edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Reliikki

Kari Tossavainen


    
Minä otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista.

- Nautintojen kera vai ilman?
- Naatitaan naatitaan, kuten täällä päin on tapana sanoa.
- Siinä tapauksessa saanen suositella erästä paikkaa Kolmen morsiamen lohkolta.
- Sopii, missä päin tämä mesta tarkalleen ottaen sijaitsee?
- Idun aukiolla. Ravintolalla ei ole nimeä, mutta se markkinoi palvelujaan sinisillä aalloilla.
- Mielikuvanaan mikä?
- Ulapalle purjehtiva laiva auringonlaskun aikaan.
- Ei erityisen omaperäistä.
- Ei, mutta nautintojen suhteen paikka on kokemisen arvoinen.
- Sopiiko huomenna seitsemältä?
- Minä huolehdin pöytävarauksesta.
- Huomiseen.
- Huomiseen.

Olen keräilijä. Kyse ei ole niinkään tarpeesta haalia esineitä ympärilleni, vaan pikemminkin yrityksestä löytää paikkani tästä todellisuudesta. Valtaosan elämästäni olen viettänyt kahden huoneen muodostamassa loukossa. Toinen huoneista on tyhjä lukuun ottamatta rispaantunutta makuupatjaa, jonka onnistuin hankkimaan nyttemmin jo suljetusta vanhantavaran liikkeestä. Minulla oli onnea tai pikemminkin onnen mahdollistavia suhteita. Kuka tahansa suhdanteista vähääkin perillä oleva tietää, ettei patjoja ole enää saatavilla. Patjoihin pätee sama realiteetti kuin muihin aitoihin esineisiin - ne häviävät, poistuvat markkinoilta, unohtuvat ihmismielistä. Eräs puolituttu minä väittää, että joka päivä, ilman että kiinnitämme siihen mitään huomiota, katoaa tuhatkunta käsitettä, nimeä, esinettä tai asiaa. Totta kai tilalle tulee uusia, mutta vääjäämätön kehitys köyhdyttää todellisuutta, ajaa meidät päivä päivältä ahtaammalle.

Asuntoni toinen huone, se missä vietän valtaosan ajastani on omistettu katoavien asioiden ja esineiden muiston vaalimiseen. Älkää ymmärtäkö minua väärin, tarkoitukseni ei ole millään muotoa kerskua - tottahan keräämäni kokoelmat ovat juuri niin suppeat kuin ne vain yhden ihmisen ponnistelujen tuloksena voivat olla. Tällä yksityismuseolla on merkitystä yksinomaan minulle. Tosiasiassa keräämäni esineet kertovat, eivät vain varallisuuteni rajallisuudesta, vaan ennen kaikkea pyrkimysteni toivottomuudesta. Tavoittelen metsää puineen, saan kynsieni alle tikkuja - siinä se vähemmän runollisesti ilmaistuna. Mutta on sentään jotain, mistä voin olla ylpeä. Kunnianhimoisimman keräilykohteeni osalta tiedän onnistuneeni koko lailla hyvin.

Säilytysarkut vievät yli puolet huoneen tarjoamasta tilasta. Arkkuja on kolme ja ne on asetettu rinnakkain huoneen perälle. Aina kun tunnen tarvetta tarkastella intohimoni kohteita tai kun, mitä tosin tapahtuu äärimmäisen harvoin, joku harvoista tutuistani pyytää minua esittelemään kokoelmaani, panen alulle prosessin, joka nostaa arkuissa vallitsevan lämpötilan useilla sadoilla asteilla. Sulatusvaihe kestää tunnin, minkä jälkeen voin avata haluamani arkun kannen ja poimia partaanihappohöyryjen keskellä olevat läpinäkyvät säilytyskonsolit huoneeni pöydälle tarkasteltaviksi.

Silmäillessäni noita pöydälle nostamiani menneisyyden jäänteitä, koskettaessani niitä, ihaillessani niiden tarkoituksenmukaista muotoa ja rakennetta tunnen ennen kaikkea kaipausta mutta yhtä lailla surua. Ymmärrän jääneeni jostain paitsi. Kuten olettaa sopii, keräämäni aineisto on luokiteltu kielletyksi, yhteiskuntamoraalin vastaiseksi. Syväjäädytyksessä olevat esineet edustavat kiusallista muistoa, josta valtaenemmistö haluaa päästä lopullisesti eroon. Vain kaltaiseni jääräpäiset keräilijät haraavat tuota pyrkimystä vastaan, intohimoamme polttoaineena käyttäen me kaikin olemassa olevin keinoin jatkamme kokoelmiemme kartuttamista. Omalta osaltani on tosin sanottava, etten ole enää pitkään aikaan onnistunut hankkimaan uusia yksilöitä kokoelmaani. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi niihin varaa. Ainahan voi käydä vaihtokauppaa. Sattuu vain olemaan niin, ettei hyväkuntoista tavaraa ole enää saatavilla. Keräilijät eivät kokoelmistaan luovu, elleivät sitten pakon edessä, eikä uusia luokittelemattomia esineitä putkahda tyhjästä esiin. Aika tekee työtään ja tässä tapauksessa valtaväestön hyväksi.

Arkkujen lisäksi tässä asuntoni toisessa huoneessa on pöytä ja tuoli. Toisinaan istun pää pöydälle laskettuna ja kuuntelen arkkujen vaimeaa hurinaa asuntoni hiljaisuutta vasten. On kuin ulkopuolista maailmaa ei olisi, ainoastaan minä ja kokoelmani. Aina lopulta ilmaantuu jokin häiriötekijä pakottaen minut sukeltamaan ylös horroksesta. Vastahakoisesti kohotan pääni pöydältä, avaan silmäni ja otan paikkani tästä näkyvästä pimeydestä.

