edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Herra Jäärän Päivä

Heikki Nevala


    

Herra Jäärän Päivää vietettiin mitä kauneimmassa suvessa, aikana, jolloin kesäiset päivät olivat pisimmillään ja lämpimät yöt lyhimmillään. Ikivanhan perinteen mukaisesti Herra Jäärän Päivä — yksi vuodenajan viidestä juhlapäivästä — sijoittui ajankohdaltaan aivan keskikesän kynnykselle, Kesäaaton Juhlan aatoksi. Tuon kyseisen päivän illan ja yön aikana Herra Jäärä saapui Ikikorven Sydämestä tuomaan metsän kiitoksen korven laidassa asustavien kyläläisten keskuuteen. He olivat menneen talven aikana kovilla pakkasilla ruokkineet metsän eläimiä, lämmittäneet palelevia kihtisiä ja vanhoja puita sekä auttaneet nuoria ja heikkoja taimia kestämään paremmin lumen raskaan painon. Herra Jäärä toi koteihin tullessaan tulevan syksyn sadon suuria ja meheviä tatteja sekä makeita ja maukkaita marjoja, joista kyläläiset valmistivat seuraavan päivän juhla-aterian. Kylän mökkien öisillä pöydillä Jäärää odotti aina pieni kulhollinen hunajalla voideltuja maistuvia kaarnanpalasia, jotka hyväsydämiset asukkaat olivat vierailijaa varten valmistaneet ja niille asettaneet.

Kukaan ei ollut kuitenkaan koskaan suoranaisesti nähnyt Herra Jäärää itseään (tai jos oli, ei siitä ainakaan milloinkaan puhuttu, sillä se ei kertakaikkiaan ollut mitenkään soveliasta kuultavaa). Herra Jäärän Päivänä kyläläiset ummistivatkin silmänsä mielellään aina hyvin varhain, sillä kylän vanhimmat olivat viisaina miehinä ja naisina monet kerrat muistuttaneet, ettei Ikikorven sydänmaiden asukkeja todellakaan oltu tarkoitettu tavallisten kuolevaisten nähtäviksi (ja he, jotka joskus olivat sattumalta Jäärän kavahduttavan varjon mökkinsä ikkunassa tai oviaukossa nähneet vilahtavan, olivat aivan samaa mieltä). Lapsille kerrottiin jääkylmän pelottavalla äänellä Herra Jäärän ahmivan heidät suihinsa, jos se näkisi silkkihapsista edes pienenkin vilauksen myöhäisen vierailunsa aikana. Tuona päivänä kannatti siis todellakin mennä ajoissa nukkumaan.

Kylän reunamilla oli eräs paikka, jossa kasvoi kolme eriskummallisen näköistä kuusta. Ne olivat kaikki väriltään pronssisia, mutta toisinaan niiden tuuheilla oksilla saattoi nähdä myös kullan ja hopean vienosti kimaltelevan kuin kuningas Salomon aarrekammiossa päivän koittaessa. Syksyn ja talven pimeinä öinä nuo puut hohtivat kuin heikkoa ja kalvakkaan aavemaista valoa. Kuuset olivat kooltaan kaksi suurempaa ja yksi pienempi, ja jotenkin ne toivat mieleen yhtenä seisovan perheen. Kylässä kerrottiinkin tarinaa, että tuolla paikalla oli kerran sijainnut pieni mökki, jossa olivat asuneet mies ja vaimo sekä heidän muutaman vuoden ikäinen tyttärensä — ainakin he olivat asuneet erääseen Herra Jäärän Päivään saakka. Kyläläisten keskuudessa liikkuneet vanhat kansantarinat kertoivat myös Herra Jäärän Päivinä puhaltaneista leppoisista tuulista, jotka toivat mukanaan imelän ja humalluttavan suokukan tuoksun Ikikorven laidoilla sijaitsevilta nevoilta. Tuo tuoksu teki kyläläiset tokkuraisiksi heti heidän aamulla herätessään ja vaivutti heidät takaisin uneen jo hyvin varhain iltapäivällä, mutta enää sukupolviin nuo tuulet eivät olleet puhaltaneet, eivätkä suokukat kukkineet.

