edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Vademecum

Harri Karttunen


    

Sarindal, Memmet, Tendorin 125 vuosi.

 

Pilvet Memmetin taivaalla kiitivät kohti sisämaata raikkaiden merituulten puskemana. Yläilmojen ilmavirtaukset vedättivät pilvimassat harsomaisiksi noroiksi, jotka kiilamaisesti etenivät kohti Sarindalin taivaankannen äärtä. Alhaalla Memmetin laaksossa yläiset ilmavirtaukset tuskin tuntuivat. Kaupunki säteili auringon valossa, jonka pilviharsot siivuttivat selkeiksi suikaleiksi, kuten raollaan olevat sälekaihtimet. Endar Far Tet, isänsä pojista vanhin, Tet-suvun jalon nimen kantaja ja Sarindalin planeetan komendantti, istui työtuolissaan syventyneenä ajatukseensa kämmenet yhteen liitettyinä harkitsevain kasvojensa edessä. Hänen kämmenensä olivat sirot ja kynnet heleästi maalatut. Memmetin silmiä hivelevä maisema avautui hänen kansliansa näköalaikkunasta laajana kaistaleena yli alempana siintävien kattojen. Endar Far Tet, arvovaltaisessa olemuksessaan, istui selin huoneeseensa, ollen kasvotusten tutun maisemansa kanssa. Syvästä hiljaisuudesta huolimatta hän ei ollut yksin kansliassaan.

Jo kiusallisen pitkäksi venyneen vaiteliaan hetken katkaisee hieman teennäinen korahtava kurkkuääni. Hengar Far Heffa kohentaa nojatuolissaan asentoaan suuren pöydän toisella puolen. Tuoli on majesteettisen rönsyilevä ja kaikessa runsaudessaan epämukavan upottava. Kuin vastaukseksi Endar avaa kämmenensä ottaen ne jälleen kevyesti yhteen ja päästäen samalla epämääräisen huokauksen ilmoille. Hengar Far Heffa, jalon Heffa-suvun viimeinen jatkaja, Sarindalin edunkaitsija ja turvallisuusvastaava Luomakunnan Yhdistyneiden Planeetoiden edustajien huoneessa, luo odottavan katseen komendanttiin. Tämä äänähtää mietteliäästi ja kääntyy hitaasti kasvotusten. Hän katsoo suoraan silmiin, syvälle Hengarin pupillittomiin silmiin ja laskee kätensä pöydälle sanoen:

–Hengar… Memmet on kaunis auringon loisteessa. Luomakunta on kaunis ja lähes täydellinen, korkea arvoiset ansionosoitukset sille, jolle ne kuuluvat korkeuksissa.

–D’ah, saa Hengar sanotuksi epämääräisesti.

Endar silittää kämmenillään kevyesti pöydän marmorista pintaa ja kohottaa leukaansa.

–Mutta se, mitä olen saanut lukea tilastoista huolestuttaa minua… ja esikuntaa, toteaa Endar säyseästi.

Hengarin katse terävöityy entisestään odottaen sanoille selvennystä. Endar kääntää pöytätasoon upotetun näyttöpäätteen ylös siten, että Hengar saattaa lukea sitä vaivattomasti. Näyttö selaa hitaasti epämääräiseltä näyttäviä tilastoja, joista hän ei ensisilmäyksellä ota mitään selkoa.

–Kaikkien tilastojen mukaan – Endar naputtaa etusormellaan pöytätasoon – kattavien puhelinkeskustilastojen sekä asiakaskäyntitilastojen mukaan Luojan huomio tähän luomakuntaan on alati harvenemassa.

Hän antoi sanojensa upota Hengarin ymmärrykseen lyhyen hetken ennen kuin jatkoi.

–Sinä tiedät miten tarkkoja nykytutkimusmenetelmämme ovat. Olemme seuranneet tilastojen kehitystä tarkkaan ja huolella. Suuntaus on selvä ja yhtenevä kaikissa tutkimuksissa. Puhelinkeskusten asiakkaat tulevat aina pareittain tai rykelmittäin… nykyään aina vain entistä harvemmin. Samaa tulosta kertovat kaikki asiakaspalvelubarometrimme.