Saavun Kolmen morsiamen lohkolla sijaitsevaan paikkaan ennen minää. Tarjoilija - luomi vasemmassa poskessa, kiharat mustat muovihiukset ja voimakas leuka - ohjaa minut nurkkapöytään salin peräosaan. Istuudun alas ja seuraan katseellani, miten tarjoilija puikkelehtii pöytien väistä ottaen mennessään vastaan muutaman lisätilauksen ennen katoamistaan henkilökunnan mustaan aukkoon. Paikka on ymmärrettävästi puolityhjä. Useimmat ihmiset ovat jo sulkeutuneet asuntoihinsa paapoakseen toisiaan. Käyn hajamielisesti läpi kunkin pöytäkunnan, en näe heissä mitään syytä innostua. Tunnen oloni jossain määrin hermostuneeksi. Miksi minä pyysi tätä tapaamista? Meillä ei ole keskenämme mitään yhtymäkohtia, emme ole tätä ennen edes tavanneet toisiamme. No tässä sitä joka tapauksessa ollaan. Kaikesta tulevasta saan syyttää ainoastaan itseäni, ainahan olisin voinut kieltäytyä tapaamisesta.

Minä ilmaantuu paikalle parikymmentä huokausta myöhemmin. Hemmo on pukeutunut hopeanharmaaseen väljään asuun, joka laahuksineen synnyttää mielikuvan jättiläissokeritoukasta. Mielleyhtymä todentuu tarkkanäköisyydeksi minän istuutuessa pöytään. Seuralaiseni otsassa on kuin onkin sokeritoukan kuva. Joka ikinen kerta kun minä kurtistaa kulmiaan tai muutoin elehtii kasvolihaksillaan otsassa oleva kuvajainen herää eloon ja näyttää liikkuvan. Klaanitunnusta lukuun ottamatta minässä ei ole mitään ulkoisesti kiinnostavaa. Soma luomi vasemmassa poskessa, paljaaksi ajeltu pää ja voimakas eteenpäin työntyvä leuka. Tehtyään olonsa kotoisaksi minä suo viimein täyden huomionsa minulle.

- Pelkään pahoin että annoin odottaa itseäni.
- Sellaista sattuu.
- Joko olet jättänyt tilauksen?
- En, ajattelin että teemme sen yhdessä.
- Sepä huomaavaista. Miten on, tilaammeko yhteisen nautinnon?
- Paikan tarjonnan tuntien suosittelen sitä.
- Mikäpä siinä sitten.

Tilausta varten käännymme paikan kontaktiseinää päin. Hetken seinän suuntaa elehdittyämme olemme valmiit jatkamaan tunnustelevaa vuoropuheluamme. Koska minä arkailee, ei osoita suoranaista aktiivisuutta, otan aloitteen omiin käsiini, olkoonkin että se on vastoin hyviä seuraelämän tapoja.

- Jouduitko tulemaan pitkänkin matkan?

Minä empii ja vastaa lopulta ennalta arvattavan epämääräisesti.

- Tulin joen ali. Sain vaihtaa neljästi linjaa. Temppeliaukion asema oli täydessä kaaoksessa. Oli tapahtunut onnettomuus.
- Tiedän mitä tarkoitat. Kuljen aika ajoin Temppeliaukion kautta. Kerrassaan epämiellyttävä paikka.
- Nimenomaan.
- Muutoin matka oli onnistunut?
- Oikein onnistunut. Oli jännittävää lähteä tähän suuntaan. En ole liiemmin liikuskellut näillä nurkilla.
- Ymmärrän.
- Sinä ilmeisestikin viihdyt näissä piireissä?
- Ei tässä mitään valittamista. Koti on aina koti, sijaitsipa se sitten missä tahansa.
- Aivan.

Keskustelu tyrehtyy. Pälyilemme paikan muita asiakkaita, jotka eivät kuitenkaan tarjoa aihetta jatkaa vuoropuhelua. Pelastus ilmaantuu tarjoilijan hahmossa. Hartaan hiljaisuuden vallitessa seuraamme, miten tarjoilija vankkaa ammattitaitoa osoittaen asettaa eri väriset geometriset kuviojuuret pöydän keskelle. Saatuaan sommitelman valmiiksi tarjoilija nyökkää ja poistuu paikalta.

- Näyttää oikein hyvältä. Voinemme aloittaa.

- Ilman muuta, ja jos saan ehdottaa, niin kokeillaan ensin punaisia kolmioita.

Punaiset kolmiot liikahtavat, siirtyvät viiveettä pöydän keskiöstä tarjoilupisteisiin. Tästä se alkaa: NAUTINTO. Muodolleen uskollisena kolmio avautuu terävänä tilana, alkusysäystä seuraa henkeäsalpaava avartuminen, pyramidiluonnon taivaallinen henkäys. Tästä eteenpäin jatkamme omia mieltymyksiämme seuraten sinisiin palloihin, valkoisiin kuutioihin, vihreisiin rakeisiin, keltaisiin puolikuihin ja mustiin lieriöihin. Tämän tästä ääni suosittelee jotakin väriä, tarjoaa tiettyä kuviota tai niistä syntyvää yhdistelmää. Tämä on hyvä! Kokeile tätä! Miten suloista! Et voi olla kokeilematta! En ole koskaan saanut mitään tämän veroista! Mikä nautinto! Syötä lisää vihreää! Vaihdatko lopun kolmiosta lieriön tähteisiin? Uskomatonta! Mikä nautinto!

Tarjoilija ilmaantuu paikalle mahdollista lisätilausta tiedustellen.

- Tämä riittää tällä erää. Olemme enemmän kuin tyydytettyjä.