Kaikista Herra Jäärään ja hänen nimikkopäiväänsä liittyvistä vanhoista uskomuksista, tarinoista ja tavoista huolimatta, löytyi aina toisinaan sellaisia rohkeita ja seikkailunhaluisia sieluja, jotka olivat epäröimättä valmiita työntämään päänsä leijonan avonaiseen kitaan tai juoksemaan suorinta tietä Minotauruksen labyrintin sokkeloihin, sellaisia, jotka välttämättä halusivat nähdä tuon Ikikorven sydänmaiden asukin (ja aina toisinaan saattoivat kyläläiset todeta metsän reunassa kasvavan eriskummallisia kuusipuiden taimia, joiden neulasilla auringon valo kimalteli kuin sulan kullan kaltaisena). Sudenkäpälän perheen jälkikasvun vanhin oli yksi heistä. Vaikka Lume tytär ei ollut iältään kuin vasta hädin tuskin seitsemän vuotta vanha, olivat hänen voimakkaat luonteenpiirteensä jo tuolloin varsin hyvin esillä ja kehittyneet. Hänen salainen tavoitteensa oli jo kolmivuotiaasta saakka ollut Herra Jäärän näkeminen, kun tämä saapui rapistelemaan uinuvan kylän kotimökkien öisen hiljaisuuden keskelle. Mutta Lumella oli tahtonsa toteuttamisen esteenä ainoastaan pieni mutta ratkaisevan laatuinen pulma: aina Herra Jäärän Päivänä Nukkumatti tuntui saapuvan unihiekkansa kanssa aivan liian aikaisin. Ainoastaan muutaman kerran Lume oli onnistunut pysyttelemään hereillä niinkin kauan, että oli ennättänyt nähdä äitinsä asettavan keittiön ruokailupöydälle pienen kulhollisen hunajaisia kaarnanlastuja, ja vain kerran hänen oli onnistunut pinnistellä siihen saakka, että oli nähnyt isänsä hakevan suuren kirveen halkovajasta ja tuovan sen sisälle. Tokihan Lume oli kuullut kerrottavan tarinoita unettavasta suokukan tuoksusta sekä nevoilta puhaltavista tuulista, mutta hän tiesi myös, etteivät ne pitäneet enää paikkaansa, jos olivat koskaankaan niin tehneet.

Edellisenä vuonna Lume oli sitten keksinyt varhaisen uneliaisuuden salaisuuden. Hän oli äkännyt äitinsä vaivihkaa sirottelevan erästä hyvän tuoksuista ja makealta maistuvaa yrttiä Herra Jäärän Päivän illallisen sekaan, mikä Sudenkäpälillä oli yleensä jonkinlaista puuroa. Keväällä hän oli nokkelana tyttönä kysynyt äidiltään, mitä tuo yrtti oikein oli, kun tämä oli opettanut hänelle kultaisia keittotaidon hienouksia sulhasehdokkaiden miellyttämiseksi. Äiti oli naurahtaen ja aivan huomaamattaan paljastanut, ettei sillä ainakaan kannattanut ruokaa maustaa, vaikka se suloiselta maistuikin, ellei sitten halunnut herravieraastaan kesken kaiken torkahtelevaa unikekoa. Äitinsä lausahduksesta Lume muistikin, ettei isä syönyt Herra Jäärän Päivänä yleensä lainkaan illallista. Monesti hän oli vain venytellyt suurieleisen raukeasti pitkiä jäseniään ja todennut olevansa vielä aivan liian täynnä edellisestä ateriasta sekä menevänsä ihan kohtapuoliin nukkumaan. Kuitenkaan koskaan Lume ei ollut nähnyt isänsä menevän vuoteeseen ennen häntä ja hänen pikkuveljeään.