Hengarin suupielet menevät mutrulle tämän hitaasti sulatellessa Endarin vuodattamaa sanomaa. Mihin tämä on pyrkimässä, hän pohdiskeli odottavaisesti.

–Nämä supervisaatiobarometrit ovat totisinta totta. Ne ovat äärimmäisen luotettavia. Katso puhelintani, onko se soinut kertaakaan tässä istuessamme?

Hengar ravisti päätään ymmärtäväisesti.

–Vanhoina hyvinä aikoina puhelimeni soi tuon tuosta, joku oli pian jonottamassa linjalla. Tätä seurasi hetken hiljaisuus, kunnes kaikki linjat olivat jälleen varattuina. Tapahtumat toistuivat tietyssä kaavassa… Nyt on toisin, soitot ovat hajanaisia, ilman selvää kaavaa.

– Jaah, mumisi Hengar.

–Luomakunta laajenee koko ajan. On selvä, ettei Luoja, omassa suuressa arvossaan, enää kykene keskittymään meihin, omiin luomuksiinsa, niin usein ja hartaudella kuten alkuaikoina. Se on ymmärrettävää – mutta luomakunnalla on oikeutensa. Itse asiassa, olemme jo toistuvasti esittäneet virallisen huomautuksen asiasta Luojalle. Myönnettäköön, että nyt, kun virallinen kanava on löydetty ja suorat yhteydet Luojaan on luotu, asioihin on helpompi vaikuttaa, mutta huomautukseemme emme ole saaneet vastausta. Silti, meillä on keinomme. Varsinkin nyt, kun olemme löytäneet yhteydet kahteen muuhun luomakuntaan, kokonaan toisiin universuumeihin ja heidän Luojiinsa.

Endar odotti hetken nähdäkseen Hengarin ilmeen, mutta hänen katseensa oli nyt ilmeetön ja odottava, siksi Endar jatkoi:

–Viimeisenä keinona olemme päättäneet kilpailuttaa tilannetta. Koska oma Luojamme, kaikessa arvostetussa ylhäisyydessään, ei ole enää ainoa laatuaan, voimme tehdä asioidemme hoidosta , kaitsemuksesta, tarjouspyynnön näille toisille katsoaksemme mitä kilpailuttaminen saa aikaan. Luomakunta muuttuu… vai pitäisikö sitä kutsua kollektiiviksi?

–Tämä on todella jotain aivan uutta.

Hengar ymmärsi viimein, mihin komendantti oli pyrkinyt.

–Aivan. Miksi yksinkertaisesti tyytyä osaansa, kun mahdollisuudet ovat avoinna ja käytettävissä. Luoja itse on tunnustanut omat oikeutemme luomakunnassa. Ne ovat saavutettuja etuja, joista ei tule luopua!

–Tässä on myös varmasti riskinsä… tunnemmeko kilpailutettavat tarpeeksi hyvin?

–Tietenkin on edettävä varoen ja harkiten – kaiken protokollan mukaan. Odotamme ainakin, että arvostettu Luojamme, kaikessa suuressa tietämyksessään, herää vastuuseensa… ja harkitsee jatkuvaa laajentamisen tarvetta vastaisuudessa…

Tämä on uutta totta tosiaan, pohtii Hengar vajoten laiskanlinnan syvyyksiin sulattelemaan ajatusta. Aivotyötään helpottaakseen hän nostaa oikean jalkansa vasemman päälle tuoden mahtipontisen ukkovarpaan kyntensä näkyville. Endar perääntyy tyrmistyneenä kunnioitusta herättävän kynnen heiluessa kasvojensa edessä.

–Voisit olla hieman varovaisempi tuon kanssa, Hengar, hän huomauttaa.

Naurahtaen Hengar herisyttelee norsuntappajakynttään ylpeänä.

–Aah, en voi sanoa, ettäkö olisin surmannut tällä norsun, mutta tavallisen villikoiran kylläkin… joskin sekin oli vahinko.

Hän oli ylpeä sotilaskastinsa merkistä, joka oli kasvanut komeaksi peitseksi.

–Sotilassukusi historia on kunnioitettava, mutta nyt, kun olet hallinnollisissa piireissä, voisit edes harkita tuon … poistamista.