Tarjoilija nyökkää kiitokseksi ja poistuu. Minä nojautuu tuolissaan, päästää suustaan nousevan äänen: aaamh. Minä on toden totta tyytyväinen kokemaansa.

- Kylläpä se meni jäseniin. Nyt olisi paikallaan pienet torkut.
- Täällä on looseja, jos haluat mennä hetkeksi pitkällesi.
- Todellako? Tämä paikka ylittää kaikki odotukseni.
- Luulit tätä jonkin sortin räkäläksi?
- No sinne päin. Eihän paikalla ole edes nimeä, luokituksesta puhumattakaan.
- Menee useampi vuosi ennen kuin viranomaiset myöntävät nimen. Siihen asti uutukaisen on tultava toimeen maineellaan.
- No tällä paikalla ei liene sen suhteen ongelmia.
- Ei totisesti. Nimen myötä tulevia lieveilmiöitä minä tässä suren.
- Miten niin?
- Viimeistään nimen myötä tästä paikasta tulee huippusuosittu, ja se taas tietää hintojen nousua. Jonakin päivänä minulla ei enää ole varaa käydä täällä.
- Niinkö luulet.
- Se on fakta. Niin on käynyt ennenkin.
- No sinä löydät aina uuden paikan.
- Pakkohan minun on.
- Melkein kadehdin sinua, olet alituiseen muita edellä.
- Ei se ole niin mielekästä kun voisi kuvitella - eläminen jatkuvassa epävarmuudessa. Joskus sitä toivoo voivansa suunnitella elämää seuraavaa päivää pidemmälle.
- Ehkä minä voin auttaa sinua siinä.
- Millä tapaa?
- Minulla on tarjota sinulle jotakin ainutlaatuista.
- Ja mitähän tuo jotakin mahtaa olla?
- Sopimus jonka eräs minä haluaa solmia kanssasi.
- Senkö vuoksi tämä tapaaminen?
- Kyllä.
- Sopimuksen toinen osapuoli et siis ole sinä?
- En, toimin ainoastaan välikätenä.
- Mitä tämä sopimus pitää sisällään?
- Vaihtokaupan.
- Vaihtokaupan. Mitä vaihdettavaa minulla voi olla? Tuskin kukaan minun risaisesta patjastani on kiinnostunut.
- Siitä ei todellakaan ole kyse.
- Mistä sitten?
- Muistosta.
- Muistosta?
- Sinulla on muisto, jonka edustamani minä haluaa.
- Sepä mielenkiintoista. Entäpä jos kerron etteivät muistoni ole kaupan.
- Aina on mahdollista neuvotella.
- Tässä tapauksessa se olisi ajan haaskausta. En luovu mistään hinnasta muistoistani. Ne kuuluvat yksinomaan minulle.
- Entä jos edustamani minä tarjoaa vastineeksi jotakin sellaista, mistä olet tähän saakka vain unelmoinut?
- Mitähän se voi olla?
- Me tiedämme sinun keräilyharrastuksestasi.
- Keräilyharrastuksesta?
- Sinun ei tarvitse esittää tietämätöntä, edustamani henkilö tietää sinusta kaiken oleellisen. Hän tuntee asuntosi jokaisen sopukan, tietää syväjäädytysarkuista ja niiden sisällöstä.
- Oletko sinä viranomainen?
- Jos olisin, sinut olisi jo ajat sitten pidätetty, kokoelmasi takavarikoitu ja tuhottu.
- Mitä sinä sitten haluat?
- Kuten jo sanoin, edustamani minä haluaa tehdä kanssasi vaihtokaupan josta te molemmat hyödytte.
- Entä jos kieltäydyn?
- Siihen sinulla on täysi oikeus. Se vain olisi tyhmää, etenkään kun et edes vielä tiedä, mistä tässä kaupassa on kyse.
- Mikä voi olla muistoja arvokkaampaa?
- Sitä sinun pitää kysyä keräilijäminältäsi.
- Etkö aio antaa vihjettä?
- Se ei ole minun vallassani. Parin päivän sisällä saat nootin, josta selviää tapaamisajankohta sekä toimeksiantajani osoite. Jos ilmaannut paikalle, saat kuulla mistä tässä tarkalleen ottaen on kyse.
- Entä jos en saavu paikalle?
- Mieti tarkoin, onko sinulla siihen varaa.
- Pitänee miettiä.
- Oli mukava tavata. Minä huolehdin maksusta. Jos tarvitset kyydin, voimme mennä samaa matkaa.
- Kiitos mutta ajattelin kävellä.
- Selvä, ja kukapa tietää ehkä me vielä tapaamme.
- Ehkä.

Matkalla tapaamiseen olen pakotettu kulkemaan kolmenkymmenenseitsemän lohkon läpi. Muutamat niistä tuottavat fyysisiä tunnisteita. Lohko 91 eli Paraneva haava lähettää signaalinsa nivusiin, korviin ja selkäytimeen. Viestin sanoma ei jää epäselväksi: Sinulla ei ole tänne mitään asiaa, pysy poissa muukalainen! Muukalainen - mikä vitsi. Lohko 144 eli Sakea tuma on puolestaan kehityslohko, ja sen tarjoamista mahdollisuuksista saan tuntuman valjastettujen huulieni välityksellä. Mieli sanoja loihtimaan, hampaat ajatusten kuoria jauhamaan. Jauhoista valmistan teen, sen tarjoilen kera ylistyksen: Täydellisestä yhä täydellisempään, iduista versoo ymmärrys.