Asia oli siis Sudenkäpälän tyttären mielestä päivän selvä ja pulma ratkaistu. Hän kehitti pienen ja nerokkaan suunnitelman toteuttaakseen aikeensa Herra Jäärän näkemiseksi. Lume ei kuitenkaan pystynyt juonitteluun yksin, vaan päätteli tarvitsevansa myös veljensä apua. Hän kuiskutti aikeensa Seitikin korvaan heidän rakentaessaan kuusijalkaisia hirmueläimiä mökin takapihalla kävyistä ja erilaisista tikunpätkistä, sillä hänelle oli varattu hyvin tärkeä rooli hänen suunnitelmansa käytäntöönpanossa. Selustansa Lume varmisti juuri oikein valitulla uhkauksella ja pontevan havainnollisella esityksellä nevan laidassa kohoavaan suureen muurahaiskekoon hautaamisella ja siellä ikuiset ajat mätänemisellä, jos Seitikki sanallakaan vihjaisi äidille, isälle tai yleensä kenellekään kuiskituista asioista. Poika otti kaiken vastaan hyvin tyynesti ja muovasi samalla kävystä hyvin irvokkaan olion. "Se syö sinut…", hän vain kuiskasi lopuksi ja kiinnitti taideteokselleen groteskin hännän.

Tänä Herra Jäärän Päivänä Lume sitten päätti tekeytyä sairaaksi välttääkseen syömästä illallista. Hän köhi näyttävästi ja valitti suureen ääneen surkeaa oloaan sillä seurauksella, että hänet passitettiin vuoteeseen lepäämään. Tytön ollessa sairaana, hänen äidillään oli aina tapana tuoda hänelle kulhollinen lämmintä vuohenmaitoa, johon oli sekoitettu lääkitseviä ja nukkumista helpottavia unettavia yrttejä. Tämän Lume tiesi vallan hyvin. Illallisaika oli jo melkein käsillä, kun äiti raotti perheen makuutilan ja keittiön oviaukkoa peittävää karkeasta säkkikankaasta kudottua verhoa ja toi tyttärelleen kulhollisen höyryävää ja hyvältä tuoksuvaa vuohenmaitoa. Lume nousi istumaan vuoteelle ja otti kulhon käsiinsä. Äiti jäi odottamaan, että tyttö joisi sen tyhjäksi. Samassa Seitikki alkoi parkumaan hysteerisesti pihamaalla. Äiti huolestui ja porhalsi ulos katsomaan, mikä oikein oli hätänä. Isä kuului hakkaavan puita halkovajassa. Lume käytti syntynyttä tilaisuutta nopeasti hyväkseen ja kaatoi lääkemaidon pois niin, että hänen luultaisiin sen juoneen. Sitten hän sukelsi takaisin vuoteeseen peittojen alle. Ulkoa Lume kuuli ampiaisen pistäneen pikkuveljeään. Hän veti peiton korviinsa ja muisteli, miten he olivat Seitikin kanssa pyydystäneet hyönteisen puurasiaan aikaisemmin aamupäivällä ja miten hän oli lahjonut veljensä kaikilla hunaja- ja pihkakaramelleillaan ottamaan sen käteensä juuri sillä hetkellä, kun hänelle itselleen tuotaisiin vuohenmaitoa. Äidin haettua tyhjän kulhon pois, Lume sulki silmänsä tyytyväisenä. Enää hänen tarvitsi vain teeskennellä nukkuvaa Jäärän tuloon saakka.