–Nooh jaa, olen kyllä mieltynyt kynteeni ja sanoisin sen tuoneen minulle tiettyä arvovaltaa uutena jäsenenä muiden edustajainhuoneen jäsenten keskuudessa.

–Kyllä, kyllä, sanoi Endar huiskutellen kädellään Hengaria laskemaan kyynärän mittaisen kyntensä näkymättömiin.

Kuin kiusaksi Hengar teki sen korostetun jäyhin elein.

Komendantti naputteli sormillaan hermostuneesti pöytäänsä.

–On olemassa kuitenkin ongelma.

–Kuten? esitti Hengar uumoksuen ongelman luonnetta.

–Suora yhteytemme Luojaan on Maassa. Se on taivaallinen löytö, kunnia olkoon hänen, joka löydön tehnyttä retkikuntaa johti. Maa luo täydellisen yhteyden kollektiiviin. Ongelmana ovat ne riivatun alkuoliot, yksisoluiset, jotka ovat kansoittaneet kyseisen planeetan. Useat retkikuntamme ovat joutuneet hankaluuksiin näiden yli-innokkaiden alkuelävien edesottamuksista.

–Tiedän, että olemme saaneet suoran yhteyden Luojaan paikallisen kasvikunnan kautta. Se on tiettävästi ollut tähänastisista keinoistamme suorin. Ne puut ovat kuin suoria johtimia… Olisi kerta kaikkiaan mahtavaa päästä itse tutkimaan tuota ihmettä!

Komendantin kasvoille nousi veikeä virnistys. Hengar näki hänen silmistään, että komendantti tuskin malttoi pysytellä tuolissaan.

–Se voi toteutua aikaisemmin kuin ehkä osasit toivoakaan.

Hengarin alaleuka loksahti auki hämmennyksestä. Salaperäinen innostus alkoi nousta hänen vatsanpohjastaan kuin huimina nuorina vuosina. Huomaamattaan hän alkoi heiluttaa suurta kynttään jännityksestä niin, että se kopisi komendantin pöydän laitaan. Hän keskeytti vispaamisen tämän luodessa tuiman katseen alas.

–Nämä kaksijalkaiset planeetalla ovat kasvaneet ongelmaksi asti. Tähän saakka olemme sivuttaneet nämä mitättömyydet täysin kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota. Nyt ne ovat alkaneet hyppiä silmille jo todella kiusaksi asti. Mitä olen ymmärtänyt, nämä… ihmiset, luulevat olevaansa planeetan ja koko luomakunnan napoja, hah.

Tämä letkautus aiheutti molemmissa hersyvät naurunpurskahdukset.

–Tämä heidän alituinen ilmaantuminen joka paikkaan ja heidän käyttäytymisellään luoma häiriö retkikunnillemme on jo kerrassaan anteeksiantamatonta. Toisinaan ei voi kuin ihmetellä Luojan luomistyön tarkoitusperiä, kaikella kunnioituksella. Kaiken lisäksi nämä alkuoliot ovat alkaneet tuhota metsävarantoa hälyttävällä tehokkuudella.

–Luultavasti tietämättömyyttään…

–Luulisi Luojan jättäneen omilleen jonkinlaisen käsityksen oikeasta ja varsinkin lahjoittamansa lahjan arvosta!

–Jaah, totta, totta.

–Puuston siirtäminen turvaan ei käytännössä ole mahdollista, mutta tämän mitäänsanomattoman eliökunnan poispyyhkiminen sen sijaan on! totesi Endar yksiselitteisesti lyöden nyrkillään pöytään.

–Jaa…

Hengar otti esille tuotuun ajatukseen etäisyyttä nojautumalla syvemmälle laiskanlinnaansa.

–Sinun tehtävänäsi on järjestää tämä pikkuseikka pois päiväjärjestyksestä. Hanki edustajiston hyväksyntä ja hoida asia parhaaksi näkemälläsi tehokkuudella. Itse en jättäisi ainoatakaan ihmistä sikiämään. He ovat kuin tauti, sylki Endar sanat suustaan.

Hengar ymmärsi asioiden vakavuuden ensi katsomalla, mutta eliölajin kokonainen poispyyhkiminen oli ennenkuulumattoman vulgaaria ja sivistymätöntä. Hengarilla oli oma ehdotuksensa.