Seuraavan lohkon rajalla koittaa vapaus: turta välinpitämättömyys valtaa mielen, ruumis rentoutuu, valahtaa kasaan. Olen kuin sisältä päin kasvava reikä, jolla ei ole aikomustakaan parsia itseään kokoon. Lopulta ilmaantuu mielikuva: lehtipuu täydessä ruskan loistossaan. Puun lajiketta en tiedä, ja miten voisinkaan tietää - käsitteet katoavat, menettävät merkityksensä. Se mikä oli ennen tämä on nyt tuo.

Jos minä haluaa muiston, ottakoon puusta tallentuneen kuvajaiseni. Se on omalla tavallaan vaikuttava. Odotin kunnes olin yksin. Tilaisuuden viimein koittaessa asetin käteni puun rungolle ja sivelin sen pintaa. Elämä, jonka kohtaamista olin palavasti odottanut, osoittautui pettymykseksi. Elämä salli käteni liukua runkoaan pitkin, siinä kaikki. Kuin mikä tahansa kohtaaminen. Sitten mieleeni hiipi epäily: ehkä he ovat valehdelleet minulle, ehkei kyseessä olekaan elävä puu vaan keinotekoinen jäljitelmä. Anna olla, jätä täydellisyyden tavoittelu sikseen, tyydy siihen mitä sinulle tarjotaan. Tästä jää kaunis muisto: käsi puun pinnalla, ruskan väreissä hehkuvat lehdet, kuin toisistaan riippumattomat liekit. Tämän minä haluan muistaa.

Lohko 136 Merellinen idylli on niin ikään asiattomilta suljettu, mutta muistoani janoavan minän myötävaikutuksella jään lohkon asemalle, jolle lisäkseni ruumiillistuu ainoastaan kumaraselkäinen vanha nainen. Nainen tuijottaa minua avoimen epäilevästi. Soma, mustaa karvaa työstävä luomi vasemmassa poskessa, vaaleanpunaiset hartioille ulottuvat hiukset ja voimakas leuka, joka nykii levottomuutta tai närkästystä ilmentäen. Olen jo aikeissa lähestyä naista, kun eukko äkkiä kääntyy poispäin ja haihtuu tiehensä. Olen yksin asemalla, joka kerran oli meren pohjaa. Siitä lohkon katteettomia lupauksia tarjoava nimi.

Puutarha tuoksuu jasmiineille. Puutarha tuoksuu jasmiineille, koska nenä kertoo niin. Tämä tuoksu on jasmiini, siitä ei ole epäilystäkään. Ja vaikka tuoksun tuottajat, kukat puuttuvat, ei se estä minua tuntemasta jasmiinien henkäyksiä puutarhan käytävillä kuljeskellessani. Erään käytävän varrella on käsin tehty puupenkki. Ennen kuin istuudun penkille tunnustelen sormilla hyväksikäytettyä puuta. Sieltä täältä maali on rapissut, penkin selkänojassa on pienen pieniä halkeamia. Näistä kauneusvirheistä huolimatta penkki on omaisuuksien arvoinen. Mitä tulee itse puutarhaan, kertoo se vaikuttavuudessaan vielä näkymättömissä pysyttelevän minän yhteiskunnallisesta asemasta. Tarjolla on kaikkea mitä tasokkaalta puutarhalta voidaan vaatia: sulavien pintojen alati jatkuva leikki, itseään täydentävät muodot, värähtelevät värit sekä soiva tuuli.

Minä ilmaantuu paikalle liskoa jäljittelevään trygiin pukeutuneena. Harmaa kokoparta kätkee sisäänsä vasemmassa poskessa olevan luomen. Voimasta ulospäin työntyvää leukaa parta sitä vastoin korostaa. Kihariin liki olkapäille ulottuviin hiuksiinsa minä on asetellut soivia koruja. Asemastani epävarmana nousen ylös penkiltä ja nyökkään tervehdykseksi.

- Sinulla on täydet vieraan oikeudet tällä hallinnoimallani alueella. Meitä ei häiritä.
- Kiitos siitä. Nämä käynnit oman lohkon ulkopuolella ovat sangen epämiellyttäviä kokemuksia.
- Pitää paikkansa. Vierailuja varten saa tehdä turhauttavan paljon valmisteluja.
- Aivan.
- Tätä nykyä, kun velvollisuuksia ei juurikaan enää ole, vietän enenevässä määrin aikaani täällä luonnon keskellä.
- Mikäpä sen mukavampaa.
- On olemassa vanha sanonta: Mikään ei ole niin tärkeää, kuin puutarhanhoito.

Olen yrittänyt pitää tuosta viisaudesta kiinni. Tyydyn nyökkäämään
vastaukseksi. Minä silmäilee ympärilleen kuin varmistuakseen, että puutarhan
elementit ovat viimeistä piirtoa myöden sopusoinnussa keskenään.

- Nyt kun olet tutustunut puutarhaan, voimme mennä sisälle. Nautintoa en valitettavasti voi tarjota, mutta jos haluat, annan mukaasi suosituksen johonkin täkäläiseen ravintolaan.

- Jätän ne houkutukset tällä kertaa väliin.
- Niinkö? Meillä täällä Merellisessä idyllissä on tasokkaita paikkoja. Tutut ovat kehuneet etenkin Sinistä riuttaa ja Hellää syvännettä. Omakohtaisia kokemuksia minulla ei tosin niistä ole. Minulle riittää tämä puutarha sekä harrastukseni, joista keräily on noussut ylivoimaisesti tärkeimmäksi.