Kaikki sujui Lumen suunnitelman mukaisesti ja Sudenkäpälän perheessä katettiin ja syötiin illallinen unettavalla yrtillä höystettynä, kuten aina ennenkin. Tyttöä hieman nauratti, kun hän kuuli isänsä venyttelevän aivan samalla tavalla kuin oli kerran kuullut lehmän venyvän kesäisen apilaniityn siimeksessä. Äiti asetti kulhollisen hunajalla voideltuja kaarnanpalasia keittiön ruokailupöydälle ja isä haki halkovajasta suuren ja painavan kirveen sisälle. Seitikki oli jo kömpinyt nukkumaan hetkeä aikaisemmin, ja hän tuhisikin tyytyväisenä sisarensa vieressä. Pian myös äiti ja isä raottivat makuukamarin verhoa, eivätkä he huomanneet Lumen vain teeskentelevän nukkuvaa. Mutta isä ei asettunutkaan vaimonsa viereen heidän yhteiselle vuoteelleen, vaan hän toi mukanaan tuolin ja istahti siihen vahtiin lähelle verhoa, pidellen kirvestä käsissään. Tämä alkoi hieman huolettamaan Lumea, sillä jos isä pysyisi valveilla koko yön, ei hänkään näkisi Herra Jäärää itseään paljastamatta.

Ilta vaihtui hiljalleen yöksi ja aurinko laski. Taivas värjäytyi verenpunaiseksi ja varjot pitenivät aavemaisiksi. Kaikki muut Sudenkäpälän perheessä nukkuivat paitsi Lume. Äiti ja pikkuveli Seitikki hengittivät rauhallisesti ja he näkivät oletettavasti kauniita unia. Myös isä nukkui. Hän kuorsasi äänekkäästi tuolillaan istuen ja pää taaksepäin hervottoman näköisesti taipuneena. Suuri kirves oli pudonnut lattialle. Sitten koitti hetki, jolloin Herra Jäärä saapui Ikikorven Sydämestä tuomaan metsän kiitoksen korven laidassa asustavien kyläläisten keskuuteen.

Ensin Lume kuuli heikkoa ja humisevaa ääntä, joka läheni hiljalleen voimistuen. Se oli kuin tuhannen hyönteisen parvi olisi lentänyt hiljaisen kesäyön poikki. Sitten oli pitkään aivan hiljaista, ainoastaan myöhäiset linnut lauloivat pihan ja metsän puissa. Lume odotti kauan paikoillaan aivan hievahtamatta. Hiljalleen hänen jännittyneet lihaksensa kuitenkin rentoutuivat ja hän vaipui melkein uneen. Hän odotti ja odotti. Nopeat unikuvien näyt alkoivat täyttää hänen tajuntaansa kauniilla kuvilla syksyn tulevasta marjasadosta, joka vaati kylän jokaisen kipon ja ämpärin ääriään myöten meheville antimilleen. Äkkiä Lume avasi silmänsä. Hän oli kuulevinaan heikkoa narinaa, joka kantautui tuvan ovelta. Pian ääni vaimeni, mutta sen tilalla alkoi narahtelevien lattialankkujen kitinä ja rapistelevien jalkojen rahina. Lume nousi istumaan vuoteellaan. Hän pidätti hengitystään. Varovasti hän hiipi nukkuvan isänsä ohi karkean verhon taakse, joka erotti keittiön ja makuukamarin toisistaan. Lume epäröi hetken. Samassa hirvittävä ja groteski varjokuva piirtyi verhoa vasten saaden hänet pelästymään ja melkein vinkaisemaan ääneen. Jännitys lisääntyi Lumen mielessä ja hän ojensi tärisevää ja hikoilevaa kättään verhoa kohti. Hän hengitti kiivaan katkonaisesti. Kuului rouskuttavia ja mussuttavia ääniä. Ajatus lapsia ahmivasta Jäärästä välähti Lumen mielessä ja häntä alkoi pelottamaan. Rouskuttaminen vaihtui lattialankkujen vikinään ja ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen mökin ulko-ovi narahti. Nyt oli Lumen viimeinen tilaisuus. Hän siirsi verhon syrjään.

