Hän istui ruohikolla viikon jokaisena päivänä. Iltaisin vilkaisin uteliaisuuttani ulos ja totesin hänen istuvan samassa paikassa kuin aamullakin. Herättyäni avasin verhojen vaalean oven ja sain hänet silmiini. Hän istui samassa paikassa kuin illallakin, itse asiassa en ollut varma oliko hän illalla edes lähtenyt. Hänellä oli oranssinväriset, väljät ja poimuiset vaatteet ja kalju päälaki, mutta minkään uskonnollisen lahkon edustaja hän ei ollut. Aivan kuin hän olisi kasvanut maan sisästä ruohikolle ja nyt rikkana odotti että joku tulisi kitkemään hänet. 

Toisinaan olin näkevinäni ohuen vaalean auran hänen otsansa liepeillä mutta se saattoi olla valon ja varjon leikkiäkin. Hän istui vain muutaman metrin päässä kävelytiestä mutta yksikään ohikulkija ei pysähtynyt hänen kohdalleen, eivät edes kaikesta kiinnostuneet rasavillit. Tulin siihen johtopäätökseen että kukaan muu ei nähnyt häntä. Häntä ei ollut olemassa kenellekään muulle. Ehkä hän oli ilmestynyt ruohikolle tuomaan minulle jonkinlaista viestiä, kunhan vain uskaltaisin mennä hänen luokseen. 

En uskaltanut. Kuolema, olisiko hän tuo musta ja löyhkäävä peto, vai enkeli, armon ja pelastuksen tuoja, joka on laskeutunut maan pinnalle varoittamaan tulevasta. 

Ajelin päälakeni tarkasti, viimeistäkin ohutta hiuskortta myöten paljaaksi. Olin ajellut pääni siitä lähtien kun olin saanut kuulla että minut oli hyväksytty Ranskan muukalaislegioonaan. Rusketin päänahkaani koko kuuman alkukesän jotten näyttäisi liian vihreältä kuulaan päälakeni kanssa. Valkea nahka antaisi sopimattoman ensivaikutelman, sellaisen että olin viime hetkeen saakka kantanut venyviä hiusroitteja selässäni ja ajanut ne pois vasta lentoasemalla. Sellainen ei sopinut tulevalle ammattisotilaalle. 

Toivoin että poika katoaisi ruohikolta, mutta niin ei tapahtunut. Päinvastoin, näytti siltä että hän lähenisi ikkunaani päivä päivältä. Se ei pitänyt paikkaansa, sillä laskin lammikosta ja kävelytiestä hänen sijaintinsa ja se pysyi päivästä toiseen täsmälleen samana. Hän ei liikkunut edes öisin, tai sitten hän osasi istua täsmälleen samaan paikkaan vain hetkeä ennen heräämistäni. Koko asiassa oli jotain mystistä ja pelottavaa. 

Lähtööni oli viikko. Vuodenaika jatkui kuumana, polttavana hellekesänä joka rikkoi kaikki ennätykset viimeisten viidenkymmenen vuoden ajalta. Taivas oli kuiva, samoin kuin rahiseva maa joka korisi odottaessaan vilvoittavaa vettä. Lainasin kirjastosta paranormaaleja ilmiöitä, aaveita ja ilmestyksiä käsitteleviä kirjoja mutta mistään ei löytynyt sellaista tapausta joka istui tien toisella puolen nurmikolla. Olin jo soittamassa alan yhdistykseen mutta peruin sittenkin aikeeni, enhän olisi Suomessa enää kuin seitsemän päivää. Seuraavan kerran tulisin vuoden, ehkä puolentoista päästä ja silloinkin vain lyhyelle lomalle; kukaties jäisin legioonaan loppuiäkseni. 
 