- Sinä keräät muistoja?
- Kyllä, niitäkin.
- Välittäjän kertomasta ymmärsin, että tämän nimenomaisen tapaamisen syynä on jokin muisto, jonka haluat minulta omia.
- Olet ymmärtänyt oikein.
- Mikä saa sinut olettamaan, että minä luopuisin omastani?
- Vaihtotavara jota tarjoan.
- Vaihtotavara?
- Aivan. Todellinen keräilijä on friikki, ja se sääntö pätee uskoakseni myös sinuun. Minulla sattuu olemaan jotakin sellaista, mitä sinä et kykene vastustamaan.
- Mitähän se mahtaa olla?
- Kerron esineestä tarkemmin sisällä, enkä vain kerro vaan esittelen sen sinulle.
- No mennään sitten.
- Tätä tietä, ole hyvä.

Puutarhan huomioiden minän talo on yleisilmeeltään vaisu. Huoneita on kymmeniä, mutta huoneet on ikään kuin jätetty oman onnensa nojaan, niistä puuttuu elämä. Kuin pitkään ja hartaasti haudottuja munia, joista ei sitten syntynytkään mitään. Useimpia huoneita ei ole edes valaistu. Ne harvat esineet ja huonekalut jotka hahmotan pimeässä ovat paksun pölykerroksen peitossa. Erään huoneen katosta roikkuu kyynelkristallikruunu, jonka kristallit ovat tosin auenneet ja vuodattaneet suolaisen kyynelvetensä. Mitä todennäköisimmin kattokruunun kristallikyyneleet putosivat jo kauan ennen kuin minä sai esineen haltuunsa. Sellaisenaankin kattokruunu on joka tapauksessa upea ilmestys.

Äänetön vaelluksemme huoneesta toiseen päättyy kirkkaasti valaistuun kolmion muotoiseen tilaan, jonka ainoa huomion arvoinen yksityiskohta on huoneen keskellä seisova lasista ja teräksestä valmistettu suippo esine. Tannebaumin katalogin ulkoa opetelleena tunnistan esineen vaivatta puhelinkopiksi. Itse puhelin on paikallaan kopin seinässä, mikä nostaa kopin keräilyarvoa. Kierrän esineen kahteen kertaan ympäri saaden käsiini nokea ja pölyä.

- Vaikuttava.
- Yhdentekevä kapistus.
- Miksi sitten.
- Astu sisään.
- Sisään?
- Ovi ei ole lukossa.

Ovi avautuu saranat narahtaen. Kopin sisäkatossa palaa vihreä merkkivalo. Ennen kuin ennätän kummastella valon käyttötarkoitusta, minä astuu perässäni koppiin ja sulkee oven. Kaikeksi onneksi koppi on sen verran tilava, ettemme kosketa toisiamme. Epämiellyttävää joka tapauksessa.

- Nosta luuri.

Käskyt olen oppinut tunnistamaan. Tartun mustasta liki vaaleanharmaaksi käpälöityyn johdon päässä roikkuvaan muovin kappaleeseen, joka tuo erehdyttävästi mieleen luun. Vuosien ajan minulla oli asuntoni seinällä ihmisen luurankoa esittävä juliste, joka sittemmin varastettiin. Nyt tapahtuu jotakin. Puhelinkoppi ja me sen mukana vajoamme huoneen lattian läpi aina seuraavaan kerrokseen.

- Puhelinkopiksi naamioitu hissi, kerrassaan mainiota.
- Pelkkä varotoimenpide, keräilijä ei voi olla koskaan liian varovainen.
- Täällä alhaalla lienevät teidän varsinaiset kokoelmanne?
- Kyllä, näiden ovien takana.

Valittavana on kahdeksan keskenään täysin samannäköistä ovea.

- Ei kai minun sentään tarvitse valita.
- Ei toki. Minä toimin oppaana. Tästä näin, astu sisään ole hyvä.

Tuhkalamppujen harmaassa valossa kylpevään huoneeseen on sijoitettu kuusi säilytysarkkua, joista jokaiseen mahtuisi vaivatta minun kaikki kolme arkkuani. Arkut ovat lajinsa valioita. Automaattinen valvontajärjestelmä estää arkkujen sisällön sulamisen jopa voimavirran katketessa. Arkut on niin ikään mahdollista jakaa erillisiin osiin, mikä oleellisesti helpottaa sisällön tarkastelua. Arkkujen kyljessä olevien mittarien ja juoksevien koodilukujen tarkoitusta saatan vain arvailla. Mitä ilmeisimmin niiden avulla käyttäjä voi varmistua, että kuhunkin arkkuun tallennettu aineisto on turvassa.

- Miten tilavia nämä ovat?
- Yli 30 000 litraa kukin.
- Melkoinen tila täytettäväksi.
- No jaa, uuden arkun tilaus on jo vetämässä.
- Mitä ne pitävät sisällään?
- Kaikenlaista kiehtovaa. Mutta tämän nimenomaisen arkun sisällön uskoisin kiinnostavan sinua. Täällä on tarjoamani vaihtokauppatavara.
- Se on nopeasti selvitetty.

Minä käynnistää arkun kannen avausmekanismin. Vaimea surina ja höyry täyttävät huoneen. Minä odottaa hetken, pujottaa olkapäähän saakka ulottuvan suojakäsineen oikeaan käteensä ja astuu avoimen arkun ääreen. Kurkotus, käsi sisään kylmyyteen ja minä kohottaa näkyviin säilytyskonsolin.

- Mitä siinä on?
- Ihmispaska, uloste, kakka, pökäle, kokkare, sonta, torttu, läjä - mitä nimeä sinä sitten tapaatkin näistä käyttää.
- Kyllä minä aina paskan tunnistan, mutta mikä siitä tekee ainutkertaisen. Minulla on, kuten hyvin tiedät, kattava kokoelma ihmisen ulosteita.
- Niin, mutta mitään tähän verrattavaa sinulla ei ole. Tämä on blondin paska.

