseen sammakkoon. Saku oli tiettävästi ainoa lajiaan, joka puri satunnaisia kulkijoita jalkaan. Viimein erään tavernan gourmet- kokki sai tarpeekseen ja valjasti Sakun loikkimet ruoka-annoksensa vetonaulaksi. Pahalta ne tosin olivat maistuneet.

   
* * *
Tämä laatikko on suora maaginen linja
Alkorian tarujen kronikoitsijalle.
   

edellinen   etusivu   novellit   KK-files   seuraava