Hyvä ystävä olisi voinut auttaa minua ongelmassani mutta minulla ei ollut ystäviä. He olivat muuttaneet kaupunkeihin maan toiselle rannikolle tai sisä-Suomen ahdistuneisiin yhdyskuntiin joissa katkera irvistys oli parasta mitä aamubussissa sai. Ehkä hekin olivat muuttuneet samanlaisiksi, tyhjäpäisiksi huikentelijoiksi jotka viime kädessä ajattelivat pelkästään itseään; löysävartisiksi ja aroiksi haaveilijoiksi joita armeijassa näki alimmilla askelmilla. Tai sitten eivät, saattoivat he säilyttää eteläsuomalaisen jämäkkyytensä ja eleettömyytensäkin, aivan kuten minäkin lukuisista maailmanmatkoistani huolimatta. Ystäväni olivat kuolleet. 
 
Eräänä kuumana, hiostavan tukalana päivänä, sellaisena joita Ranskan Guyanassa olisi viileimpinä ajanjaksoina, ymmärsin mitä hän odotti. Hän oli odottanut sitä alusta asti, siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien jona nurmelle istui. Kuuman ilman ja tunkkaisen asfalttituulen keskellä hän odotti sadetta.  
 
Puhtaan raikasta, kimaltelevaa, pieniä kristallipisaroita pirskottavaa kesäsadetta joka ravitsisi floran ja pyyhkisi hänen laihan ruumiinsa mukanaan, rikottaisi kuivan kesivän pinnan, pullistaisi repaleisen nahan alla nuutuvat suonet elinvoimallaan ja kadottaisi hänet rummuttavaan raivoonsa. Sen tulemista hän haisteli nykivillä sieraimillaan ja sileällä otsallaan, eikä hänen tarvinnut avata silmiään ja katsoa.  
 
Viimeisenä iltana lähdin viinapullon seurassa kaupungille. Tyhjensin kirkkaan sisällön elimistööni Samppalinnanmäen puistikossa ja horjuin lähimmälle jokilaivalle. Vaikka kello oli jo yhdeksän, ilmassa kieppui yhä keskipäivän kuuma aavistus kuin kuluneena, arkana muistona menneestä ja samalla aavistuksena tulevasta. Taistelu oli tauonnut, viileämpi yö oli sitä aikaa jolloin ruumiit kerättäisiin kentältä ja valmistauduttaisiin uuteen taistoon. 
 
Tilasin oluen ja yritin sulkea pojan mielestäni. Humalassa se olikin helpompaa. Ahmin silmilläni ohitseni keinuvia kiinteitä pakaroita ja ohuiden kesäpaitojen alla hypähteleviä rintoja. Niitä riitti joka puolella, aivan kuin ne olisivat juuri tänä iltana lähteneet saalistamaan juuri minua kuin aavistellen että vuoden kuluttua saattaisin olla kiemurainen puu jollain nimettömällä hautausmaalla. 
 
Yksi pari istui pöytääni. Ne vilkuilivat minua avokaulaisen kesäpaidan alta ja anelivat huuliani pinnallensa. Vilkaisin silmiin vain muutaman kerran mutta laskin ahneen katseeni takaisin alas. Silmät eivät tuntuneet kiusaantuvan, päinvastoin ne työnsivät rintaparin lähemmäksi ja antoivat kämmenselkäni hipaista kumpuja. Olisin saanut ne. Tyhjensin tuoppini ja lähdin virtsakoppiin. Tyhjennyttyäni keltaisesta poistuin laivasta taakseni katsomatta. Silmät olivat kerjänneet armoniskua. Ne olivat anelleet ottamistaan. Ammattisotilas ei tee sellaista. 
 
Jossain kuumassa ja savuisessa viidakkoluolassa sain vihreät silmät ansaani. Kevyesti pulleaa rintamusta keinuttaen ne lähtivät mukaani ja horjuimme jokirantaan. Kannoin ne tummanvihreään lehtoon ja riisuin vähät vaatteet. Otin vihreät silmät rajusti ja tunteettomasti, vain saadakseni lihani kylläiseksi. Ne voihkivat nautinnosta ja housuja jalkaan kiskoessani ne jäivät alastoman vartalon johtajina huumaantuneena vilkuilemaan puihin ja lehviin. 
 