Se mikä katoaa, lakkaa olemasta saa osakseen tahrattomuuden ja viattomuuden sädekehän. Kaikista mahdollisuuksista valitsin ihmisulosteet. Ne muistuttavat maailmasta, jossa ihminen oli vielä osa luontoa, siitä riippuvainen. Niinpä jokainen tähän päivään saakka säilynyt ihmisuloste on ihme, miljoonan kirkkaan ajatuksen, uhrauksen ja teon summa. Mistään tämän kaltaisesta en ole kuitenkaan koko keräilijän urani aikana uskaltanut edes uneksia.

- Minunko pitäisi uskoa, että se on aito?
- Voit tarkistaa asian Walterin testillä.
- Onko laite täällä?
- Tuolla nurkassa.
- Hyvä, teen testin saman tien.

Asetan lasikonsolissa olevan muumioulosteen mustan levyn päälle joka kosketuksesta aktivoituu. Laite pyörähtää kolmesti akselinsa ympäri antaen ensimmäiset tiedot analysoitavasta ulosteesta, sen rakenteesta, aineosista, erilaisista ravinteista ja kuiduista. Seuraavaksi laite ilmoittaa, mitä ulosteen tuottanut ihminen on nauttinut ravinnokseen. Vettä, ananasmehua, kokojyväruisleipää, taateleita, soijaa, papuja, suolaa, maissia, levää, tomaatteja ja oliiviöljyä. Viimeisenä tulevat tiedot ulosteen tuottajasta. SUKUPUOLI: nainen IKÄ: 39-vuotta IHONVÄRI: vaalea PITUUS: 167 cm PAINO: 57 kiloa HIUSTENVÄRI: vaaleat ARVIOITU ELINIKÄ: 98 vuotta. Paska on aito, siitä ei pääse mihinkään. Walterin testit ovat erehtymättömiä. Nostan lasikonsolin silmieni tasalle ja tarkastelen ulostetta. Kuin taidokkaasti valmistettu koru. Sellainen se onkin, ihmisruumiin muovaama helmi.

- Testi sai sinut vakuuttuneeksi tavaran aitoudesta, vai kuinka?
- Niin uskomattomalta kuin se tuntuu, minä toden totta pidän kädessäni aitoa blondin paskaa.
- Paskaa joka voi olla pian sinun.
- Minä en vain käsitä, miten joku suostuu luopumaan tästä valioyksilöstä.
- Minulle se on pelkkä kauppatavara. Kokoelmaan jää sitä paitsi toinen blondin tuottama jätös.
- Kaksi blondin paskaa! Tämän täytyy olla unta.
- Tottahan niiden hankkiminen on vaatinut erinäisiä ponnisteluja. Itse asiassa tiedän itseni lisäksi ainoastaan yhden keräilijän, jolla on hallussaan aidon vaaleaverikön uloste.
- Ja silti sinä olet valmis luopumaan omastasi.
- Tästä nimenomaisesta pötkylästä kyllä.
- Sinä et mitä ilmeisimmin kuulu pyhän blondin kultin seuraajiin?
- En.
- Ymmärrän, se jossain määrin selittää, miksi yksittäinen muisto voi olla sinulle blondin paskaa arvokkaampi.
- Tulkitsinko oikein, että olet sittenkin kiinnostunut vaihtokaupasta?
- Mahdollisesti. Minkä muiston sinä haluat?
- Sitä minä en aio sinulle kertoa.
- Mikset?
- Sopimus edellyttää, että saan poistaa muiston, ilman että sinä ennalta tiedät mistä muistosta on kyse.
- Ymmärrän.
- Miten on, vieläkö olet halukas tekemään vaihtokaupat?
- Annan vaikka kolme muistoa tästä kaunottaresta.
- Friikki on aina friikki. Sinä totisesti olet aitoa keräilijäainesta.
- Mitäpä ihminen luonnolleen voi.
- Voimme siis lukita päätöksen?
- Lukitaan vain.

Sopimus on syntynyt. Muiston siirto itsessään tulee olemaan pelkkä rutiinitoimenpide. Minä ei kuitenkaan pidä siirron kanssa mitään kiirettä. Isännän itsevarmuudella minä siirtyy arkkujen äärestä seinää kohti, tekee kädellään sulavan lukkoliikkeen, jonka seurauksena kappale seinää liukuu syrjään paljastaen uuden huoneen. Valojen syttyessä minä puhkeaa puhumaan. - Voit pitää tätä kaupan kylkiäisenä. Vain harvat ja valitut ovat saaneet tutustua yksityisgalleriaani. Sinulle suon tämän mieluusti. Tutustu kokoelmaan kaikessa rauhassa. Kun olet valmis, hoidamme muiston pois päiväjärjestyksestä.

Astelen minän ohi näyttelyhuoneeseen kohti lähintä esinettä. Rungon hiusmurtumista huolimatta laite on ilmeisen hyväkuntoinen. Asiaan vihkiytyneenä tiedän pääpiirteet laitteen historiasta. Malli, osien muotoilu sekä etenkin posliinin rakenne ja väri paljastavat kaiken oleellisen. Ainoastaan se, ketkä laitetta ovat aikojen saatossa käyttäneet, jää hämärän peittoon. Säiliön päällä olevaa nuppia painaessani voin miltei kuulla huuhtoutuvan veden äänen. Nostan suojakannen ylös nähdäkseni istuinrenkaan. Rengas on valmistettu muovista. Pöntön pohjalle asennettu hologrammi luo mielikuvan väräjävästä vedestä. Tätä on pakko kokeilla. Juhlallisin elein asetun laitteen äärelle selkä sitä vasten, arvioin etäisyyden ja istuudun renkaan päälle koko painollani. Mitä ihmiset mahtoivat ajatella tässä istuessaan? Kävivätkö he mielessään läpi jonkinlaisen sisäisen rituaalin vai keskittyivätkö he yksinomaan ruumiintoimintoihinsa? Merkillinen laite, mielen ja ruumiin puolueeton kohtauspaikka. Ylösnoustessani panen merkille metallikilven, joka on kiinnitetty istuimen jalkaosaan. Ido wc-pytty, mallia luxus oriental DX 3700.

