|
|
Taloni ikkunat, ennen niin tutut ja turvalliset,
näyttävät jälleen aivan vierasta maisemaa. Tämä
ei ole ensimmäinen kerta ja kuten aina ennenkin, ihmettelen suuresti
miten itse kasvattamani puutarha voi muuttua joka puolella näkyväksi,
yksitoikkoiseksi, kuohuvia aaltoja tulvivaksi merimaisemaksi kallioisine
rantoineen. Ehkä minä vain kuvittelen kaiken mutta onko kuvitelmilla
nykyään kyky tuntea mereltä puhaltava tuuli, joka tunkeutuu
luihin asti, jos avaan ikkunan jonka tiivisteet eivät enää
pidä sillä tavalla kuin niiden pitäisi. Ehkä tuuli
jäädyttää nekin, saa ne haurastumaan ja putoamaan sitten
pois jolloin minulle ei jää sitäkään vähäistä
suojaa kuin nyt. Olohuoneen takkaan sytyttämäni tuli lämmittää
jos istun sen edessä, mutta siihen sen vaikutus sitten jääkin.
Aivan kuin metrin päässä takasta olisi näkymätön
seinä joka estää lämmön pääsyn kauemmas.
Huone joka ennen on toiminut vierashuoneena, silloin harvoin kuin minulla vieraita on, ei ole sitä enää. Tänäänkin sen pienessä ja korkealla sijaitsevassa ikkunassa on kalterit ja kauimmaisessa nurkassa, joka jää armeliaasti pimeyteen, istuu ihmisen näköinen hahmo joka ojentelee käsiään aivain kuin kutsuisi minua luokseen. En ole uskaltanut katsoa sitä muualta kuin oven raosta ja luulenpa ettei ole ollenkaan terveellistä edes ajatella jonain päivänä astua sisään sen selliä muistuttamaan asumukseen, joka joskus oli osa omaa taloani. Suljen raskaan oven ja jätän olennon omaan rauhaansa. Katson ympärilleni synkässä olohuoneessa ja ihmettelen minne sähkövaloni ovat kadonneet ja missä vaiheessa. Voisin vaikka vannoa että ne olivat paikoillaan vielä herätessäni ja sytyttäessäni takkaan tulta, mutta enää niitä ei näy. On vain suurella pöydällä oleva kynttilä antiikkisessa ja painavan näköisessä telineessä, jota en muista koskaan omistaneeni. Käytän ohutta puutikkua nopeasti takassa loimuavassa tulessa ja sytytän sillä kynttilän luomaan häilyvää tunnelmaa ennestäänkin aavemaiseen olohuoneeseen, missä ei ole jäljellä tippaakaan sitä kodin lämpöä mihin olin tottunut. Makuuhuoneen puolelta puhaltava tuuli tunkeutuu avoimesta ovesta olohuoneeseen ja saa jalkani palelemaan. Suljen oven vain huomatakseni, että melkein saman tien tuuli tunkeutuu seinän läpi ja ainoa lämmin paikka mikä on jäljellä, on takan edessä. Sitä kohti kävellessäni, kuljen ohi entisen vierashuoneeni enkä voi olla ajattelematta paleleeko siellä istuva olento yhtä kovasti kuin minäkin istuessani takan eteen lattialle, joka ei ole enää itse laittamani paksu muovimatto, vaan suurista kivistä kasattu epätasainen lattiantapainen. Kiedon sinistä aamutakkiani tiukemmin ympärilleni mutta tärisen siitä huolimatta, koska lattiaa pitikin puhaltava tuuli on aivan liian jäätävä. Jäätävä ja niin tehokas että se sammuttaa ensin pöydällä palavan kynttilän ja sitten takassa vielä hetki sitten roihuavan tulen. Entisen vierashuoneeni ovi ei ole lukossa enää kymmenen sekunnin kuluttua kun astun sisään edes hieman siedettävämpää paikka etsien ja huomatessani, että huone on kuin onkin lämmin, istun kauimmaiseen, hämärään nurkkaan ja suljen silmäni helpotuksesta huokaisten. Tiedän että ovi jäi minulta auki ja että se pitäisi
sulkea mutta sitä katsoessani näen sen raossa seisovan siniseen
aamutakkiin pukeutuneen hahmon, joka katsoo minua pelokas ilme kasvoillaan.
Sanaakaan ei tule suustani ja huidon käsilläni jotta hahmo tajuaisi
sulkea oven ja kohta raskas kolahdus sulkee sen jättäen minut
hämärään, minne pienestä kaltereilla varustetusta
ikkunasta tulvii lämpimän ilman mukana kukkien ja puiden tuoksua.
(c)clarence 5.1.1998
|
|