Kävelin keskustaan ja makailin Kauppatorilla viileällä kiveyksellä muutaman tunnin kunnes muistin pojan. Minulle tuli selittämätön halu nähdä hänet. Menisin hänen viereensä nurmikolle ja ehkäpä istuisin muutaman hetken ennen kuin sanoisin sanaakaan. Kysyisin häneltä mistä hän on tullut ja miksi, mitä asiaa hänellä oli minulle. Jotain asiaa hänellä oli, siitä olin varma. Nyt oli aika ottaa siitä selvää. 
 
Kävelin neljän kilometrin matkan, tai oikeammin juoksin pahemmin kuitenkaan hengästymättä; olin treenannut itseni huippukuntoon alokasajan höykytysten varalta. Talon nurkalla pysähdyin ja tarkistin ajan. 04:51. Tähän aikaan en ollut vilkaissut ulos, saatika ollut hereillä. 
 
Siellä hän oli. 
 
Kävelin horjuvin askelin hänen viereensä ja katselin häntä. Hän istui, edelleen, täysin samassa asennossa kuin aikaisempinakin päivinä. Hän odotti, sen näki hänen värähtelevistä kulmakarvoistaan. Hän oli kuin pieni nisäkäs jonka kuononkärki väpätti ilmaa nuuskiessaan. Hän ei tuntunut huomaavan minua vaikka seisoin aivan vieressä, mutta olin varma että hän tiesi minun olevan siinä. 

Luonnon ääniä, yön kuiskaavaa hengitystä, ei kuulunut lainkaan. Kaikki oli hiljaista. Kaikki oli hiljentynyt sateen jaloissa. Se oli jo niin lähellä että äänikin vaikeni sen tulon alla. 

 - Haistatko sen? 
 - Sateenko? 
 - Haistatko? Poika rypisteli sierainoviaan. Hänen ihonsa kutsui, suorastaan huusi sadetta taivaasta. Sen tumma hohka kierteli kuulaan taivaan pinnalla odottaakseen hetkeä jona rynnätä alas. 

 - Sinä olet menossa kuolemaa tapaamaan. 
 - Tiedän. 
 - Tiedätkö? Poika käänsi kasvonsa minuun ja avasi vihdoin silmänsä. 

Hänen virheettömät kasvonsa sulattelivat kahta vaaleaa tyynyä tummassa sylissä. Pupilleja ei ollut, silmät olivat pelkkää vaaleaa ohutta sumua kostealla pinnalla. Sanat kuivuivat kielelleni ja kieltäytyivät tulemasta ulos. Tottakai tiesin kuolevani, kuolemaahan minä lähdin saalistamaan. Se ei tullut tapaamaan minua, minun oli lähdettävä tapaamaan sitä. 

 - Tiedän. 

Hän oli kauan vaiti. Istuin hänen vieressään ja tunsin kuinka aika hidasti kulkuaan. Sekunnit valuivat löysinä ja tyhjinä minuutista toiseen saaden ne tuntumaan tunneilta. Sekunnit heikkenivät, lopulta niistä tuli niin heikkoja ettei kellon sekuntiviisarikaan enää tunnistanut niitä vaan seisahtui paikoilleen. 
 
Tunsin viileän pisaran poskellani. Hetken päästä niitä tuli lisää. Ne läjähtelivät mehevinä karpaloina päälaelleni kastellen karhean nahkani. Painauduin syvemmälle pehmeään maahan ja tunsin löysän ruohikon antavan periksi allani. Harmaassa tuiskussa näin Kuoleman kasvot. Lempeinä ne katsoivat minuun ja ehkä hymyilivätkin. 
 
Sade loppui ja kostea höyry roihusi kasvoiltani. Katsoin vierelleni. 
 
Hän oli poissa.