Seuraavaksi vuorossa ovat wc-paperit ja bideesuihkut. Paperivalikoimassa on esillä kymmeniä tuotteita, jotka eroavat toisistaan niin värin kuin paperin koostumuksen osalta. On kierrätyspaperista valmistetuista karhiaisista aina samettisiin paperilaatuihin. Yksilölliset tottumukset ja hinta lienevät olleet määräävinä tekijöinä, kun ihmiset ovat tuotteita valinneet. Wc-paperi- ja bideesuihkukokoelmaa tutkisi vaikka kokonaisen päivän, mutta koska minulla ei ole rajattomasti aikaa, siirryn eteenpäin.

Useimmat haihdutinmallit näyttävät erehdyttävästi hyönteisiltä. Kokemus ei liene ollut järin miellyttävä, kun liki sentin pituinen keinoötökkä on kulkeutunut joko suun tai peräsuolen kautta mahalaukkuun. Ensimmäisen sukupolven haihdutinmallit osoittautuivat toimintamekanismeiltaan puutteellisiksi, pahimmillaan ne olivat suoranainen uhka käyttäjänsä terveydelle. Sen sijaan, että haihdutin olisi muuntanut ruuansulatuselimistössä ulosteeksi prosessoitumassa olleen ravintoaineksen kaasuksi, haihdutin aiheutti kantajalleen voimakasta oksentelua ja ripulia. Haihduttimia kehittäneet yritykset eivät kuitenkaan antaneet periksi, olihan niillä lääketieteellisen komission yksimielinen tuki puolellaan. Kehitystyötä jatkettiin. Toisen sukupolven haihduttimet osoittautuivatkin edeltäjiään luotettavammiksi ja ennen kaikkea käyttäjäystävällisemmiksi. Sota ulosteita ja ulostamista vastaan, kuten haihduttimien puolestapuhujat mottonsa ilmaisivat, oli vääjäämättä kääntymässä ihmisen voitoksi. Todisteet olivat kiistattomat - hajuhaitoista päästiin eroon, ja mikä tärkeintä laitteita testanneista enää vain viidellä prosentilla ilmeni jonkin asteisia terveydellisiä haittavaikutuksia. Lukua pidettiin rohkaisevana haihduttimien massatuotannon käynnistämistä silmälläpitäen.

Haihduttimien laillistamisen jälkeen ulostaminen säilyi enää erilaisten marginaaliryhmien sekä niiden yksittäisten kansalaisten keskuudessa, jotka terveydellistä syistä eivät kyenneet laitetta käyttämään. Tuon pienen mutta kiusalliseen asemaan joutuneen väestönosan asema parani, vasta kun haihduttimet korvattiin sikiöaikana suoritetulla lääketieteellisellä operaatiolla. Sukupolvi sukupolvelta ihmisen mahan fysiologia kävi läpi sarjan huikeita muutoksia. Ohutsuoli surkastui murto-osaan alkuperäisestä, kun taas paksu- ja peräsuoli katosivat tyystin ihmisen sisäelinten kartalta. Ensimmäisen peräaukottoman lapsen syntymää juhlittiin avoimesti, ei vain yksittäisenä lääketieteellisenä voittona vaan ennen kaikkea voittona ihmistä kahlitsevista biologisista lainalaisuuksista.

Haihdutinkokoelman yhteyteen liitetty historiallinen katsaus ei itsessään ole järin mielenkiintoinen. Ulostefriikkinä olen jo entuudestaan tietoinen niistä historiallisista kehityslinjoista, jotka ovat johtaneet tähän päivään. Näyttelyn kiinnostavinta antia ovat itse haihduttimet. Sillä vaikka haihduttimia on yhä vapailla markkinoilla kaupan, niin en koskaan tätä ennen ole nähnyt yhtä laajaa ja ajallisesti kattavaa valikoimaa, mitä minän kokoelma edustaa.

Yksityisgallerian seuraava osasto on omistettu ulostamisen puolestapuhujille, jotka oman turvallisuutensa vuoksi olivat pakotettuja toimimaan maan alla. Ulostamisen puolestapuhujien eli ulostajien, kuten he itseään nimittivät, toiminnan pääpaino oli ulostamisen luonnonmukaisuutta julistaneen propagandan levittämisessä. Ulostajien elinvoimaisimmalta aikakaudelta minän kokoelmassa on mielenkiintoinen ohjelmanpätkä, joka harmittomuudessaan ja aina naurettavuuteen saakka menevässä valistavuudessaan on hellyttävä muisto tuon ajan toisinajattelijoista. Huoneen näyttöseinälle heijastuva esitys on yhä vieläkin kulttimainetta nauttivan SUOLI-tietokilpailun yksittäinen jakso. Tietokilpailun ideana on, että ihmisenmentäviin läpinäkyviin muovisuoliin ahtautuneet kilpailijat, joita tavallisesti on kolme, yrittävät vastata oikein kisan juontajan herra Kakin esittämiin kysymyksiin. Jokaisen oikean vastauksen myötä kilpailija pääsee etenemään radalla yhden suolenmutkan verran. Kisan voittaja on se kilpailijoista, joka ensimmäisenä onnistuu selvittämään suoliradan ja pääsee työntymään kumisen peräaukon läpi raivoisasti taputtavan studioyleisön eteen herra Kakin onniteltavaksi. SUOLI-tietokilpailussa esitetyt kysymykset liittyvät pääasiassa ulostamiseen mutta yhtä lailla muihin ihmisen fysiologisiin toimintoihin. Poikkeuksetta jokaisessa SUOLEN jaksossa esitetään myös kysymyksiä, joissa verrataan keskenään ihmistä ja jotakin valittua eläinlajia. Studioyleisön reaktioista päätellen juuri nuo ihminen vastaan eläin -kysymykset ovat kaikkein odotetuimpia.