Hetkeä myöhemmin isä havahtui unestaan korahtaen. Hän huomasi tyttärensä vuoteen olevan tyhjillään. Pelko valtasi hänen ajatuksensa ja pesi pois unesta heräämisen takkuisuuden. Hän sieppasi lattialla lepäävän kirveen käteensä ja ylös noustessaan avasi verhon keittiön ja makuuhuoneen väliltä. Keittiössä ei ollut ketään. Lämmittävä hiillos hehkui yhä punaisena keittouunissa ja pöydälle oli ilmestynyt kauniita sieniä ja tuoreita marjoja. Kulhossa ei ollut enää hunajalla voideltuja kaarnanpalasia. Mutta isä ei huomannut mitään näistä seikoista, sillä hänen katseensa oli kiinnittynyt avonaiseen ulko-oveen. "Senkin typerä tyttö", hän sanoi pelosta ja huolesta sekaisin olevalla äänellä ja harppoi ulos mökistä.

Pihamaalla isä huhuili tyttärensä nimeä, mutta ei kuitenkaan saanut minkäänlaista vastausta. Hän katsoi valoisalle yötaivaalle ja näki loittonevan pisteen, joka pian hävisi metsänrannan taakse. Hiljalleen vaimeneva humiseva ääni kuului vielä jonkin aikaa, ja sen kadottua tuli aivan hiljaista. Pelko ja epätoivo valtasivat isän mielen ja suolaiset kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Kädet puristivat kirveen puista vartta yhä lujemmin. Mutta sitten hän näki Lumen seisovan pihakaivon luona. Isä heitti kirveensä maahan ja riensi juoksujalkaa tyttärensä luokse. Sumein silmin hän kietoi kätensä tämän ympärille ja puristi hänet lujasti itseään vasten. Torumisen hän päätti jättää seuraavaksi aamuksi.

Pitkän halauksen jälkeen he, isä ja hänen rakas lapsensa, kävelivät takaisin mökille. Lume ei puhunut mitään, hypisteli vain käsissään kullanhohtoista käpyä, näyttäen kasvoiltaan hieman pelästyneeltä, mutta kuitenkin onnelliselta. Milloinkaan hän ei kenellekään kertonut, mistä oli tuon korean kävyn saanut. Koskaan hän ei myöskään sanonut, mitä oli tehnyt ulkona tuona eräänä Herra Jäärän Päivän yönä, eikä hän milloinkaan sanallakaan vihjannut, miltä Ikikorven Sydänmaiden asukit mahdollisesti näyttivät. Eipä sillä, että siinä jotain kummallista tai omituista olisi ollut, sillä aivan mykäksi oli Lume muuttunut, eikä hän enää koskaan puhunut sanaakaan, suutaan vain aukoi kuin mikäkin kala. Sitten, seuraavan vuoden kesänä koitti päivä, jolloin hän katosi. Lume oli mennyt korven laidassa sijaitseville nevoille ihastelemaan niillä kukkivien kauniiden kukkien loistoa ja nuuhkimaan niiden hunajaista tuoksua. Siellä, aivan puurajan tuntumassa, hänet oli viimeksi nähty, ja vaikka laajoja etsintöjä järjestettiinkin, ei häntä enää ikinä löydetty. Mutta tulevana syksynä saattoivat kyläläiset todeta Sudenkäpälän perheen pihamaalla kasvavan uuden kullanhohtoisen kuusentaimen, jonka neulasilla hopea ja pronssi kauniisti kimalteli, ja joka aina toisinaan pimeinä iltoina hohti kuin heikkoa ja aavemaista valoa. Ja todellakin, tuo kuusi kasvaa tuolla samaisella paikalla vielä tänäkin päivänä, kertoen sen rungolla viihtyville jäärille ikivanhaa tarinaansa yhdestä heidän kaltaisestaan, joka yhäkin asustaa erään korven Sydämessä, siellä missä hopeiset, pronssiset ja kultaiset puut tulevat aina huojumaan kesäisen lämpimässä tuulessa.

   
* * *
Tästä palautelaatikosta voi lähettää palautetta
tarinan kirjoittajalle
   

edellinen   etusivu  novellit  KK-files  seuraava