– Eliminointi on ehkä kuitenkin liian pitkälle vedettyä, mutta heidät voitaisiin tietenkin sijoittaa muualle, missä he aiheuttaisivat, sanoisinko, vähemmän vahinkoa luomakunnalle.

–Se olisi yhteisten etujen mukaista ja ennen kaikkea Luojan työn vaalimista, myönsi Endar rakentavasti.

–Heidät voitaisiin tietenkin rehabilisoida toimimaan toisin…

–Se on tuskin kyllin tehokasta, sillä nyt on kysymys ajasta – jota meillä ei enää juuri ole.

Endar kohotti etusormensa kohti Hengaria.

– On pelattava varman päälle, meillä ei ole varaa jättää mitään sattuman varaan. Juuri siksi minä käännyin sinun puoleesi, minä luotan sinun kunniakkaaseen nimeesi, Hengar Far Heffa.

Komendantin sanojen myötä Hengar tunsi arvovaltansa uhkuvan hänen kehostaan ja huomaamattaan hänen rintakehästään kuului jalostunut kehräävä ääni. Hänen norsuntappajakyntensä alkoi heilua edes takaisin rauhattomasti pöydän alla.

 

 

Maa, Helsinki, Anno Domino 2003

 

Sateinen Helsinki pukeutui syksyn iltahämärässä valojen leikkiin. Musta asfaltti imi sen vähäisen luonnonvalon, jota vielä oli havaittavissa. Sateen kastelemat tiet heijastivat moninaisten mainoskylttien valoja sekä katuvalojen ja liikenteen valoja luoden kauneudessaan runomaisen haikean tunnelman. Iltapäivän ruuhkat olivat jo ehtyneet, joskin autoja oli teillä vielä virtanaan. Ihmiset kulkivat jalkakäytävillä rivakasti kuin suojaa etsien.

Suuri runoilijan alku katseli kadun elämää huoneistostaan vilkaskulkuisen tien varrella. Hän ihasteli luomakuntaa sen värikylläisyydessä, samalla miettien kaikkea, mitä hän itse ei voinut nähdä eikä kokea juuri sinä hetkenä tapahtuvan – Lontoon liikennekaaosta, kahviloiden kuhinaa Pariisissa… tässä ja nyt oli runoilijalle vaikea käsite. Sadepisarat kisailivat hänen ikkunallansa kuten kyyneleet heijastuksensa kasvoilla. Mutta mies ei ollut murheellinen. Päinvastoin, hän tunsi, että tulossa oli jotain suurta… uusi runoelma oli syntymässä. Sanat vain vielä kaivertelivat tietään ulos miehen aivoituksista. Se oli hieno ja kutkutteleva tunne.

Mies istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kirjoitti:

Suuri Universaali Epätietoisuus laskeutui Maa-planeetalle ja haukkasi siitä palaisen. Hetken sitä maisteltuaan se nielaisi loputkin "kakusta" yhdellä hotkaisulla. Vain anonyymi voihkaisu jäi hetkeksi kaikumaan tähtitaivaan heijastuksiin, kadoten sitten äärettömään tyhjyyteen vieden mennessään viimeisenkin muiston ihmisrodun Vademecumin katkuisesta hönkäyksestä. Suuri Universaali Epätietoisuus sulatteli viimeisiä omantunnontuskia ahneudestaan ja katseli kaihoten kohti kuuta ja sen herkullisesti hohtavaa unelmaista kultapintaa....

Tämän kirjoitettuaan, mies katsoi sanojaan paperilla. Hän taittoi paperin kirjoituspöytänsä laatikkoon ja ajatteli, että se suuri runo taitaa odottaa vielä tuloaan. Jostain syystä hän tunsi olevansa hakuteillä. Hänellä oli aavistus, mutta ei ymmärrystä siitä, mihin oli pyrkimässä.

–Sanahelinää, jalostumattomia ajatuksia, merkityksetöntä soopaa! tuskaili runoilijan alku mielessään ja pureutui kynäänsä.

Jospa hän kykenisi muokkaamaan sanoistaan edes kerran jotain relevanttia.

   
* * *
Tämä viattoman näköinen laatikko on oikeasti
naamioitu aliavaruuskanava suoraan kirjoittajalle.
   

edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava