David Novins puuskahti katsellessaan katkeamatonta veden virtaa ulkona. Oli satanut jo viikon yhtä mittaaa, eivätkä säätieteilijät olleet antaneet toivoa sen loppumisesta. David kääntyi ikkunan luota ja lysähti tuoliinsa. 

David Novins oli arvostettu tutkija ja tiedemies Los Angelesissa. Nyt, kun hänen uusin projektinsa oli kaatunut, oli Davidin vihdoin pakko ottaa lomaa ja rentoutua. Aiemmin David oli  uppotunut työhönsä niin syvästi, että vasta nyt sen epäonnistuttua hän huomasi laiminlyönennsä sekä itseään että 
perhettään. Perhe, David hymähti sanalle. Kymmenen vuotta sitten hän ei ollut uskonut siihen, vaan vannoi pysyvänsä ikuisena poikamiehenä ja nyt.. Davidin ei tarvinnut palata töiden jälkeen tyhjään, autioon kotiin. Ensin ovella tulisi vastaan Taffy, pieni terrieri, sitten Anna, seitsenvuotias sievä tyttö ja lopulta Helen, hänen vaimonsa. 

David havahtui mietteistään ja keräsi tavaransa. 

- Isi, onko vielä pitkä matka? 
- Vielä jonkin matkaa, Anna, David vastasi kärsivällisesti. 
- Minulla on jano, Anna jatkoi. 
- Kohta pysähdytään, sanoi David. 
- Mutta Taffylla on vessahätä. 
- Kohta pysähdytään, Anna, ihan kohta. 

Viimein tyttö hiljentyi. Satoi vieläkin, eikä autossa ollut kovin kuuma. Tuulilasinpyyhkijät viskoivat vettä tauotta, mutta siitä ei siltikään ollut paljon apua. Vastaantulijoita ei ollut näkynyt pitkään aikaan ja tie oli hiljainen. 

David katsoi vaimoaan, joka istui viereisellä istuimella. Tämä tuijotti taukoamatta ulos, tuhansia ja taas tuhansia vesipisaroita iskeytyi maahan. Helen huomasi Davidin tuijotuksen ja hymyili. Hän kysyi: 
- Mitä nyt, David? Onko jokin vialla? 

David käänsi katseensa pois nopeasti. Autossa oli hiljaista. Anna ja Taffy nukkuivat takapenkillä. Auto hurisi tasaisesti ja sade ropisi peltiin. David käänsi katseensa takaisin. 

- Minä vain..halusin sanoa, että näytät kauniilta. 

David nielaisi ja keskittyi taas ajamiseen. Helen hymyili hiljaa. David oli aina ollut ujo ja pidättyväinen ja viihtyi parhaiten työnsä kimpussa, yksin. Hänellä oli vaikeuksia sanoa joitain asioita ja ilmaista tunteitaan. Mutta Helen tunsi miehensä hyvin, ja tiesi mitä tämä ajatteli. 

Jonkin ajan kuluttua David käänsi auton taukopaikalle Perhe nousi autosta. Sade oli lakannut, ainakin joksikin aikaa. Anna juoksi haukkuvan Taffyn perässä ympäri autoa ja Helen etsi auton takakontista vesipulloa.  David käveli vähän matkan päähän ja venytteli automatkan jäykistämiä jäseniään. 
Samassa hän huomasi oudon välähdyksen läheisten puiden takaa. Tietämättä oikein itsekään miksi, hän lähti sitä kohden, pysähtyi, katsoi taakseen ja jatkoi matkaa. 

"Ehkä lähellä on asutusta.", hän ajatteli, vaikka tiesikin, että he olivat juuri keskellä asumatonta erämaata. Hän siirsi kädellään puiden oksia sivuun ja saapui pian jonkinlaiselle pienelle aukiolle. Aukiolla kasvoi polvenkorkuista heinää ja sitä reunusti tiheä puusto. 

- Eihän täällä mitään ole, David mumisi itsekseen, varmaan vesi oli kiillellyt puun lehdellä.. 

Juuri kun hän kääntyi lähteäkseen takaisin auton luo, kimeä vingahdus leikkasi ilmaa. 

Ääni sai Davidin pitelemään korviaan ja heittäytymään maahan. Hetken päästä tuli hiljaista. David nousi maasta, mutta vain kaatuakseen sinne uudestaan vielä kimeämmän vingahduksen  repiessä hänen tärykalvojaan. David jäi ruohikkoon makaamaan. Ääniä ei enää kuulunut. Samassa kirkas valo tulvahti hänen ympärilleen. David puristi silmänsä kiinni ja huudahti pelosta. Hän kiemurteli maassa. 

- Tämä on vain pahaa unta, hän toisteli hiljaa, kunnes hänen äänensä kohosi huudoksi. 

Juuri kun Davidista tuntui, ettei hän kestäisi enempää, vaan tulisi hulluksi, rauhoittava ääni tunkeutui hänen tajuntaansa. Hän ei ymmärtänyt sanoja, mutta ne kietoivat hänet suloiseen rauhaan ja davidin hengitys tasaantui. Kohta David uskalsi avata silmänsä näkemättä mitään muuta kuin kirkasta, valkoista valoa. 

Hän nousi hitaasti horjuville jaloilleen ja kääntyi sinnepäin, mistä valo oletettavasti tuli. David katseli ympärilleen. Joka puolella, jokaisessa ilmansuunnassa oli tuota kummallista valoa, eikä hän enää nähnyt metsää ympärillään tai kuullut linnunlaulua tai tuulen suhinaa puissa. Voimattomana 
ja peloissaan David karjui valolle. 

-Mitä tapahtuu? Kuka olet? 

Davidin kysymykset kaikuivat kolkosti. Oli hiljaista. Sitten hän kuuli jotain, joka aluksi kuulosti pelkälle suhinalle, mutta josta tuntui muodostuvan sanoja. 

- Tunnet Meidät. Tiedät miksi olemme täällä., ääni sanoi hiljalleen. 

Rauhoittava humina jatkui. 

David nielaisi kuullessaan vastauksen. Tämä oli silkkaa hulluutta, tässä ei ollut mitään järkeä. Epäröiden hän puhui ympärillään leijuvalle tyhjyydelle. 

- En tiedä mitään. Tämä ei ole edes totta. Tämä on pelkkää unta.. 
- Ei unta. 

David siristi silmiään. Valo sai hänen päänsä särkemään ja hän sulki silmänsä. Se ei auttanut, sillä valo tulvi hänen päähänsä läpi kiinnipuristettujen silmäluomien. 

- Keitä..Te.. sitten olette?, David painotti sanaa "Te". 

Vastauksen saaminen kesti hetkisen. 

-Me olemme paikasta, josta ihmiset eivät edes tiedä. Me olemme maailmankaikkeuden jalointa kansaa. Me olemme Tutkijoita, ääni hymisi, välillä nousten ja laskien. 

David naurahti. 

-Vai Tutkijoita.. Tämä uni alkaa kyllästyttää minua. 
-Ei unta., hän sai saman vastauksen kuin ennenkin. 

David virnisteli silmät kiinni. Tämä uni oli yksi hulluimpia hänen näkemistään. Ja varsin todentuntuinen sellainen. 

-Piru vie, olen tainnut rehkiä liikaa, hän totesi itsekseen. 
- Mitä tarkoitit sillä, että muka tunnen teidät?, David kysyi ylimielisesti. 
- Koska olet yksi meistä, ääni sanoi. 

Samassa David vajosi polvilleen maahan ja hän kalpeni valkoiseksi. Totuus, jonka hän tiesi todeksi, hulmahti hänen ylitseen kuin kylmä aalto. Hän tunsi päänsä surisevan ja häntä huimasi. Ei sanoja, se oli totta, hän tunsi sen. 

- Mutta se on mahdotonta!, hän sai viimein sanotuksi. 

Ääni hyrisi rauhoittavasti. 

- Tiedät, että se on totta. 

Niin hän tiesikin. Yht'äkkiä, tieto vain oli siinä, hänen päässään, kaikki tieto Tutkijoista ja heidän kansastaan. Kuvia tähdistä ja paikoista joissa hän ei koskaan muistanut käyneensä, ääniä ja hajuja. Monimutkaisia laskelmia, uusia ulottuvuuksia, kaikki hänen päässään. 

David horjahteli taaksepäin pelästyneenä ja epätoivoisena. 

- Tulimme hakemaan sinut takaisin., ääni sanoi. 
- Takaisin?, David puuskahti. 

Hän muisti perheensä, kauniin Helenin, pirteän Annan ja kiltin Taffyn. Kaikki tieto, Tutkijoiden ja ihmisten, oli liian ristiriitaista hänen mielessään. 

- Lähetimme yhden kaltaisistamme jokin aika sitten tälle planeetalle tutkimusta varten. Tutkimuksen äärimmäisen aitouden takia, etsimme hänelle sopivan kasvatusperheen ja järjestimme kaiken niin, ettei koehenkilö muistaisi mitään menneisyydestään. Tarvittavat tiedot on nyt kerätty, ja on aika hakea koehenkilö takaisin kaltaistensa pariin. Tulimme hakemaan sinut. 

- En voi lähteä..enkä halua!!, David huusi valolle. 

Ääni hurisi tasaisesti. 

- Sinulla ei ole valinnanvaraa. 

David laski pänsä alas, mietti ja sanoi: 
-Enkö voisi saada yhtään lisäaikaa?, miehen ääni värähti hänen puhuessaan. 

Tuli hiljaista. Tuntui siltä kuin valo olisi miettinyt hetken. 

- Tiesimme tämän. Ihmisten tapa tehdä päätöksiä. He kutsuvat niitä tunteiksi, eikö? 

Tuli taas hiljaista ja tasainen hyminä hiljeni hiukan. 

- Saat aikaa yhden tämän planeetan vuoden. Sitten palaamme hakemaan sinut. 

David avasi suunsa kiittääkseen, mutta kimeä vingahdus satutti hänen korviaan. Hän heittäytyi maahan suojaan ja peitti korvansa. Kaikki tuntui sekavalta myllerrykseltä hänen mielessään. Vinkuna loppui ja metsän äänet palasivat jälleen. David kömpi pystyyn ja haukkoi henkeään. Valo oli hävinnyt ja kaikki näytti taas entiseltään. Ukkonen jyrisi jossain kaukana, kun David kääntyi kävelemään takaisin autolle. Hän huokaisi syvään ja vilkaisi taivaalle. 

Sade kasteli maan. 
 
 
 

By Pike