Tietokilpailuotoksen lisäksi minän yksityisgalleria tarjoaa laajan valikoiman muuta muinaista propaganda-aineistoa. Olen juuri aikeissa ottaa tarkastelun alle erään ulostusdokumenttifilmin, kun minä ilmaantuu paikalle.

- Olen pahoillani, mutta joudun keskeyttämään tutustumiskierroksesi. Saan vieraan. Kuten hyvin ymmärrät, sinun on sitä ennen poistuttava paikalta.
- Kyseessä lienee joku arvovaltainen taho?
- Aivan, olen odottanut tätä vierailua jo pitkään.
- No minkäs sille sitten voi.
- Mahdollisuuksien mukaan voit joku toinen kerta tehdä loppuun tutustumiskierroksesi.
- Tiedät vallan hyvin, ettei se käy päinsä. Mutta ainahan on muita tapoja sopia asiasta.
- Kuten?
- Vastineeksi keskeytyksestä haluan vielä kerran kokea muistoni.
- Entä jollen suostu siihen?
- Kauppa peruuntuu.
- Entä lukituksen väkivaltaisesta purkamisesta aiheutuvat vauriot?
- En minä niistä piittaa.
- Jättäisit blondin paskan ottamatta?
- Jos on pakko.
- Onko sinusta siihen?
- Sittenhän se selviää.

Minä tuijottaa ohitseni.

- Hyvä on. Seuraa perässä niin pannaan töpinäksi.

Jäykät turpeasuoniset sormet pujottavat langan neulaan. Minun ei tarvitse nähdä nähdäkseni. Kädet kamppailemassa epäonnistumistaan vastaan. Ensimmäinen kirous, toinen, ähinää, langan pää hakee silmää. Helpotuksesta kertova huokaus. Pian alkaa laulu. Matala hyräilevä ääni kasvaa, nyt tulevat sanat, tarina, tarina tarinassa. Olen hiestä märkä, pidätän hengitystä kuullakseni paremmin. On yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Huoneessa on hämärä valaistus. Ei - valo tulee toisesta huoneesta, avoimen oven kautta. Tuijotan verhojen kuvioita, ne säpsähtelevät kuin avoimesta ikkunasta kirkkautta kohti etsiytyneet yöperhoset.

Hän laulaa. Laulussa on työn rytmi, työssä opitun ankaruuden sävelkulku. Pian laulu kuitenkin muuttuu, sitä hetkeä minä odotan. Ääni kuoriutuu, hylkää kotilonsa tavoitellakseen korkeuksia. Yhdellä kertaa tuttu ja vieras ääni. Rakkain ääni maailmassa, tässä ja nyt, minun korviani varten. Aina vanha, haavoittunut ja tyhjiin vuotava. Puristan kädet peiton alla nyrkkiin. Täytyy olla jotakin enemmän, jotakin muistamisen arvoista, ainutkertaista. Kankaan kahinaa, sakset lasketaan pöydälle, tuoli narahtaa. Hän nousee, ottaa kädellään tukea pöydästä ja astelee tömähtävin, kaiuttomin askelin huoneita erottavan eteisen poikki. Kynnyslauta. Teeskentelen nukkuvani. Hän astuu huoneeseen, sulkee ikkunan ja kumartuu vuoteeni puoleen. Avaan silmäni. Hän katsoo minua ja hymyilee.

Paluumatkalla tuijotan kanssamatkustajieni häilyvää merta ja pohdin, miksi toistamiseen kieltäydyin minän tarjouksesta kustantaa minulle, tökerösti asunnostaan häätämälleen kauppakumppanilleen, nautintopitoisen illan jossain sektorinsa tasokkaista ravintoloista. Kaiken kokemani jälkeen olisi totta vieköön ollut enemmän kuin paikallaan hieman rentoutua, antaa häilyvien ajatusten lipua syrjään. Jääräpäisesti minä kuitenkin kieltäydyin.

Ylistetty olkoon se voima, joka estää ihmisiä kulkeutumasta liian lähelle toisiaan. Kasvojen virta soljuu ympärilläni, olen saari virran keskellä. Kasvoja katoaa, uusia ilmaantuu sitä mukaan kun teemme matkaa kaupungin halki, mikään ei muutu. Soma luomi vasemmassa poskessa, voimakas ulospäin työntyvä leuka sekä silmät, joita en osaa sen kummemmin kuvailla. Silmät ovat todellisuutta, eivät totuutta varten.

Antaa olla, tyydyn tähän, käännän katseen kotiinpaluun hetkeen - aarre rintaani vasten avaan säilytysarkun kannen ja lasken konsolin omalle paikalleen kokoelmaan. Vielä hetki kärsivällisyyttä ja olen perillä. Tekisi mieli laulaa, mutta enhän minä osaa yhdenkään laulun sanoja. Avaan suuni mutta sanoja ei tule, kuin nielu olisi parsittu umpeen. Mistä se tulee, tämä pakkomielteinen ajatus laulusta, laulamisesta? Yhä mietteissäni, poskessa olevaa luomea hipelöiden jättäydyn pois kyydistä ja jatkan loppumatkan asunnolle jalan.

   
* * *
Tästä palautelaatikosta voi lähettää kirjoittajalle
palautetta.
   

edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava